NEITI HESSEL. No, se olkoon suotu sinulle, raukka. Mutta tänäänhän Te
olette aivan yksin?
ROUVA BERNICK. Niin, tänään me olemme yksin.
NEITI HESSEL. Me tapasimme pari noita moraalisiakin torilla; heillä
näytti olevan sangen kiire. Mutta emmehän ole saaneet vielä oikein
pakistakaan keskenämme; olivathan nuo uranuurtajat eilen täällä, ja
sitten vielä se pastori --
HILMAR TÖNNESEN. Kolleega.
NEITI HESSEL. Minä sanon häntä pastoriksi. Mutta miltäs _minun_ työni
näinä viitenätoista vuonna näyttää? Eikö hänestä ole tullut pulska
poika? Kuka tuntisi häntä enää tuoksi villityksi, joka karkasi kotoa?
HILMAR TÖNNESEN. Hm --!
JUHANI TÖNNESEN. Oh, Lona, älä nyt viitsi kehuskella!
NEITI HESSEL. Niin, siitä minä olen suorastaan ylpeä. Herra Jumala,
onhan se ainoa, mitä minä olen maailmassa toimittanut; mutta sehän
antaa minulle jonkinlaisen oikeuden olla olemassa. Niin, Juhani, kun
muistan, kuinka me kaksi siellä meren takana aloimme paljailla
kourillamme.
HILMAR TÖNNESEN. Käsillänne.