NEITI HESSEL. -- ja voitat, poika! Mutta nyt laivaan!
JUHANI TÖNNESEN. Niin, laivaan! Ah, Lona, rakas sisko, sananen vielä,
kuules nyt --
(Hän vie neiti Hesselin taustalle ja puhelee kiireesti
hänen kanssaan.)
NEITI BERNICK. Dina, sinä onnellinen, -- anna minun katsella itseäsi,
suudella sinua kerran vielä, viimeisen.
DINA. Ei viimeisen; ei, rakas, kallis täti, me näemme kyllä vielä
toisemme.
NEITI BERNICK. Emme koskaan! Lupaa se, Dina, älä tule koskaan takaisin.
(Ottaa häntä molemmista käsistä ja katselee häntä.) Nyt sinä lähdet
onnesi helmaan, rakas lapsi; -- poikki meren. Oi, kuinka usein minä
olen koulusalissa kaivannut sinne meren taakse! Siellä mahtaa olla
ihana elää; avarampi taivas; pilvet kulkevat korkeammalla kuin täällä,
vapaampi ilma liehuu ihmisten pään päällä --
DINA. Oi, Martta-täti, kerran sinäkin tulet jälkeemme.
NEITI BERNICK. Minä? En koskaan; koskaan. Täällä on minun pieni
elämäntehtäväni, ja nyt luulen, että minusta voi tulla täydellisesti ja
eheästi se, mitä minun on oltava.
DINA. Minä en jaksa ajatella eroa ainaiseksi sinusta.
NEITI BERNICK. Ah, ihminen voi erota niin paljosta, Dina. (Suutelee
häntä.) Mutta sitä et sinä saa koskaan kokea, lapsi kulta. Lupaa
minulle, että teet hänet onnelliseksi.
DINA. Minä en tahdo luvata mitään; minä vihaan lupaamisia; tulkoon
kaikki ikäänkuin itsestään.
NEITI BERNICK. Niin, niin se on oleva; sinun on vaan oltava sellainen
kuin olet, -- suora ja uskollinen itsellesi.
DINA. Se tahdon olla, täti.
NEITI HESSEL (pistää taskuunsa eräitä papereita, jotka Juhani on
hänelle antanut). Hyvä, hyvä, kunnon poika. Mutta nyt matkaan.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, nyt ei ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Lona;
kiitos kaikesta rakkaudestasi. Hyvästi, Martta, ja kiitokset sinullekin
uskollisesta ystävyydestä.
NEITI BERNICK. Jää hyvästi, Juhani! Jää hyvästi, Dina! Ja onnea
kaikkina elonpäivinänne!
(Hän ja _neiti Hessel_ työntävät lähteviä taustalle ovea kohti.
_Juhani Tönnesen ja Dina_ poistuvat nopeasti puutarhan kautta.
_Neiti Hessel_ sulkee oven ja vetää verhot sen eteen.)
NEITI HESSEL. Nyt olemme yksin, Martta. Sinulta meni Dina ja minulta
Juhani.
NEITI BERNICK. Sinulta -- Juhani?
NEITI HESSEL. Hän oli mennyt minulta puolittain jo siellä meren takana.
Poika ikävöi jo niin kovin saada seistä omilla jaloillaan; siksi
uskottelin hänelle, että minua vaivasi koti-ikävä.
NEITI BERNICK. Siksikö? No, nyt ymmärrän, miksi sinä tulit. Mutta hän
vaatii kyllä sinut takaisin, Lona.
NEITI HESSEL. Vanhan sisarpuolenko, -- mitä hän nyt hänellä enää? --
Miehet repivät niin paljon rikki ympäriltään saavuttaakseen onnensa.
NEITI BERNICK. Niin käy joskus.
NEITI HESSEL. Mutta me pysymme yhdessä, Martta.
NEITI BERNICK. Voinko minä olla mitään sinulle?
NEITI HESSEL. Kuka olisi enemmän? Me kaksi kasvatti-äitiä, -- emmekö me
molemmat nyt ole menettäneet lapsiamme? Nyt me olemme kumpikin yksin.
NEITI BERNICK. Niin, yksin. Ja siksi sinun pitää saada tietää kaikki,
-- että olen rakastanut Juhania enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
NEITI HESSEL. Martta! (Tarttuu häntä käsivarteen.) Onko tämä totta?
NEITI BERNICK. Koko elämäni sisältö on niissä sanoissa. Minä olen
rakastanut häntä ja odottanut häntä. Joka kesä olen odottanut, että hän
tulisi. Ja sitten hän tuli; -- mutta hän ei minua nähnyt.
NEITI HESSEL. Rakastanut häntä! Ja itse annoit hänelle kuitenkin hänen
onnensa.
NEITI BERNICK. Enkö antaisi onnea hänelle, kun olen häntä rakastanut?
Niin, minä olen rakastanut häntä. Koko elämäni olen pyhittänyt hänelle,
aina siitä saakka, jolloin hän matkusti pois. Mitä syytä minulla oli
toivoa, ajattelet? Oi, minä luulen kyllä, että minulla oli jotakin
syytä. Mutta kun hän tuli takaisin, -- silloin näytti kuin kaikki
muistot olisivat olleet pyyhityt pois hänen mielestään. Hän _ei_ nähnyt
minua.
NEITI HESSEL. Dina sinut saattoi varjoon, Martta.
NEITI BERNICK. Hyvä, että hän sen teki. Siihen aikaan, jolloin hän
läksi maasta, me olimme yhdenikäisiä; nyt, kun näin hänet uudestaan, --
oi, sitä hirveää hetkeä, -- silloin selveni minulle, että nyt olin
kymmenen vuotta vanhempi häntä. Siellä hän oli elänyt toisissa maissa
kirkkaassa, häikäisevässä auringonpaisteessa ja vetänyt nuoruutta ja
terveyttä suoniinsa joka henkäyksellä; ja täällä minä sillä aikaa
kehräsin, kehräsin --
NEITI HESSEL. -- hänen onnensa lankaa, Martta.
NEITI BERNICK. Niin, se oli kultainen lanka. Ei katkeruutta! Eikö niin,
Lona, me olemme olleet hänelle kaksi hyvää sisarta?
NEITI HESSEL (sulkee neiti Bernickin syliinsä). Martta!
(_Konsuli Bernick_ tulee huoneestaan.)
KONSULI BERNICK (sisällä oleville herroille). Niin, niin, tehkää vaan
kaikki niinkuin tahdotte. Kun aika tulee, niin minä kyllä -- (sulkee
oven.) Ah, täälläkö olette? Kuule, Martta, sinun täytyy pukeutua hiukan
hienommin. Ja sano Betylle, että hän tekee samoin. Minä en tahdo mitään
komeutta, tietystikään; ainoastaan sievä, kotoinen asu. Mutta
kiiruhtakaa nyt.
NEITI HESSEL. Ja tyytyväinen ja onnellinen katsanto, Martta; ja silmiin
iloinen loiste.
KONSULI BERNICK. Myöskin Olavin on tultava alas; minä tahdon hänet
tänne rinnalleni.