TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja hyvässä kunnossa: se on tärkeintä.
KONSULI BERNICK. Hm --. Jos laivalle jotain tuleekin, niin eihän silti
ole sanottu, että ihmishenkiä menee hukkaan. Laiva ja lasti voivat
mennä pohjaan, -- ja matka-arkut ja paperit voidaan menettää --
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Hitto soi, matka-arkuilla ja papereilla ei
silloin ole suurta arvoa.
KONSULI BERNICK. Niinkö luulet! Ei, ei, minä tarkoitin vaan -- Hst; --
nyt ne laulavat taas.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. »Palmupuun» miehistö laivalla.
(_Kauppias Vigeland tulee oikealta.)
KAUPPIAS VIGELAND. Niin, nyt hinataan »Palmupuuta» merelle. Hyvää
iltaa, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Ja Te, joka olette tottunut merimies, pysytte yhä
kiinni siinä ajatuksessa, että --?
KAUPPIAS VIGELAND. _Minä_ pysyn kiinni kaitselmuksessa, herra konsuli;
minä kävin sitäpaitsi itse laivalla jakelemassa miehille eräitä pieniä
hartauskirjasia, joista, niin toivon, on oleva siunausta.
(_Kauppias Sandstad ja prokuristi Krap tulevat oikealta.)
KAUPPIAS SANDSTAD (vasta ovella). Niin, jos se onnistuu, niin mikä
tahansa onnistuu. Ah. Tekö, hyvää iltaa, hyvää iltaa!
KONSULI BERNICK. Onko jotain tapahtunut, herra Krap?
PROKURISTI KRAP. En sano mitään, herra konsuli.
KAUPPIAS SANDSTAD. Koko »Indian Girlin» miehistö on juovuksissa; minä
en ole kunnon mies, jos ne elukat pääsevät elävinä perille.
(_Neiti Hessel_ tulee oikealta.)
NEITI HESSEL (konsuli Bernickille). Niin, nyt tuon sinulle häneltä
terveiset.
KONSULI BERNICK. Joko hän on laivassa?
NEITI HESSEL. Ainakin piakkoin. Me erosimme hotellin edustalla.
KONSULI BERNICK. Ja hän pysyi päätöksessään?
NEITI HESSEL. Kovana kuin kallio.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puuhaillen ikkunain ääressä). Hitto näitä
uusmuotisia laitoksia; minä en saa verhoja alas.
NEITI HESSEL. Pitääkö ne saada alas? Minä luulin, että ne
päinvastoin --
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ensin alas, neiti. Niin, tiedättehän, mitä on
tekeillä?
NEITI HESSEL. Kyllä. Antakaa minun auttaa; (tarttuu nauhoihin) minä
annan siis verhojen langolleni laskeutua, -- vaikka mieluummin
tahtoisin että ne nousisivat.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Senkin saatte tehdä myöhemmin. Kun puutarha on
täynnä lainehtivaa joukkoa, nousevat verhot ja sisällä nähdään
hämmästynyt ja iloinen perhe; -- porvarin koti olkoon kuin lasikaappi.
(_Konsuli Bernick_ näyttää aikovan sanoa jotain, mutta
käännähtää sitten ja menee kiireesti huoneeseensa.)
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, pidetään nyt viimeinen neuvottelu. Tulkaa
Tekin mukaan, herra Krap. Teidän täytyy auttaa meitä eräillä
asiallisilla tiedonannoilla.
(Kaikki herrat menevät konsulin huoneeseen. _Neiti Hessel_ on
vetänyt verhot ikkunain eteen ja aikoo vetää ne myöskin pienen
avonaisen lasioven eteen, kun _Olavi_ hyppää ylhäältä alas
puutarhaportaille; hänellä on vaippa hartioilla ja nyytti kädessä.)
NEITI HESSEL. Oh, herra siunatkoon, sinua, poika, miten peljästyin!
OLAVI (salailee nyyttiään). Hyst. täti!
NEITI HESSEL. Hyppäsitkö sinä ulos ikkunasta? Minne sinä menet?
OLAVI. Hyst; älä sano mitään. Minä tahdon Juhani-enon luokse --
ainoastaan alas laiturille, ymmärräthän; -- ainoastaan sanomaan hänelle
hyvästi. Hyvää yötä, täti!
(Juoksee puutarhan kautta ulos kadulle.)
NEITI HESSEL. Ei, älä mene, Olavi! Olavi -- Olavi!
(_Juhani Tönnesen_, matka-asussa, laukku olalla, tulee
varovaisesti sisään oikeanpuolisesta ovesta.)
JUHANI TÖNNESEN. Lona!
