HILMAR TÖNNESEN. Anteeksi, herra kolleega.
ROUVA BERNICK. Ja täällä kun oli jo niin hiljaista ja rauhallista.
HILMAR TÖNNESEN. No, minulla puolestani ei olisi mitään sitä vastaan,
jos he alkaisivat hiukan kinastella taas. Se olisi ainakin vaihtelua.
KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, sellaista vaihtelua emme kai täällä kaipaa.
HILMAR TÖNNESEN. Riippuu taipumuksista. Eräät luonteet vaativat silloin
tällöin reimaa taistelua. Mutta sitä ei pikkukaupungin elämä, sen
pahempi, voi paljoa tarjota, eikä kaikkien ole sallittu -- (selailee
kolleegan kirjaa). »Nainen yhteiskunnan palvelijattarena», mitä roskaa
tämä on?
ROUVA BERNICK. Hyväinen aika, Hilmar, niin et saa sanoa. Sinä et ole
varmaankaan sitä kirjaa lukenut.
HILMAR TÖNNESEN. En; enkä aio sitä lukeakaan.
ROUVA BERNICK. Sinä et kai voi oikein hyvin tänään.
HILMAR TÖNNESEN. En, minä en voi.
ROUVA BERNICK. Etkö nukkunut hyvin viime yönä?
HILMAR TÖNNESEN. En, minä nukuin hyvin huonosti. Olin eilisiltana
kävelemässä tautini vuoksi. Siinä jouduin sattumalta klubille ja luin
erään matkakertomuksen pohjoisnavalta. On jotain karkaisevaa
tuollaisessa: seurata ihmisiä heidän taistelussaan elementtejä vastaan.
ROUVA RUMMEL. Mutta se ei varmaankaan tehnyt Teille hyvää, herra
Tönnesen.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, se teki minulle hyvin pahaa; minä kääntelehdin ja
vääntelehdin koko yön puolivalveilla ja näin unta, että minua ajoi
iljettävä mursu.
OLAVI, (joka on tullut ulkoa puutarha-portaille). Eno, ajoiko sinua
mursu?
HILMAR TÖNNESEN. Näin unta, senkin pöllö! Mutta yhäkö sinä täällä
leikit tuolla lapsellisella jousella? Miksi sinä et ota oikeaa pyssyä?