VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?
SYLVI. Niinkuin näet.
VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?
SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä,--kahdeksantoista vuotias vasta!
VIKTOR. Mutta rouva kumminkin.
SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran
huvittaa, niin--
VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla
tuo salaisuus.
SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani
kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.
VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin
olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.
SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa,
mitä?
VIKTOR. Jos suvaitset?
SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja
kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin.--
Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi
vuotta takaperin. Muistatko?
VIKTOR. Tottahan nyt.
SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka
meillä saattoi olla hauska!
VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä
verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.
SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla
lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.
VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.
SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?
VIKTOR. Niin, loma-aikoina!
SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun.
Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän--mennä ja muuttaa Viipuriin
juuri silloin!
VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas
täytyi mennä polyteknikoon.
SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä
varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.
VIKTOR. Oho,--oikeinko totta?
SYLVI. Luulin jo, ett'en koskaan voisi sinua unhottaa.
VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?
SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en
minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita
huolia. Vanhempani kuolivat--
VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.
SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin
maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat
surullisia aikoja, sen saat uskoa.
VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?
SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti
hyvä,--aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi
huostaansa.
VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?
SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja
järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut
minulle, vaikka lupasit niin varmaan?
VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä
aina ajattelin,--silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta
siihen se vaan jäi.
SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?
VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan,
näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin--
SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin
täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.
VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?
SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et
varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.
VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.
SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan
viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin
Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.