SYLVI. Alma oli siis oikeassa?
VIKTOR. Hän oli oikeassa.
SYLVI. Ah,--nyt minulle valkenee!--Sinä tanssit kotiljongin hänen--Karin
Löfbergin kanssa--sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti
verkkonsa sinun eteesi--ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis
pettämään minut.
VIKTOR. Hyvästi, Sylvi--! Minun täytyy lähteä nyt.
SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?
VIKTOR. Ei. nyt. Sitten--kun kumpikin olemme levollisempia.--Ei, ei,
sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)
SYLVI. Niin--sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee
kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden
kapselin suuhunsa.)
VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on?
SYLVI. Strykniiniä.
VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi?
SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta?
VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin--. Tule
nyt tänne,--ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi
vastedes.
SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta.
Minä kumminkin murhaan itseni--koska sinä minut hylkäät.
VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi,
mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi!
(Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)
SYLVI. Viktor--?
VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi,
tietysti minä sinua rakastan--rakastan aina hulluuteen asti. Koetin
vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa--mutta se ei onnistunut.
Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,--ja otan
sinut omakseni. (Suutelee häntä.)
SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten
häijyksi ja puhut semmoisia--sinä paha, paha poika!
VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule
syliini--istutaan tähän.--Kuinka suloinen sinä olet,--eilen vielä lapsi,
tänäin hempeä, rakastava nainen--
SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?