SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän
sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et
pääse ikinä irti.
VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun
suloinen, ihana morsiameni.--(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.)
Minun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen
hetki kuin tämä,--on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä
nyt onnellinen, Sylvini?
SYLVI. Oi, olen, olen, olen--! Sanomattoman onnellinen!
VIKTOR. Rakkaani--minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut
kuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö
niin?
SYLVI (kuiskaa). Sinun--sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä
rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle
puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna
hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)
SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli?
VIKTOR. Joku tulee.--Aksel?
SYLVI. Ei,--ei se ollut hänen soittoaan.
VIKTOR. Kai meidän täytyy avata?