SYLVI. Oletko sairas, Viktor,--sinä näytät niin kalpealta.
VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku
tyttö.
SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?
VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti,
mutta sinä et itkenyt.
SYLVI. En,--minä vaan nielin ja nielin.
VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?
SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?
VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!
SYLVI. No, Viktor,--aijotko heittää minua kivellä?
VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.
SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?
VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.
SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan!--Sinä tahdot
tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.
VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa
rakastaa toisiamme.
SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään
lupaa?--Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin
tyhmästi.
VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto
puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä
uljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän
täytyy erota.
SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman
keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä
sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää
järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei
käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan
maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja
oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä
anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja
meidän rakkauttamme--
VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni
ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.
SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot:
täytyy. Mitä varten täytyy?
VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.
SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun
neuvon. Me emme _anna_ pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten
emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet.--Viktor,
minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni
reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa,
jos niiksi tulee.
VIKTOR. Rakas--etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.
SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään
muun tähden.
VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko
minua, se on välttämätöntä.
SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla
onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei
kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja
ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä
häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että
sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen
kotiimme, ja--sinä ottaisit minut syliisi--
VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä!--Elä puhu enää sanaakaan
niistä! Minä kurja--kun herätin sinussa tunteita, jotka--Sylvi, minä
pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä
muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee
sitä enää katkerammaksi--
SYLVI.--sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten
ja suutelisit minua--ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun
saakka--
VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en
kestä enää--
SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa
jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi?
Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun
tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa
meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on
mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä
riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua--minä seuraan sinua vaikka
kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova--rakastathan sinä minua?
VIKTOR. Laske minut irti--sinä olet toisen vaimo.
SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor,
sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?
VIKTOR. Ajattele toki--sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa
minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en
tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen--en tehdä sinua
onnettomaksi.
SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla
hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin
kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?
VIKTOR (vaikeasti). En.
SYLVI. Et--? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et--?