JUHANI TÖNNESEN. Ja etkö sinä juuri Betyn vuoksi lopettanut tuota
salasuhdetta rouva Dorfin kanssa? Sinähän olit hänen luonaan sinä
iltana nimenomaan katkaistaksesi ne välit --
KONSULI BERNICK. Tuona onnettomana iltana, jolloin tuo juoppo tuli
kotiin --! Niin, Juhani, minä tein sen Betyn vuoksi; mutta kuitenkin --
että sinä niin jalomielisesti saatoit ottaa häpeän omaksesi ja lähteä
maasta --
JUHANI TÖNNESEN. Ei joutavaa aprikoimista, rakas Karsten. Mehän sovimme
silloin, että niin oli tehtävä; täytyihän sinun pelastua, ja sinähän
olit ystäväni. Niin, siitä ystävyydestä minä olin suorastaan ylpeä!
Täällä minä nuhjustin kuin mikä raukka kotinurkissa; ja sitten sinä
tulet takaisin hienona maailmanmiehenä pitkältä ulkomaanmatkalta;
olit käynyt sekä Lontoossa että Parisissa. Ja sitten valitset
seuratoveriksesi minut, vaikka olin neljä vuotta sinua nuorempi; -- no,
se nyt johtui siitä, että hakkailit silloin Bettyä; _nyt_ minä sen
kyllä ymmärrän. Mutta mitenkä minä olinkaan siitä ylpeä! Ja kuka ei
olisi sitä ollut? Kuka ei olisi mielellään uhrautunut sinun puolestasi;
varsinkin, kun ei ollut muuta peljättävää kuin kuukauden päivät
pikkukaupungin juoruja, ja kun sain samalla lentää ulos suureen
maailmaan.
KONSULI BERNICK. Hm, rakas Juhani, sanon suoraan, ettei juttu ole
vieläkään aivan unohdettu.
JUHANI TÖNNESEN. Eikö? No, mitä se minuun kuuluu, kun istun jälleen
siellä farmillani --
KONSULI BERNICK. Sinä siis lähdet sinne takaisin?
JUHANI TÖNNESEN. Tietysti.
KONSULI BERNICK. Mutta ethän aivan heti, toivoakseni?
JUHANI TÖNNESEN. Niin pian kuin mahdollista. Minähän tulin tänne
ainoastaan Lonan mieliksi ja hänen seurakseen.
KONSULI BERNICK. Niinkö? Mitenkä niin?
JUHANI TÖNNESEN. Niin, näetkös, Lonahan ei ole nuori enää, ja viime
aikoina alkoi koti-ikävä kiusata ja vetää häntä tänne; mutta hän ei
tahtonut koskaan tunnustaa sitä; (hymyilee). Miten hän olisi uskaltanut
jättää minut, huikentelevan huitukan, sinne yksin, minut, joka jo
yhdeksäntoistavuotiaana olin vienyt --
KONSULI BERNICK. Ja siksi?
JUHANI TÖNNESEN. Niin, Karsten, nyt minun on tehtävä tunnustus, jota
häpeän.
KONSULI BERNICK. Ethän vaan ole uskonut hänelle koko asiaa?
JUHANI TÖNNESEN. Olen, siinä tein väärin: mutta minä en voinut muuta.
Sinä et saata kuvitellakaan, mitä Lona on minulle ollut. Sinä et ole
koskaan voinut sietää häntä; mutta minua kohtaan hän on ollut kuin
äiti. Ensimäisinä vuosina, jolloin meillä oli siellä niin ahtaat olot,
-- kuinka hän tekikään työtä! Ja kun minä sitten olin pitkän aikaa
sairaana, enkä kyennyt ansaitsemaan mitään, enkä voinut häntä estää,
niin ryhtyi hän esittämään lauluja kahviloissa, pitämään esitelmiä,
joille ihmiset ilkkuivat; ja sitten hän kirjoitti kirjan, jota hän itse
perästäpäin sekä itki että nauroi, -- kaiken vaan pitääkseen minua
hengissä. Saatoinko minä nähdä, että hän viime talvena siellä kaukana
riutui koti-ikävästä, hän, joka oli niin paljon kärsinyt ja tehnyt
työtä puolestani? En, minä en voinut sitä, Karsten. Ja niinpä sanoin:
Lähde sinä vaan, Lona; sinun ei tarvitse olla peloissasi _minusta_;
minä en ole niin kevytmielinen kuin sinä luulet. Ja silloin -- hän sai
sen tietää.
