OLAVI. Mutta sitä minä en tahdo tehdä enää. Saathan nähdä, kun minä
tulen isoksi --
HILMAR TÖNNESEN. Oh, himphamppua; sinulla ei ole mitään vakavaa
pyrkimystä tuollaiseen karkaisevaan, joka on siinä että --
(He menevät alas puutarhaan.)
JUHANI TÖNNESEN (_Dinalle_, joka on ottanut hatun päästään ja seisoo
oikeanpuolisella ovella pudistellen tomua hameestaan). Teille tuli
aivan kuuma kävelymatkalla.
DINA. Niin, se oli ihana matka; niin ihanaa matkaa en ole koskaan ennen
tehnyt.
JUHANI TÖNNESEN. Eikö Teillä ole usein tapana käydä aamupäivin
kävelyllä?
DINA. Kyllä; mutta ainoastaan Olavin kanssa.
JUHANI TÖNNESEN. Niinkö. -- Ehkä mieluummin haluatte mennä puutarhaan
kuin jäädä tänne?
DINA. Ei, ei, haluan mieluummin jäädä tänne.
JUHANI TÖNNESEN. Niin minäkin. Ja onhan nyt sovittu, että joku aamu
teemme yhdessä sellaisen kävelymatkan?
DINA. Ei, herra Tönnesen, sitä Te ette saa tehdä.
JUHANI TÖNNESEN. Mitä en saa? Lupasittehan jo.
DINA. Niin, mutta kun nyt sitä oikein ajattelen, niin --. Te ette saa
kävellä minun kanssani.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta minkä vuoksi en?
DINA. Oi, Te olette täällä vieras; Te ette voi sitä ymmärtää; mutta kun
minä sanon Teille --
JUHANI TÖNNESEN. No?
DINA. Ei, en minä sitä Teille sanokaan.
JUHANI TÖNNESEN. Tottahan toki sanotte; minulle Te voitte sanoa
kursailematta, mitä se on.
DINA. No niin, tietkää sitten, että minä en ole sellainen kuin muut
tytöt; minussa on jotain -- jotain tuommoista. Siksi ette saa sitä
tehdä.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en ymmärrä tästä kerrassaan mitään. Ettehän
ole tehnyt mitään pahaa?
DINA. Ei, en minä, mutta --; ei, nyt minä en sano enää mitään. Te
saatte sen kyllä tietää muilta.
HILMAR TÖNNESEN. Hm.
DINA. Mutta oli eräs toinen seikka, jota halusin Teiltä kysyä.
JUHANI TÖNNESEN. Ja mikä se oli?
DINA. Siellähän kuuluu olevan niin helppo tulla oikein kunnolliseksi,
siellä Amerikassa.
JUHANI TÖNNESEN. No, niin varsin helppoa se ei aina ole; saa usein
alussa paljon kärsiä ja tehdä kovasti työtä.
DINA. Niin, sitä minä juuri haluaisinkin.
JUHANI TÖNNESEN. Te?
DINA. Minä osaan kyllä tehdä työtä; minä olen vahva ja terve, ja
Martta-täti on lukenut paljon kanssani.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta peijakas, lähtekää sitten sinne meidän
kanssamme.
DINA. Oi, nyt Te laskette vain leikkiä; niin Te sanoitte Olavillekin.
Mutta _sitähän_ minä tahdoin tietää, ovatko ihmiset siellä hyvin noin,
-- moraalisia?
JUHANI TÖNNESEN. Moraalisia?
DINA. Niin, minä tarkoitan, ovatko he niin -- säädyllisiä ja siveitä
kuin täällä.
JUHANI TÖNNESEN. No, ainakaan eivät he ole niin huonoja kuin täällä
luullaan. Sitä Teidän ei tarvitse peljätä.
DINA. Te ette ymmärrä minua. Minä juuri tahtoisin, etteivät he olisi
niin ylen siveitä ja moraalisia.
JUHANI TÖNNESEN. Etteivät? Millaisia heidän sitten Teidän mielestänne
pitäisi olla?
DINA. Mielestäni heidän pitäisi olla luonnollisia.
JUHANI TÖNNESEN. Ah, niin; _sitä_ juuri he siellä taitavat _ollakin_.
DINA. Niin, silloin olisi hyvä, jos minä pääsisin sinne.
JUHANI TÖNNESEN. Varmasti se olisi! Siksi Teidän täytyy lähteä meidän
kanssamme.
DINA. Ei, Teidän kanssanne minä en tahtoisi lähteä; minun olisi
matkustettava yksin. Oh, minä kyllä saisin siellä jotakin aikaan;
minusta tulisi siellä kyllä kunnollinen --
KONSULI BERNICK (naisten seurassa portaitten edustalla). Jää tänne
vaan; minä tuon sen, rakas Betty. Sinä voit helposti vilustua.
(Konsuli tulee saliin ja etsii vaimonsa saalia.)
ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhasta). Tule sinäkin tänne, Juhani; me
lähdemme alas luolaan.
KONSULI BERNICK. Ei, Juhanin on jäätävä tänne. Kas tässä, Dina, ota
vaimoni saali ja mene heidän kanssaan. Juhani jää tänne minun seuraani,
rakas Betty. Täytyyhän minun hiukan saada kuulla sen puolen oloista.
ROUVA BERNICK. Hyvä, hyvä; mutta tulkaa sitten perästä; tiedäthän,
mistä meidät löydät.
(_Rouva Bernick, neiti Hessel ja Dina_ kulkevat puutarhassa
alas vasemmalle.)
KONSULI BERNICK (katselee hetken heidän jälkeensä, menee sitten
vasemmalle takimmaiselle ovelle ja sulkee sen ja tulee vihdoin Juhanin
luokse, tarttuu hänen molempiin käsiinsä, pudistaa ja puristaa niitä).
Juhani, nyt me olemme yksin; nyt minä saan viimeinkin sinua kiittää.
JUHANI TÖNNESEN. Oh, mitä!
KONSULI BERNICK. Varoistani ja kodistani, perhe-onnestani, koko
porvarillisesta asemastani yhteiskunnassa, -- kaikesta olen
kiitollisuuden velassa sinulle.
JUHANI TÖNNESEN. No, siitä minä iloitsen, rakas Karsten; niinpä johtui
siitä hulluttelusta jotain hyvääkin.
KONSULI BERNICK (pudistaa jälleen hänen käsiään). Kiitokset, kiitokset
kuitenkin! Ei yksi kymmenestä tuhannesta olisi tehnyt sitä, mitä sinä
minun hyväkseni silloin teit.
JUHANI TÖNNESEN. Mitä joutavia! Emmekö me molemmat siihen aikaan olleet
nuoria ja huikentelevia? Täytyihän toisen meistä ottaa syy osakseen --
KONSULI BERNICK. Mutta kuka oli siihen lähempi kuin itse syyllinen?
JUHANI TÖNNESEN. Seis! Sillä kertaa oli syytön siihen lähempi. Minähän
olin vapaa ja irtain kuin lintu, minulla ei ollut vanhempia; päästä
pois konttorityössä kitumasta oli pelkkä onni. Sinulla sitävastoin oli
elossa vanha äiti, ja olithan sitäpaitsi juuri mennyt salakihloihin
Betyn kanssa, joka piti niin paljon sinusta. Kuinka hänen olisi käynyt,
jos hän olisi saanut tietää --?