SYLVI. Siitä saat olla varma.
AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti
myöten.
SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas
herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki
ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille.
AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti
tapahtua, että rupean vastakynteen.
SYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä.
AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita.--Kuinkas muuten on,--antaako emäntämme
meille kahvia tänäin?
SYLVI. Kyllä--heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä
leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja
koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah--niin, hyvänen
aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja
pudistaa päätään.) Viktor!
AKSEL. Minkätähden se oli lukossa?
SYLVI. Kysy Viktorilta?
VIKTOR. Minultako?
SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua
veitikka! (Menee vasemmalle.)
VIKTOR. Sylvi laskee leikkiä.
AKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan.
ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat
usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät.
Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi.
VIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän.
ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl--ei auta muu
kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut
Sylviin.
AKSEL. Sen kyllä uskon.
VIKTOR. Oh--mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä.
AKSEL. No niin--.
SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa.
Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel.