KONSULI BERNICK. Juhani, anna minun parilla sanalla valaista silloista
asiaintilaa --
JUHANI TÖNNESEN. Ei tarvita; minä arvaan koko asiaintilan aivan hyvin.
Kauppaliike oli silloin vaikeassa asemassa; ja kun minä olin poissa, ja
sinulla oli vallassasi turvaton nimi ja maine --. No, minä en pidä sitä
niin kovin suurena vikana; me olimme nuoria ja kevytmielisiä siihen
aikaan. Mutta nyt minä tarvitsen totuutta ja sinun täytyy nyt puhua.
KONSULI BERNICK. Ja nyt juuri minä tarvitsen koko moraalisen arvoni, ja
siksi minä en _voi_ puhua.
JUHANI TÖNNESEN. Minä en välitä paljoa sepustuksista, joita olet
sittemmin levittänyt minusta; vaan se vanha asia, siitä sinun pitää
ottaa syy omaksesi. Dinan täytyy tulla minun vaimokseni, ja täällä,
tässä kaupungissa minä tahdon asua ja olla ja elää hänen kanssaan.
NEITI HESSEL. Niinkö tahdot?
KONSULI BERNICK. Dinan kanssa! Hän vaimonasi? Tässä kaupungissa!
JUHANI TÖNNESEN. Niin, juuri tässä; minä tahdon jäädä tänne,
uhmatakseni kaikkia noita valhettelijoita ja panettelijoita. Mutta
voittaakseni hänet on välttämätöntä, että sinä vapautat minut.
KONSULI BERNICK. Oletko ajatellut, että jos minä myönnyn toiseen, niin
otan samalla toisenkin niskoilleni? Sinä voit sanoa, että minä saatan
kirjojemme avulla todistaa, ettei mitään kavallusta silloin tapahtunut?
Mutta sitä minä en voi tehdä; meillä ei pidetty kirjaa niin
tyydyttävästi siihen aikaan. Ja vaikka sen voisinkin, mitä sillä
voitettaisiin? Enkö kaikessa tapauksessa joutuisi mieheksi, joka kerran
pelasti itsensä valheella ja joka oli antanut viisitoista vuotta sen
valheen ja tuon kaiken muun juurtua ihmisten vakaumukseen, kohottamatta
kättäni sitä hävittääkseni. Etpä tunne liioin yhteiskuntaamme, muuten
tietäisit, että se murskaisi minut perinpohjin.
JUHANI TÖNNESEN. Minä voin vastata sinulle ainoastaan, että minä tahdon
rouva Dorfin tyttären vaimokseni ja tahdon asua hänen kanssaan tässä
kaupungissa.
KONSULI BERNICK (pyyhkii hikeä otsaltaan). Kuule, Juhani, -- ja
sinäkin, Lona. Minä en ole näinä päivinä aivan tavallisessa asemassa.
Asia on niin, että jos tämä isku annetaan minulle, niin tuhoatte minut,
ettekä ainoastaan minua, vaan koko suuren ja hedelmällisen
tulevaisuuden siltä yhteiskunnalta, joka on toki teidänkin lapsuutenne
koti.
JUHANI TÖNNESEN. Ja jos minä en anna sinulle tätä iskua, niin hävitän
koko vastaisen onneni.
NEITI HESSEL. Jatka, Karsten.
KONSULI BERNICK. Kuunnelkaa siis minua. Se liittyy läheisesti
rautatieasiaan, ja se ei ole niinkään yksinkertainen kuin luulette. Te
olette kai kuulleet mainittavan, että täällä viime vuonna puuhattiin
rannikkorataa? Sillä oli monet ja mahtavat äänet puolellaan sekä täällä
kaupungissa että ympäristöllä, ja varsinkin sanomalehdissä; mutta minä
sain sen suunnitelman estetyksi, sillä se olisi tuottanut vahinkoa
meidän laivaliikkeellemme pitkin rannikkoa.
NEITI HESSEL. Oletko itse osakkaana tuossa laivaliikkeessä?
KONSULI BERNICK. Olen. Mutta kukaan ei uskaltanut selittää sitä siltä
kannalta; minulla oli kunnioitettu nimeni kilpenä ja suojana. Minä
olisin kyllä muuten sen tappion kestänytkin; mutta paikkakunta ei olisi
sitä kestänyt. Sitten päätettiin rakentaa sisämaanrata. Kun se oli
tapahtunut, otin minä kaikessa hiljaisuudessa varman selon siitä, että
sieltä voitaisiin rakentaa sivurata tänne.
NEITI HESSEL. Miksi kaikessa hiljaisuudessa, Karsten?
KONSULI BERNICK. Oletteko kuulleet puhuttavan noista suurista
metsätilain, kaivosten ja putousten ostoista --?