KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tällä
hetkellä?
NEITI HESSEL. Ei, _minä_ en luule, että sinä voit olla aivan
onnellinen.
KONSULI BERNICK. Lona, sinä halveksit minua.
NEITI HESSEL. En vielä.
KONSULI BERNICK. Sinulla ei olekaan oikeutta siihen. Ei oikeutta
_halveksia_ minua! -- Lona, sinä et voi aavistaa, kuinka sanomattoman
yksin minä olen tässä ahtaassa ja vääristyneessä yhteiskunnassa, --
kuinka minä vuosi vuodelta olen saanut tinkiä vaatimuksestani
kokonaiseen ja henkeni täyttävään elämäntyöhön. Mitä olen minä saanut
aikaan, miten moninaiselta se näyttäneekin? Sitä ja tätä, --
pikkunäperrystä. Mutta muuta tai enempää ei täällä kärsitä. Jos minä
astuisin askeleenkin etemmäksi sitä näkökantaa ja mielialaa, joka on
päiväjärjestyksessä, niin tulisi vallastani loppu. Tiedätkö, mitä me
olemme, me, joita pidetään yhteiskunnan pylväinä? Me olemme
yhteiskunnan välikappaleita, siinä kaikki.
NEITI HESSEL. Miksi huomaat sen vasta nyt?
KONSULI BERNICK. Siksi, että olen ajatellut paljon näinä
viimeaikoinani, -- sen jälkeen kuin sinä tulit takaisin kotimaahan, --
ja enimmän tänä iltana. -- Oi, Lona, miksi en tuntenut sinua
perinpohjin silloin -- ennen muinoin.
NEITI HESSEL. Mitä sitten?
KONSULI BERNICK. Koskaan en olisi sinua päästänyt; ja jos sinä olisit
ollut minulla, en olisi nyt siinä tilassa, jossa olen.
NEITI HESSEL. Ja etkö ajattele, mitä tuosta _toisesta_ olisi voinut
tulla sinulle, hänestä, jonka valitsit minun sijaani?
KONSULI BERNICK. Tiedän ainakin, ettei hänestä ole tullut minulle sitä,
jota minä kaipasin.
NEITI HESSEL. Siksi, että sinä et ole milloinkaan jakanut elämäntyötäsi
hänen kanssaan; siksi, että sinä et ole milloinkaan antanut vapauden ja
totuuden pyhittää suhdettanne; siksi, että sinä annat hänen täällä
nääntyä itsekseen sen häpeän taakan alle, jonka sinä olet pannut hänen
omaistensa hartioille.
KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin; kaikki johtuu valheesta ja
onttoudesta.
NEITI HESSEL. Ja miksi sinä et hylkää tuota valhetta ja onttoutta?
KONSULI BERNICK. Nytkö? Nyt se on liian myöhäistä, Lona.
NEITI HESSEL. Karsten, sano, mitä tyydytystä tämä ulkokiilto ja petos
sinulle tuottaa.
KONSULI BERNICK. Minulle ei mitään. Minun täytyy syöksyä perikatoon
niinkuin tämä koko pilaantunut yhteiskunta. Mutta meidän jälkeemme
kasvaa uusi sukupolvi; minä teen työtä _poikani_ hyväksi; _hänelle_
minä valmistan oikean elämäntehtävän. On koittava aika, jolloin
yhteiskunta-elämään tunkeutuu totuus, ja sille on hän perustava
onnellisemman elämän kuin hänen isällään oli.
NEITI HESSEL. Mutta valheen pohjalle? Ajattele, mitä annat pojallesi
perinnöksi.
KONSULI BERNICK (masentaen epätoivoaan). Minä annan hänelle tuhat
kertaa pahemman perinnön kuin arvaatkaan. Mutta lakkaahan kirouskin
kerran. Ja kuitenkin -- kaikitenkin -- (kuohahtaen) miten Te voitte
tehdä minulle kaiken tämän! Mutta nyt se on tullut. Nyt minun täytyy
vain eteenpäin. Teidän _ei_ onnistu murskata minua!
(_Hilmar Tönnesen_, avattu kirjelappu kädessä, tulee
kiireesti ja hätääntyneenä oikealta.)
HILMAR TÖNNESEN. Mutta tämähän vasta. -- Betty, Betty!
KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Joko he tulevat?
HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei, mutta minun täytyy saada välttämättä puhua
jonkun -- (Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
NEITI HESSEL. Karsten; sinä sanoit, että me tulimme sinua tänne
murskaamaan. Näytänpä siis sinulle, mitä maata tuo mies on, tuo
tuhlaajapoika, jota Teidän siveellinen yhteiskuntanne kammoaa kuin
ruttotautista. Hän tulee toimeen ilman Teitäkin, sillä nyt hän lähti
pois.
KONSULI BERNICK. Mutta tulee takaisin.
NEITI HESSEL. Juhani ei tule takaisin koskaan. Hän matkusti iäksi, ja
Dina lähti hänen kanssaan.
KONSULI BERNICK. Ei tule takaisin? Ja Dina lähti hänen kanssaan?
NEITI HESSEL. Niin, ruvetakseen hänen vaimokseen. Sillä tavalla iskevät
nuo kaksi Teidän siveydellä koristeltua yhteiskuntaanne päin kasvoja,
niinkuin minäkin tein kerran -- no --!
KONSULI BERNICK. Lähti; -- Dinakin -- »Indian Girlillä» --!
