OLAVI. Niin, sitä minä tahtoisinkin, eno; ja sitten minä ehkä saisin
nähdä Juhani-enon ja Lona-tädinkin.
HILMAR TÖNNESEN. Hm --; hölynpölyä.
ROUVA BERNICK. Nyt saat mennä jälleen puutarhaan, Olavi.
OLAVI. Äiti, saanko minä mennä kadullekin?
ROUVA BERNICK. Saat, mutta et vaan hyvin etäälle.
(_Olavi_ juoksee puutarhaan ja portista ulos kadulle.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Teidän ei pitäisi ajaa lapsen päähän sellaisia
oikkuja, herra Tönnesen.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, se on tietty, hänen täytyy kai pysyä täällä ja
tulla kotinurkissa nahjustelijaksi, kuten niin monet muut.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi Te ette itse matkusta Amerikaan?
HILMAR TÖNNESEN. Minä? Jolla on tauti? No, senhän tietää, siitä ei
suuria välitetä tässä kaupungissa. Mutta sitäpaitsi -- ihmisellä on
toki eräitä velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa elää.
Täytyyhän täälläkin olla _joku_, joka pitää korkealla aatteen lippua.
Uh, nyt se taas huutaa!
ROUVAT. Kuka huutaa?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, ei, en tiedä. Ovat hiukan kovaäänisiä tuolla
sisällä, se tekee minut niin hermostuneeksi.
ROUVA RUMMEL. Se on kyllä minun mieheni, herra Tönnesen. Mutta
tietkääs, että hän on niin tottunut puhumaan suurissa kokouksissa --
KOLLEEGA RÖRLUND. Eivät nuo toisetkaan tunnu olevan kovin hiljaisia.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, Jumala paratkoon, kun vaan kukkaro on suojeltava,
niin --; kaikkihan täällä tarkoittaa vaan pikkumaisia aineellisia
laskelmia. Uh!
ROUVA BERNICK. Olihan se kuitenkin parempi kuin ennen, jolloin kaikki
tarkoitti vain huvittelua.
ROUVA LYNGE. Oliko täällä tosiaan ennen niin huonosti?
ROUVA RUMMEL. Oli kuin olikin, rouva Lynge. Kiittäkää onneanne, ettette
asunut täällä siihen aikaan.
ROUVA HOLT. Niin, täällä on todellakin tapahtunut muutoksia! Kun
muistan tyttöpäiviäni --
ROUVA RUMMEL. Oi, ajatelkaas vaan neljä-, viisitoista vuotta sitten!
Herra Jumala, millaista elämää täällä oli silloin! Silloin oli sekä
tanssiyhdistys että musiikkiyhdistys --
NEITI BERNICK. Ja draamallinen yhdistys. Sen minä muistan hyvin.
ROUVA RUMMEL. Niin, juuri _siellähän_ Teidänkin näytelmänne esitettiin,
herra Tönnesen.
HILMAR TÖNNESEN (menee näyttämön taustalle). Oh, miten, mitä --!
KOLLEEGA RÖRLUND. Ylioppilas Tönneseninkö näytelmä?
ROUVA RUMMEL. Niin, se tapahtui kauan ennen Teidän tänne tuloanne,
herra kolleega. Se meni muuten ainoastaan yhden kerran.
ROUVA LYNGE. Eikö se ollut juuri _se_ kappale, jossa Te kerroitte
näytelleenne rakastajatarta, rouva Rummel?
ROUVA RUMMEL (vilkaisee kolleega Rörlundiin). Minäkö? Sitä minä tosiaan
en voi muistaa, rouva Lynge. Mutta minä muistan vallan hyvin sen
humuavan seuraelämän perheissä.
ROUVA HOLT. Niin, minä tiedän sellaisiakin koteja, joissa annettiin
kahdet suuret päivälliset viikossa.
ROUVA LYNGE. Ja silloinhan täällä oli se kiertävä teatteriseuruekin,
olen kuullut.
ROUVA RUMMEL. Niin, se se nyt oli kaikkein pahinta --!