NEITI HESSEL (kääntyen hänen puoleensa). Mitä? Tuletko sinä takaisin?
JUHANI TÖNNESEN. On vielä joku minuutti aikaa. Minun täytyy saada nähdä
hänet vielä kerta. Me emme voi erota näin.
(_Neiti Bernick ja Dina_, kummallakin vaippa hartioilla ja
viimemainitulla pieni matkalaukku kädessä, tulevat
takimmaisesta ovesta vasemmalta.)
DINA. Hänen luokseen: hänen luokseen!
NEITI BERNICK. Sinä pääset hänen luokseen!
DINA. Tuossa hän on!
JUHANI TÖNNESEN. Dina!
DINA. Ottakaa minut mukaanne!
JUHANI TÖNNESEN. Kuinka --!
NEITI HESSEL. Sinä tahdot?
DINA. Niin, ottakaa minut mukaanne! Tuo toinen kirjoitti minulle,
sanoi, että tänä iltana se julkaistaan kaikille ihmisille --
JUHANI TÖNNESEN. Dina, -- Te ette rakasta häntä?
DINA. Minä en ole koskaan rakastanut sitä ihmistä. Minä heittäydyn
vuonoon, jos minun täytyy mennä kihloihin hänen kanssaan! Oh, miten hän
masensi maahan minua eilen pöyhkeillä sanoillaan! Miten hän osoitti
minulle, että hän kohotti halveksittavan olennon rinnalleen! Minä en
tahdo enää, että minua halveksitaan. Minä lähden pois. Saanko tulla
kanssanne?
JUHANI TÖNNESEN. Saatte, saatte -- vaikka maailman ääriin!
DINA. Minä en kauan ole Teille taakaksi. Auttakaa minut vaan perille;
auttakaa minua ensin vaan vähän alkuun.
JUHANI TÖNNESEN. Hurraa, se käy hyvin, Dina!
NEITI HESSEL (osoittaa konsulin ovea). Hst; hiljaa, hiljaa!
JUHANI TÖNNESEN. Dina, minä kannan Teitä käsilläni!
DINA. Sitä Te ette saa tehdä. Minä tahdon päästä omin voimin eteenpäin
ja siellä meren takana osaan sen kyllä tehdä. Kunhan vaan pääsen pois
täältä. Oh, nämä naiset, -- Te ette tiedä sitä, -- hekin kirjoittivat
tänään minulle; he neuvoivat minua ymmärtämään onneani, osoittivat
minulle, miten jalomielinen hän on ollut minua kohtaan. Huomisesta
alkaen tulevat he jok'ainoa hetki pitämään minua silmällä, ansaitsenko
minä teoillani sellaista onnea. Minä pelkään tätä tällaista siveyttä!
JUHANI TÖNNESEN. Sanokaa, Dina, vaan senkö tähden Te lähdette? Enkö
minä ole Teille mitään?
DINA. Olette. Juhani, Te olette minulle enemmän kuin kukaan muu
ihminen.
JUHANI TÖNNESEN. Oi, Dina --!
DINA. Kaikki he täällä sanovat, että minun täytyy vihata ja inhota
Teitä; että se on minun velvollisuuteni; mutta minä en ymmärrä, mitä
sellainen velvollisuus on; minä en tule koskaan sitä ymmärtämään.
NEITI HESSEL. Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni!
NEITI BERNICK. Ei, sitä sinä et saakaan tehdä; ja siksi sinun on
seurattava häntä hänen vaimonaan.
JUHANI TÖNNESEN. Niin. Dina!
NEITI HESSEL. Kuinka? Nyt minun täytyy antaa sinulle suuta, Martta!
_Tätä_ minä en olisi odottanut _sinulta_.
NEITI BERNICK. Et kai, sen kyllä uskon; minä en olisi itsekään sitä
odottanut. Mutta kerran täytyy sen päästä minussakin purkautumaan. Oh,
kuinka me kärsimme täällä sovinnaisuuden ja tottumusten kahleissa!
Nouse kapinaan sitä vastaan, Dina. Mene hänen vaimokseen. Tee jotakin,
jolla uhmaat näitä tottumuksia ja vanhoja tapoja.
JUHANI TÖNNESEN. Mitä vastaatte, Dina?
DINA. Niin, minä tahdon tulla Teidän vaimoksenne.
JUHANI TÖNNESEN. Dina!
DINA. Mutta ensin tahdon minä tehdä työtä, tulla joksikin itse, sillä
tavoin kuin Tekin olette. Minä en tahdo olla mikään esine, joka vain
otetaan.
NEITI HESSEL. Se on oikein; niin pitääkin tehdä.