»Tiistaiaamuna kello kuus', kello kuus' ja kello kuus'.
Tiistaiaamuna kello kuus',
Olin minä ovensa takana.
Riti rati, riti rati, rallallalilai,
Riti rati, riti rati, rallallalilai,
Rallallalilali, rallallaa.
Se oli Annille vallan uus', vallan uus' ja vallan uus',
Se oli oli Annille vallan uus',
Rakkauden sattuma.
Riti rati, riti rati, rallallalilai,
Riti rati, riti rati rallallalilai,
Rallallalilali, rallallaa.»
MIKKO. Myrkky!
KUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita.
MIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina.
KUNNARI. Sep'senon. Pannaanpas uudestaan.
MIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä.
KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon
takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle).
Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas
itsekseen?
MIKKO. Unia näkee.
KUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan.--Jaara!
JAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa.
KUNNARI. Ota ryyppy!
JAARA. En huoli.
KUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi.
JAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun.
KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo,
joutuun, joutuun!
JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin
arveluttaa.
KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole
vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme,
mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia,
ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas
kultalinnassaan ei ole onnellisempi.--Nälkä tosin välistä kiusaa ja
välistä vilu,--mutta kaks' niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee,
menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja.
Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja
saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin,
Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.
MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja
nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.
JAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan.
KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia
emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki.
Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen
kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa.--Kuulkaahan:
»Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!
Jos tahdot välttää tautia, niin juo!
Sill' viinapa iloiseks' tekee sun mieles,
Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,
Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!
Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,
Sill' viinan vilja kun pellosta kasvaa.
Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,
Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Sill' pappi se uskosta saarnaa ja juo.
Saaliins' hän pitäjältä kokoo ja juo.
Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,
Sielun autuuden sairaille antaa
Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Vallesmann' rästiä kantaa ja juo.
Lehmäin korvia leikkaa ja juo.
Välistä antaa hän viikon aikaa,
Sitten hän laittaa ett' vasarat paukkaa.
Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!»
JAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda.
KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan,
mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä
asetus.
MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä
hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän
lertaa.
KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä
hyvää se sieltä tuo mukanaan.
JAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois.
KUNNARI. Mihinkä pois?
JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.
MIKKO. Pelottaako sinua?
JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.
KUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa,--aika miestä? Ota, velikulta,
ryyppy.
JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää
teitäkin, jos vaan kerron.
MIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt?
JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi
koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan
ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.
KUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit?
JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion
juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat
toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen
tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa.
Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut
erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne
avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.
MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita
puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt
järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan
kaikki pahalle päälle.--Voi, kun Topra jo tulisi.
JAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin
kauvan kuin vielä armon aika on.
KUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos
me vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa
vaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja
nautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla?
MIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme
tähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu
laiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy.
Saavat vastata meidän synneistämme.
KUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme
pahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät.
JAARA. Ei ne suotta eikä ilman aikojaan. Sanokaa mitä sanotte.
MIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme
kaikki synkät ajatukset mielestä pois.
KUNNARI. Mitäs nyt laulaisin? Ehkä Orpopojasta?
MIKKO. No, vaikkapa siitä.
KUNNARI (laulaa).
Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton,
Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.
Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan,
Vaan mull' ei maailmassa oo turvaa missäkään--
Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee,
Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee.
MIKKO. Tuossapa Topra tulee, Jumalan kiitos.
TOPRA-HEIKKI. Te huudatte täällä niin että kuuluu kuinka ja kauvas.
KUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa?--On! On! Nyt ei hätää enää. Ja
vieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut?
TOPRA-HEIKKI. Syökäähän pois, sitte kerron.
KUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla
vaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää.
MIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka
lieneekään paistanut?
KUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt.
Topra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään
itseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen
hyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin,
mitä tekisin. (Laulaa.)
»Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia.
Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.»
TOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä
ole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan.
KUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin
vastarannan kiiski.
TOPRA-HEIKKI. Joko olette ensimmäisen nälkänne sammuttaneet?
MIKKO. Sen verran ainakin, että kuunnella saatamme.
TOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen
enää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan
saada.
KUNNARI. Hyvä juttu! Minä olen mukana vaikka paikalla.
MIKKO. Minä myös. Kun vaan ilmoitat mitä on tehtävä.
TOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät
seisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä
neuvo. Onko tämä laitaa?--Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi
meidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä
kierrämme ja päivät menevät hukkaan.
MIKKO. Tuota samaa olen minä ajatellut.
KUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra,
sillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa.
MIKKO. Niin, sinusta se riippuu.
TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu
rikkaan Ruohomäen alle.
KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä
ollenkaan.
MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja
ilkeydestään?
TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on
sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka
poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä
tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä
vaeltamaan.
KUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi.
TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse
pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on
mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään
kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on
lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa,
kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.
MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä
hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.
KUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman.
TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt,
hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä.
Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.
MIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin
että muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta.
KUNNARI. Viskataan ruojaa kivellä päähän.
TOPRA-HEIKKI. Mitäs hyötyä siitä?--Paremman neuvon minä tiedän.
MIKKO. No, sanopas!
TOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka
tarvitsevat.
MIKKO. Mutta kuinkas se käy?
TOPRA-HEIKKI. Minä jo äsken mietin asian valmiiksi.
KUNNARI. Annahan kuulla.
TOPRA-HEIKKI. Kuka teistä on käynyt Ruohomäessä.
KUNNARI. En minä suinkaan.
MIKKO. Enkä minä. Mutta Jaara, joka on tänpuolen miehiä?
JAARA. Olen käynyt.
TOPRA-HEIKKI. Tunnet väen ja paikat?
JAARA. Kyllä.
TOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa,
jossa asuu vaan isäntä ja emäntä?
JAARA. Niin on. Mutta mitä aiot?
TOPRA-HEIKKI. Kamarissa salin takana ikkuna järvelle päin?
JAARA. Topra, muista kuolematonta sieluasi! Muista ijankaikkista
kadotusta!
TOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme,
kyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme.
JAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen?
Topra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat.
TOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa.
Paiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi.
JAARA. Kriste armahda sen puheita.
KUNNARI. Niin, mitä sinä oikeastaan ajattelit ehdotella, Topra?
MIKKO. Ettei sinulla vaan olisi jotain kummaa mielessä.
TOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan
särpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta?
KUNNARI. No niin?
TOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä
tässä kompaniiassa?
KUNNARI. Sanoin.
TOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä
kuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa
tuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: »valkea on irti!» Mutta
varo, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi
kuin me muut joudumme paikalle.
KUNNARI. Ettäkö--?
TOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme
tyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte
ulos vahtimaan.
KUNNARI. Mutta tuohan on--murhapolttoa ja varkautta.
TOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta
kuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle.
MIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta--ei tok' ruveta
semmoiseen. Ei ruveta, ei.
JAARA. Arveluttaako teitäkin viimein?
TOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole
ymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä.
Kuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa
pussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan
kelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin
menen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla.
Jääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa
ja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset
suuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö.
MIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin,
puhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi
suuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään.
KUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat
täyteen, että oikein tuota jo säikähtää.
TOPRA-HEIKKI. Mitäs te sitten jankkaatte joutavia.