SIIRI. Niin, meidän kesken sanoen, niin Tuurella on aivan nurinkuriset
käsitykset taloudenhoidosta. Hän vaatii vain, että pitäisi olla ilman
sitä, mitä on vaikea hankkia itselleen.
AGNES. Ja sinä?
SIIRI. _Minä?_ _Minä_ olen sitä mieltä, että se on hankittava, mitä
ilman on vaikea olla. Apropos: mitä sinä pidät tästä? (_Näyttää
hattuaan._)
AGNES. Sangen sievä -- vaikka sulkatöyhdöt muistuttavat hieman
lappalaiskoiran häntää.
SIIRI (_musertuneena_). Lappalaiskoiran häntää!
AGNES. Loukkasiko sinua minun talonpoikainen arvosteluni.
SIIRI. Ei, ei suinkaan. Mutta kyllä se on katkeraa, että vielä
ruumisvaunujen perään piti tulla koiran. Niin, saatpahan sitten kuulla.
Mutta nyt vasta huomaan, että sinä olet surupuvussa. Sydänsuruko?
AGNES. Oh, ei! Kuka surisi, kun saa periä viisituhatta markkaa. Fabian
setä on kuollut.
SIIRI. Se vanha kitupiikki -- --! (_Äkkiä hilliten itsensä._) No,
Jumalan kiitos, että se ei ollut sen pahempaa. Mutta suoruus on
suoruudella palkittava. Oletko sinä onnellinen, Agnes?
AGNES. Oo, erinomaisen onnellinen. Ainoa, mitä minun onnestani puuttui,
oli uushopeainen pöytäkalusto ja sen minä sain pari päivää sitten. Mutta
minä en tiedä, mitä täällä on ilmassa semmoista, joka saa ihmisen niin
lapselliselle mielelle. Minäpä kiipeän sohvalle tällä tavalla ja sitten
on sinun, Siiri, kerrottava minulle satu avioelämästäsi.
SIIRI. Satu?
AGNES. Niin, eikö teidän rakkautenne ole ehkä satumaista meidän
valistuneella aikakaudellamme, ja etkö sinä itse ole kuin oikea
satuprinsessa vaaleine kiharoinesi ja kauniine pukuinesi? Apropos:
oletko sinä aina kotona noin hienosti puettuna?
SIIRI. Olen, minusta se on velvollisuuteni -- -- Tuurea kohtaan.
AGNES. _Tuurea kohtaan?_ On se sentään onnellista, kun on saanut oppia
velvollisuutensa, niinkuin me molemmat. Ja kylässä?
SIIRI. Niin, silloin se on mielestäni velvollisuuteni -- minua itseäni
kohtaan.
AGNES. Tietysti. Kas niin, lapsonen, alotahan nyt.
SIIRI. Ensimäisellä kerralla, kun prinssi ja prinsessa näkivät toisensa,
he rakastuivat, rakastuivat kauheasti. Mutta äläpäs, ei se niin vain
käy; No niin: mamma sanoi: »ei»! Tuure vielä silloin lueskeli eikä
hänellä ollut mitään, ja mamma tahtoi saada rikkaan vävyn --
ymmärräthän. Niin, niin, se oli aikaa, se.
AGNES. No, sitten?
SIIRI. Sitten Tuure hylkäsi opinnot ja otti siihen sijaan tämän paikan,
mutta se ei kuitenkaan auttanut. Mammasta hän oli sittenkin vielä liian
köyhä. Ush, kuinka minä itkin! Tuure kävi kalpeaksi ja alakuloiseksi;
minun silmäni muuttuivat punaisiksi ja muotoni rumaksi ja siitä minä
itkin tietysti vielä enemmän. Ei, en tahdo sitä enää edes ajatella.