NEITI HESSEL. Ei; niin kallista kuormaa ei Juhani uskaltanut antaa
tuon kelvottoman joukkion huostaan. Juhani ja Dina matkustivat
»Palmupuulla».
KONSULI BERNICK. Ah! Niinollen -- turhaan -- (Menee kiireesti huoneensa
ovelle, tempaisee auki sen ja huutaa sisälle.) Krap, pysäyttäkää
»Indian Girl»; sen ei tarvitse lähteä tänä iltana!
PROKURISTI KRAP (konsulin huoneesta). »Indian Girl» on jo merellä,
herra konsuli.
KONSULI BERNICK (sulkee oven ja sanoo heikolla äänellä). Liian myöhään,
-- ja aivan hyödyttä --!
NEITI HESSEL. Mitä tarkoitat?
KONSULI BERNICK. En mitään, mitään. Väisty minusta --!
NEITI HESSEL. Hm; katsoppas näitä, Karsten. Juhani lähetti sinulle
terveiset, että hän uskoo minun käsiini sen nimen ja maineen, jonka hän
kerran lainasi sinulle, ja myöskin sen, jonka sinä varastit häneltä,
kun hän oli poissa. Juhani on vaiti; ja minä voin tehdä tai jättää
siinä asiassa tekemättä miten tahdon. Katso, tässä ovat nuo kaksi
kirjettä kädessäni.
KONSULI BERNICK. Ne ovat sinulla! Ja nyt -- nyt sinä aiot -- jo tänä
iltana, -- kenties, kun lippukulkue --
NEITI HESSEL. Minä en tullut tänne ilmiantamaan sinua, vaan ainoastaan
pudistamaan sinua hereille, niin että sinä puhuisit omasta halustasi.
Se ei ole onnistunut. Jää siis valheen valtaan. Katso tänne; näin revin
minä nuo sinun kirjeesi palasiksi. Ota kappaleet; tuossa ne ovat. Nyt
ei löydy mitään todistusta sinua vastaan, Karsten. Nyt olet turvassa;
ole nyt sitten onnellinenkin, -- jos voit.
KONSULI BERNICK (järkytettynä). Lona, -- minkätähden et tehnyt tätä
ennen! Nyt se on myöhäistä; nyt on minun koko elämäni hukattu; minun on
mahdotonta elää tämän päivän jälkeen.
NEITI HESSEL. Mitä on tapahtunut?
KONSULI BERNICK. Älä kysy. -- Mutta minun _täytyy_ elää kuitenkin!
Minä _tahdon_ elää -- Olavin vuoksi. Hän sovittaa kaikki ja hyvittää
kaikki --
NEITI HESSEL. Karsten --!
(_Hilmar Tönnesen_ tulee kiireesti takaisin.)
HILMAR TÖNNESEN. Ei ketään löydy; poissa; ei Bettyäkään!
KONSULI BERNICK. Mikä sinulla on?
HILMAR TÖNNESEN. Minä en tohdi sitä sinulle sanoa.
KONSULI BERNICK. Mitä se on? Sinun täytyy se sanoa minulle!
HILMAR TÖNNESEN. Hyvä; Olavi on karannut »Indian Girlissä».
KONSULI BERNICK (horjahtaa askeleen takaperin). Olavi -- »Indian
Girlissä!» Ei, ei!
NEITI HESSEL. On, hän on! Nyt minä ymmärrän --; minä näin, kun hän
hyppäsi ulos ikkunasta.
KONSULI BERNICK (huoneensa ovella, huutaa epätoivoissaan). Krap,
pysäyttäkää »Indian Girl» millä hinnalla tahansa.
PROKURISTI KRAP (tulee saliin). Mahdotonta, herra konsuli. Miten voitte
ajatella --?
KONSULI BERNICK. Meidän _täytyy_ se pysäyttää; Olavi on laivassa!
PROKURISTI KRAP. Mitä sanotte!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (tulee saliin). Olavi karannut? Eihän se ole
mahdollista!
KAUPPIAS SANDSTAD (tulee). Lähettävät luotsin kanssa hänet takaisin,
herra konsuli.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei; hän kirjoitti minulle; (näyttää kirjettä) hän
sanoo, että hän aikoo piiloutua lastin joukkoon, kunnes he joutuvat
avomerelle.
KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä enää koskaan!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Oh, joutavia; vahva, hyvä laiva, juuri
korjattu ---
KAUPPIAS VIGELAND (joka on myöskin tullut saliin). -- Teidän omassa
telakassanne, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä koskaan, niin, niin! Minä olen
kadottanut hänet, Lona, ja -- nyt sen huomaan -- minä en ole häntä
koskaan omistanutkaan. (Kuuntelee.) Mitä tuo on?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Soittoa. Nyt tulee lippukulkue.
KONSULI BERNICK. Minä en voi, minä en tahdo vastaanottaa ketään!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mitä ajattelet? Se ei käy mitenkään päinsä.
KAUPPIAS SANDSTAD. Mahdotonta, herra konsuli; ajatelkaa, miten
yrityksenne riippuu siitä.
KONSULI BERNICK. Mitä se minuun nyt kuuluu! Kenen hyväksi minä nyt enää
teen työtä?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja sitä sinä kysyt? Onhan sinulla me itsemme ja
yhteiskunta.
KAUPPIAS VIGELAND. Se oli oikea sana, se.