KONSULI BERNICK. Ja mitä hän siitä arveli?
JUHANI TÖNNESEN. Hän arveli, niinkuin asia onkin, että koska tiesin
olevani syytön, niin ei minustakaan voinut olla vastenmielistä
pistäytyä hänen kanssaan täällä. Mutta ole rauhassa; Lona ei ilmaise
asiaa ja _minä_ kyllä tiedän pitää vastedes vaarin suustani.
KONSULI BERNICK. Niin, niin; siihen minä luotan.
JUHANI TÖNNESEN. Tässä käteni. Ja nyt me emme puhu enää tuosta vanhasta
jutusta; onneksi se on ainoa hullutus, mihin kumpikaan meistä on tehnyt
itsensä syypääksi -- arvelen. Nyt tahdon oikein nauttia ne harvat
päivät, joiksi tänne jään. Sinä et voi aavistaa, millaisen ihanan
kävelymatkan me teimme aamupäivällä. Kuka olisi uskonut, että tuo pieni
tytön-typykkä, joka täällä juoksenteli ja esiintyi näytelmissä enkelinä
--! Mutta kerroppas, -- kuinka kävi sitten hänen vanhempainsa?
KONSULI BERNICK. Oi, veli hyvä, minä en tiedä kertoa enempää kuin
kirjoitin sinulle heti sitten kuin olit lähtenyt. Niin, sinä kai sait
nuo kaksi kirjettä?
JUHANI TÖNNESEN. Kyllä sain; minulla on ne molemmat. Tuo juoppohan
karkasi hänen luotaan?
KONSULI BERNICK. Ja menetti sitten henkensä juovuspäissään.
JUHANI TÖNNESEN. Ja rouva Dorf kuoli myöskin kohta sitten? Mutta kai
sinä teit hänen hyväkseen, mitä noin kaikessa hiljaisuudessa voit?
KONSULI BERNICK. Hän oli ylpeä; hän ei ilmaissut mitään, eikä tahtonut
ottaa mitään lahjaksi.
JUHANI TÖNNESEN. No, siinä teit kuitenkin oikein, että otit Dinan
perheeseesi.
KONSULI BERNICK. Tietysti, se on totta. Muuten, sen asian hommasi
oikeastaan Martta.
JUHANI TÖNNESEN. Vai Martta se oli? Niin, Martta -- tosiaankin -- missä
_hän_ on tänään?
KONSULI BERNICK. Niin, _hän_ -- silloin kun hänellä ei ole koulu
valvottavanaan, hoitelee hän sairaitaan.
JUHANI TÖNNESEN. Siis Martta se on pitänyt hänestä huolta.
KONSULI BERNICK. Niin, Martallahan on aina ollut eräänlainen heikkous
kasvatustoimiin. Siksi hän ottikin viran kansakoulussa. Siinä hän teki
suuren tyhmyyden.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, hän näytti eilen kovin huonolta; _minäkin_
pelkään, ettei hänen terveytensä sitä kestä.
KONSULI BERNICK. Oh, mitä terveyteen tulee, niin se kai sentään
menettelisi. Mutta se on ikävää _minulle:_ näyttää siltä kuin minä,
hänen veljensä, en tahtoisi elättää häntä.
JUHANI TÖNNESEN. Elättää? Minä luulin, että hänellä olisi sen verran
omaisuutta itsellään --
KONSULI BERNICK. Ei killinkiä. Muistat kyllä, mikä ahdas aika äidillä
oli silloin, kun sinä läksit. Hän jatkoi sitten jonkun aikaa minun
avullani; mutta sehän ei tietysti ajan pitkään minulle sopinut. Niinpä
annoin minä ottaa itseni osakkaaksi liikkeeseen; mutta se ei onnistunut
_silläkään_ tavalla. Minun täytyi senvuoksi ottaa liike kokonaan omiin
nimiini, ja kun me teimme tilinpäätöksen, ilmeni, ettei äidin osalle
jäänyt enää suorastaan mitään. Joten, kun äiti kohta senjälkeen kuoli,
Marttakin luonnollisesti joutui puille paljaille.