Sitten mamma sairastui kovasti, tuli hyvin huonoksi ja silloin,
kernaammin kuin jätti minut yksin ja ilman omaisuutta, eläkkeestähän
minä en saanut tarpeeksi -- niin silloin --
AGNES. Minä ymmärrän. Siiri raukka. Sinä onnenmyyrä!
SIIRI. Aivan niin. Minä olin niin onneton, kun mamma kuoli, mutta kun
minun piti itkeä, niin minä nauroin, ja päinvastoin. En ollut lainkaan
selvillä itsestäni. Jumalani, niin onnellinen kuin minä olin! Muutamia
viikkoja myöhemmin vietimme Tuure ja minä kaikessa hiljaisuudessa häät,
ja nyt olen minä onnellisin, kadehtittavin olento, mitä on auringon
alla. Niin, minä tarkoitan --
AGNES. On siis olemassa joku pilvi?
SIIRI. Ei juuri niin, ei. Mutta on olemassa asia, jota sanotaan:
kirjainpäätökseksi.
AGNES. Mitä sinä, lapsukainen, tarkoitat?
SIIRI. Niin, välistä, näetkös, ei usein, on Tuure hieman kummallinen.
Hän vain tuijottaa eteensä eikä kuule eikä näe mitään. Silloin on
hänellä kirjainpäätös mielessä, näetkös. Oo, kuinka minä inhoan noita
kirjainpäätöksiä!
AGNES. Sen tekevät monet muutkin kuin sinä, luulen minä. Tuure on siis
välistä alakuloinen?
SIIRI. Alakuloinen! Ei, _niin_ vaarallinen ei asia ole. Jospa hän vain
ei mietiskelisi niin hirveästi, Onko sinunkin miehesi tapana --
AGNES. Mietiskelläkö? Ei, siitä pulasta minä kokonaan vapautan hänet.
No, kuinka sinä selviydyt taloudenhoidossa?
SIIRI. Oo, mainiosti, varsinkin siitä asti, kun Liisa tuli. Hän ymmärtää
minua niin hyvin.
AGNES. Minä oikein ihastuin nähdessäni hänen vanhat kasvonsa. Hän on
varmaan sinulle korvaamaton.
SIIRI. Aivan niin, aivan niin. Mutta kyllä sitä pitää käyttää järkeä
voidakseen ylläpitää emäntä-arvoaan. Ymmärräthän, että hän kun hoiti
minua pienenä ollessani, niin --
AGNES. Niin, niin, kyllä ymmärrän.
SIIRI. Tehdäkseni hänelle mieliksi olenkin minä lakannut käymästä itse
ostoksilla.
AGNES. Ei, mutta kuulepas vain! Oletko sinä itse todellakin käynyt
ostoksilla?
SIIRI. Niin, minä tarkoitan: minä aijoin käydä.
AGNES. Vai niin, sinä aijoit.
SIIRI. Ja rupesinkin jo käymään.
AGNES. Todellako?
SIIRI. Nii--in. Enkä _minä_ koskaan unohda ensimäistä esiintymistäni
Eteläsataman torilla. Puhutaan _näyttämökuumeesta_! Mutta mitä se on
_torikuumeen_ rinnalla!
AGNES. Onko se niin ilkeä?
SIIRI. No, sen nyt voit uskoakin. En minä ollut koskaan kuvitellutkaan,
että maailmassa voisi olla mitään niin kamalaa paikkaa. Ja yleisö
sitten! »Rouva hyvä, rouva kulta! Pois tieltä! Pitäkää varanne!» Minä
luulin tulevani hulluksi enkä minä tiennyt, mihin kääntyä ja miten
käyttäytyä.
AGNES. Siiri raukka!
SIIRI. Niin, se ei ollut hauskaa, sen voit uskoa. Minun takanani
tepasteli Sohvi kori käsivarrella -- Sohvi oli minun ensimäinen
palvelijani, hyvin nenäkäs ja epämiellyttävä ihminen -- ja ennenkuin
minä olin kerinnyt kysyä _häneltä_, niin -- --
AGNES. Yhä muistaen emäntä-arvoasi! No, kuinka päättyivät
koettelemuksesi?
