(Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju
tuudittaa hiljaa lasta.)
SILJA (laulaa).
»Pois makia maailma jää.
Mun sielun päänänsä
Täält' pyrkii ylös vielä.
Kanss' mielen etsii siellä
Ain' ijäist' menoo taivaass'
Juur' Herran pyhäin seurass'!»
»Taivaass' on kunnia
Mull' valmis korkia,
Sin' kirjaan elävitten
On nimen pantu, tiedän,
Siell' iloss' parhaass' pauhaan
Ja Herrall' kiitost' laulan.»
VILLE. Äiti, minä näen Jesuksen.
SILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin
Villekin). Rakas lapseni!
VILLE. Hän tulee minua noutamaan... Pyytää syliin... Elä itke, äiti...
Taivaassa on hyvä olla.
SILJA. Tiedän sen.
VILLE. Tulen, tulen... Auta Jesu, en pääse ... en jaksa ... voi äiti,
äiti, äiti, hän katosi ... en näe enää mitään.
SILJA. Hän palajaa jälleen. Odota vähän aika vielä. Ei hän kauvan viivy.
VILLE. Äiti, äiti!... Mihinkä äiti meni?
SILJA. Tässähän minä olen, lapsi. Mitä tahtoisit?
VILLE. Pitele kiinni, äiti.
SILJA. Joko tuskat alkavat taas?
VILLE (valittaa ja huhtoo käsillään).
SILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias
isä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin... Maiju, tuo vettä, että saan
kostuttaa huulia edes... Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä
ole vielä ollutkaan... Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy
pidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan...
MAIJU. Ei niele; se jää kurkkuun korisemaan.
SILJA. Eikö niele?... Silloin on loppu lähellä.
MAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin
ikävä.
SILJA. Hyvä lapsi, onko se minun vallassani.
MAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä
rohtoja.
SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun
tehneet.
MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin.
Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.
SILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää.
VILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa.
SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan... Oma, rakas
Ville poikani... Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin...
MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas
Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän
jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin...
SILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni... Herran tahto tapahtukoon.
MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä
ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä
meillä sitten enää ole yhtään iloa...
SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein
kumminkin helpoitti.--Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti
hän nyt makaa.
MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun
rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.
SILJA. Kun hymyileekin unissaan.
MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee,
hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska.--Äiti, kuulkaa, ei Villen
koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa
lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina
puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös
niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran,
mistä äiti? Sanokaa!
SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku
Annaa, niinkuin äsken jo pyysin.
MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä
tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti,
näinikään.
SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua.--Ohho, nytpä
hän jo aukaiseekin silmänsä taas.
VILLE. Äiti!
SILJA. Mikä on, lapseni?
VILLE. Ei koske enää mihinkään.
SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala
ehkä auttaa sinua terveeksi vielä... Voisitkohan syödä vähäisen? Että
vahvistuisit.
MAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko?
SILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun
hän on säästänyt Ville pojalle.
MAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi
viikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin
vieraisilla... Siinä on, ota, Ville!
SILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene,
lapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä
laisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä?
VILLE. Siellä on ... niin kirkasta ... ja kaunista...
SILJA. Missä, armaani?
VILLE. Taivaassa... Enkelit laulavat ... palmut kädessä...
Ja urut ... soivat...
MAIJU (vavisten). Äiti!
SILJA. Hiljaa, hiljaa.
MAIJU (kuiskaa). Kuoleeko hän, äiti?
SILJA. Kuolee.
VILLE. Tulen ... äiti ... auta... Jeesu... (Hengittää harvaan ja
raskaasti. Kuolee.)
SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin
rinnalle.)
MAIJU (heittäytyy itkien lattiaan).
SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia
hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja
hiljaisena hän nyt lepää tuossa... Päässyt on, Ville, maailman vaivoista
ijäiseen iloon taivaassa... Ei tunne kipua eikä tuskaa enää... Hänen
tähtensä ei surra tarvitse...
MAIJU. Mutta kun hän viedään pois ... kirkon multaan ... sitähän minä
itken ... kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä ... ei milloinkaan
... vaikka eläisi kuinka kauvan...
