SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo,
järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä
strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja
katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois,
heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän
taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta
ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa
ja viittailee käsillään.)
VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).
SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!
VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.
SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?
VIKTOR. En, pahaksi onneksi.
SYLVI. Sepä toki hyvä.--Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!
VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin
uteliaaksi.
SYLVI.. Ahaa,--luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?
VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.
SYLVI. Kuinka kauniisti?
VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?
SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt
ennenkään.
VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.
SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai
mihin tahdot, niin minä heti paikalla--
VIKTOR (istuu). No--?