SIIRI. Niin minä keksin loistavan keinon. Edelläni kulki muuan
vanhanpuoleinen rouva, suuri nahkalaukku käsivarrella ja hänen silmänsä
tuntuivat näkevän joka taholle. Minä päätin seurata häntä kuin varjo ja
ostaa samaa mitä hänkin.
AGNES. Ajatus ei ollut hullumpi.
SIIRI. Mutta siitäkös syntyi kävelyretki! Vihdoinkin, kun olin
nääntymäisilläni väsymyksestä, minä tein äkillisen päätöksen ja käännyin
kotiin -- laukussa kokonaista viisi kiloa syskon-makkaroita.
AGNES (_syrjään_). Olipa siinä kerrakseen! (_Ääneen._) No, »lopussa
kiitos seisoo».
SIIRI. Mutta kuinka hajamielinen minä olenkin! Tässä minä istun ja
jaarituksillani aivan väsytän sinut.
AGNES. Päinvastoin! En ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni näin
virkeäksi.
SIIRI. Voi, voi sitä Tuurea!
AGNES. Mitä pahaa hän on tehnyt?
SIIRI. Oo, hän lupasi tulla kotiin puolen tunnin perästä ja nyt hän on
ollut poissa jo kokonaisen tunnin.
AGNES. Se on anteeksi antamatonta.
SIIRI. Ajatteles, jos hän on saanut esteen eikä lainkaan tapaisi sinua!
Minun pitää lähettää häntä hakemaan. Suo anteeksi silmänräpäys.
(_Kiiruhtaa vasemmalle._)
AGNES (_yksin_). Nyt minulle on asia jo jokseenkin selvillä. Aivan
niinkuin taulu, jonka äsken näin Ateneumin kokoelmissa. Tyttö oli
viskannut kukkaisketjun pojan kaulaan ja molemmat juoksivat alas
mäenrinnettä, jonka juurella turmio oli väijymässä. _Poika_ kalpeana ja
epäröiden, sillä hänen avoimet silmänsä näkivät vaaran; _tyttö_
hymyilevänä, hurmaantuneena -- ja sokeana, sillä ymmärtämätön käsi oli
painanut kukkaisseppeleen hänen silmilleen. Hyvin ajateltu kuva, mutta
kaikeksi onneksi voidaan muutamat saada pysäytetyksi puolitiessä. On
kylliksi, että -- -- No, se ei kuulu tähän.
SIIRI (_vasemmalta_). Kas niin, no, nyt hän on täällä muutaman
silmänräpäyksen kuluttua. Konttori on tässä aivan vieressä, ja sitten
syömme maailman ihanimman illallisen. Sinä olet kai edelleen ihastunut
munkkeihin?
AGNES. Kyllä, _sille_ rakkaudelle olen minä pysynyt uskollisena.
SIIRI. Oikein pyöreihin ja hyvin pullistuneihin.
AGNES. Niin, sitähän on kaikkina aikoina pidetty oikeitten munkkien
varmana tuntomerkkinä. -- Mutta mitä sinä sanoisit, Siiri, jos minä
olisin tullut tänne puhumaan sinulle hiukan järkeä?
SIIRI (_pelästyneenä_). Ei, armas Agnes, sitä en voi uskoa.
AGNES. Sinä et ehkä pidä järki-saarnoista?
SIIRI. En, minä inhoan niitä! Heti kun olimme menneet naimisiin, piti
Tuurenkin »puhua järkeä», herra paratkoon. Mutta minä kyllä pian
vieroitin hänet siitä viasta.
AGNES. Kuinka sinä menettelit?
SIIRI. Joko tein minä näin (_panee sormet korviinsa_) taikka suutelin
häntä joka toisen sanan jälkeen, kunnes hän unohti kaikki tyyni.