SILJA. Elä itke, elä itke!
MAIJU. Miks' pannaan hautaan, äiti?... Kylmään, pimeään hautaan ...
jossa paleltaa ja pelottaa...
SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse
taivaassa... kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi,
niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.
MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen
rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako
Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?
SILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa...
MAIJU. Ihanko heti sitten kun kuolen?
SILJA. Ihan heti.
MAIJU. Ja antaako semmoisen kirkastetun ruumiin?
SILJA. Antaa.
MAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te,
äiti?
SILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät--Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi,
en minä jaksa kuunnella... Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan,
että Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän
auttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan.
Enkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona.
MAIJU. Sanonko minä, että Villeltä terveisiä?
SILJA. Sano vaan. Mutta elä viivy, muista tulla takaisin samaa päätä.
MAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua
pelottaa.
SILJA. Mikä sinua pelottaa, lapsi?
MAIJU. Että jos siellä kummittelee, metsässä.
SILJA. Ole nyt joutavia. Keskellä päivää.
MAIJU. Mutta kuolleet eivätkös näyttäänny välistä?
SILJA. Eivätkä näyttäänny. Ja Villekö sinulle sitten pahaa tekisi?
MAIJU. Jos panisin katkismuksen povelleni. Mitä, äiti?
SILJA. Pane, pane. Voi, kuinka olet lapsellinen.
MAIJU (pistää kirjan poveensa). Nyt varmaankaan ei pysty mikään (menee).
SILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa ... ei
kipua ... ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse... Tallella olet ...
rakas poikani ... sydänkäpyni ... en sinua takaisin pyydä ... taivaassa
sinulla on loppumaton ilo ... en pyydä takaisin, vaikka itken ... kun
jäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa ... (peittää ruumiin valkoisella
vaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus
Kristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää ... silloin, jos
Jumala suo, näemme toisemme ... silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan
päähän karttaamaan villoja, laulaa.)
»Pois makia maailma jää!
Mun sielun päänänsä
Täält' pyrkii ylös vielä,
Kanss' mielen etsii siellä
Ain' ijäist' menoo taivaass'
Juur' Herran pyhäin seurass'.»
(Antti ja Mikko tulevat.)
ANTTI. Hyvää päivää, tässä sitä ollaan taas. Terveisiä matkalta.
MIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään
uudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta
se on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät
suuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta.
ANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin!
Tulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet
vielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa.
MIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia,
punalaitasia.--Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä
mihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin
tahtoo.
ANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan
minä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa
melkein, että nyt sitä on maailman herra.
MIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon
painavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on
toisessa vaa'asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää
ikinä ajatella voi.
ANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan
näkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta
harmaalaitanen ja koettele.
SILJA (työntää hänen kättään pois). Mistä sinulla on nuo rahat, Antti?
ANTTI. Huoli siitä. Pääasia vaan, että on. Noo? Otatko, vai--?
SILJA. En ota, ennenkuin saan kuulla, mistä ne ovat tulleet.
ANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta,
tietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta
kenellekään sada.
SILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja
omantuntosi edessä?
ANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti
sinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa
koko joukolle.
SILJA. Mutta millä tavalla oli Topra ne saanut?
ANTTI. Sitä en tiedä, eikä se minua liikuta.
MIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan
huoletta.
SILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies,
ja pakene noita kuin saastaisia henkiä.
ANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä
kieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan.
MIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja
Siljaa varten ne hankkikin.
SILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri
luoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme
nälkään ennemmin.
ANTTI. Mikä niitä rahoja vaivaa sitten, jos saan luvan kysyä?
SILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden
oikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten.
MIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin.
Eroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo.
SILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene
omaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja
rahoja.
ANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön
mahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät.
Sama se.
SILJA. Ostat leipää noilla? Vaikka olisivat--varastettuja?
ANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole
niitä varastanut.
MIKKO. Te olette liian arka, Silja. Maailmassa pitää elää maailman
mukaan.