ROUVA BERNICK. Niin niin, mutta onhan se kuitenkin uhraus, herra
kolleega.
KOLLEEGA RÖRLUND. (Siirtää tuolinsa lähemmäksi.) Sitä ei toki kannata
mainita, hyvä rouva. Ettekö kaikki Tekin tuo uhrianne hyvälle asialle?
Ja ettekö tuo sitä mielellänne ja ilolla? Nuo moraalisesti
turmeltuneet, joiden parantamiseksi me teemme työtä, nehän ovat
ikäänkuin haavoittuneita sotilaita taistelutantereella. Te, arvoisat
naiset, olette diakonissoja, laupeudensisaria, jotka nypitte
liinannukkaa noille onnettomille vahingoittuneille, kiedotte kääreen
hellästi haavoille, lääkitsette ja parannatte heitä --
ROUVA BERNICK. Lieneepä tosiaan suuri armonlahja, että voitte nähdä
kaikki niin kauniissa valossa.
KOLLEEGA RÖRLUND. Paljon on siinä suhteessa synnynnäistä; mutta paljon
saattaa itsekin tehdä saavuttaakseen sitä. Täytyy vaan nähdä asiat
vakavan elämänkatsomuksen valossa. Niin, mitä Te siihen sanotte,
neiti Bernick? Eikö Teistä tunnu ikäänkuin olisitte saavuttanut
turvallisemman perustan jalkainne alle sen jälkeen kuin uhrauduitte
opetustyölle?
NEITI BERNICK. Ah, en tiedä mitä vastaisin. Usein, kun olen siellä
koulusalissa, toivoisin olevani kaukana myrskyisellä merellä.
KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, katsokaas, ne ovat kiusauksia, neiti hyvä. Mutta
sellaisilta levottomilta vierailta on suljettava ovi. Myrskyisellä
merellä -- Te ette tietysti tarkoita sitä kirjaimellisesti; Te
tarkoitatte tuota suurta, aaltoilevaa ihmisyhteiskuntaa, jossa niin
monet joutuvat haaksirikkoon. Mutta annatteko tosiaankin niin paljon
arvoa sille elämälle, jonka kuulette hurisevan ja pauhaavan tuolla
edessänne? Katsokaa vaan tuonne kadulle. Siellä kulkevat ihmiset
auringonpaahteessa ja hikoilevat ja häärivät pikkupuuhissaan. Ei, meidän
on totisesti parempi, meidän, jotka istumme täällä siimeksessä ja
käännämme selkämme sinne, josta häiriö tulee.