ROUVA BERNICK (huolissaan). Siinä sen nyt näet, Karsten.
HILMAR TÖNNESEN. Niin, minä sain joka tapauksessa unettoman yön tuon
olennon tähden. Ja kuljeskelee vielä kadulla sellaisin naamoin kuin
hänellä ei olisi tuon taivaallista. Miksi hän ei jäänyt sinne
ikipäiviksi? On aivan sietämätöntä, miten eräät ihmiset ovat
sitkeähenkisiä.
ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, mitä sanot, Hilmar?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, en sano mitään. Mutta että hän pääsee ehjin
nahoin rautatieonnettomuuksista ja Kalifornian karhujen ja
mustajalka-indiaanien kynsistä; ei saanut edes skalpiaan nyljetyksi --.
Uh, tuolla ne taas tulevat.
KONSULI BERNICK (katsoo ulos kadulle). Olavikin on siellä!
HILMAR TÖNNESEN. Tietysti; tottahan he tahtovat muistuttaa ihmisille,
että kuuluvat kaupungin ensimäiseen perheeseen. Katsokaa nyt, tuolla
tulevat kaikki vetelehtijät ulos apteekista ja töllistelevät heitä ja
tekevät huomautuksiaan. Tämä ei tosiaan ole _minun_ hermojani varten;
miten voi mies tällaisissa olosuhteissa pitää korkealla aatteen lippua,
sitä en --
KONSULI BERNICK. He tulevat suoraan tänne. Kuules nyt, Betty, ehdoton
toivomukseni on, että kaikella muotoa osoitat heille ystävyyttä.
ROUVA BERNICK. Sallitko sen, Karsten?
KONSULI BERNICK. Sallin kyllä; aivan niin; ja sinäkin, Hilmar. He eivät
toivottavasti viivy täällä kovin kauan; ja sitten, kun olemme omin
joukoin --; ei mitään viittauksia: meidän ei pidä millään tavoin
loukata heitä.
ROUVA BERNICK. Oi Karsten, kuinka sinä olet jalomielinen.
KONSULI BERNICK. No, no, anna olla.
ROUVA BERNICK. Ei, salli minun kiittää itseäsi; ja anna anteeksi, että
äsken niin kiivastuin. Oi, olihan sinulla täysi syy --
KONSULI BERNICK. Anna olla; anna olla, kuule!
HILMAR TÖNNESEN. Uh!
(_Juhani Tönnesen_ ja _Dina_ sekä heidän jälkeensä
_neiti Hessel_ ja _Olavi_ tulevat sisään puutarhan kautta.)
NEITI HESSEL. Päivää, päivää, hyvät ihmiset.
JUHANI TÖNNESEN. Nyt me on oltu kaupungilla katselemassa vanhoja
paikkoja, Karsten.
KONSULI BERNICK. Niin, sen olen kuullut. Paljon muutoksia; vai kuinka?
NEITI HESSEL. Konsuli Bernickin suuria hyviä töitä kaikkialla. Me
kävimme armeliaisuus-laitoksessa, jonka sinä olet lahjoittanut
kaupungille --
KONSULI BERNICK. Oikein sielläkin?
NEITI HESSEL. »Karsten Bernickin lahja», kuten portin päällä seisoo.
Niin, sinä olet tosiaan ensimäinen mies täällä.
JUHANI TÖNNESEN. Ja mainioita sinulla on laivojakin. Minä kohtasin
»Palmupuun» kapteenin, entisen koulutoverini --
NEITI HESSEL. Ja uuden koulutalonkin sinä olet rakennuttanut; ja sekä
kaasu- että vesijohto luetaan sinun ansioksesi, kuulemma.
KONSULI BERNICK. No, täytyyhän toimia yhteiskunnan hyväksi, jos elää.
NEITI HESSEL. Niin, se on kaunista, lankoni; mutta onkin ilo nähdä,
miten ihmiset kunnioittavat sinua. Minä en ole turhamainen,
tietääkseni; mutta en voinut olla muistuttamatta muutamille, joiden
kanssa juttelimme, että mekin olemme sinun sukuasi.
HILMAR TÖNNESEN. Uh --!
NEITI HESSEL. Sanotko siihen uh?