JUHANI TÖNNESEN. Martta-raukka!
KONSULI BERNICK. Raukka? Kuinka niin? Et kai luule, että minä annan
hänen kärsiä jollakin tavoin puutetta. En suinkaan; sen minä ainakin
uskallan sanoa, että minä olen hyvä veli. Hän asuu tietysti täällä
meillä ja syö pöydässämme; opettajapalkallaan hän voi hyvin pukeutua,
ja yksinäinen nainen -- mitä hän enemmällä tekee?
JUHANI TÖNNESEN. Hm; sillä tavoin me emme ajattele Amerikassa.
KONSULI BERNICK. Ette kai, sen minä kyllä uskon; sellaisessa
ärsytetyssä yhteiskunnassa kuin Amerika. Mutta täällä meidän
pikkupiirissämme, jossa turmelus, Jumalan kiitos, ei ainakaan
toistaiseksi ole saanut jalansijaa, täällä tyytyvät naiset heille
soveliaaseen, joskin vaatimattomaan asemaan. Se on muuten Martan oma
syy; hän olisi kyllä saanut aikoja sitten huolettoman olon, jos itse
olisi sitä tahtonut.
JUHANI TÖNNESEN. Tarkoitat, että hän olisi päässyt naimisiin?
KONSULI BERNICK. Sitäpä niin. Hän olisi tullut sijoitetuksi suorastaan
edullisesti; hän on saanut monta hyvää tarjousta, merkillistä kyllä;
varaton tyttö, ei enää nuorikaan, ja sitäpaitsi aivan vähäpätöinen.
JUHANI TÖNNESEN. Vähäpätöinen?
KONSULI BERNICK. No, en lue sitä hänelle suinkaan viaksi. En ylimalkaan
toivoisikaan häntä toisenlaiseksi. Ymmärräthän, -- sellaisessa suuressa
taloudessa kuin meidän, -- on aina tarpeen tuollainen tasainen ihminen,
jota saa käyttää kaikkeen, mitä sattuu.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, mutta _hän_ --?
KONSULI BERNICK. Hänkö? Kuinka? No niin, hänellä on luonnollisesti
yllin kyllin harrastuksen aihetta; onhan hänellä minä ja Betty ja
Olavi. Eihän ihmisten pidä etusijassa ajatella vain itseään, ja
kaikkein vähimmin naisten. Meillähän on kaikilla suurempi tai pienempi
yhteiskunta, jota tuemme ja jonka eteen työskentelemme. Niin teen
ainakin _minä_. (Osoittaa _prokuristi Krapia_, joka tulee oikealta.)
Kas tuossa näet todistuksen. Luuletko sinä, että omat asiani vievät
nytkin aikaani? Eipä suinkaan. (Vilkkaasti Krapille.) No?
PROKURISTI KRAP (hiljaa, näyttäen paperipinkkaa). Kaikki
kauppakontrahdit valmiit.
KONSULI BERNICK. Erinomaista! Mainiota! -- Niin, nyt, lanko, saat suoda
minulle anteeksi, minun täytyy lähteä. (Hiljaisella äänellä ja
puristaen Juhani Tönnesenin kättä.) Kiitos, kiitos, Juhani; ja ole
vakuutettu, että kaikki, millä suinkin voin sinua palvella, -- no, sinä
ymmärrät minut kyllä. -- Tulkaa, herra Krap. (He poistuvat konsulin
huoneeseen.)
JUHANI TÖNNESEN (katsoo hetkisen hänen jälkeensä). Hm -- (Aikoo lähteä
puutarhaan. Samassa tulee _neiti Bernick_ pieni kori käsivarrella
sisään oikealta.) Kas, sinäkö, Martta.
NEITI BERNICK. Ah -- Juhani, -- sinäkö?
JUHANI TÖNNESEN. Niin varhain liikkeellä sinäkin.
NEITI BERNICK. Niin. Odotappas vähän; nyt tulevat varmaan toisetkin
pian. (Aikoo mennä vasemmalle ulos.)
JUHANI TÖNNESEN. Kuule, Martta, onko sinulla aina noin kiire?
NEITI BERNICK. Minullako?
JUHANI TÖNNESEN. Eilen sinä ikäänkuin kartoit minua, niin etten saanut
puhua sanaa kanssasi, ja tänään --