»Ah», sanoi hän, »poikani näki sinut pikimmältään — tuona päivänä.»
»Oliko se sinun poikasi? Minä kuulin äänen hallista ja sekunnin ajan
luulin, että se oli — Phil.»
Vanha Jolyon näki hänen huultensa vapisevan. Hän peitti ne kädellään,
otti sen pois taas ja jatkoi tyvenesti: »Sinä yönä aioin heittäytyä
Embankmentiltä jokeen, mutta eräs nainen tarttui pukuuni. Hän kertoi
minulle kaiken itsestään. Kun kuulee, mitä muut saavat kärsiä, joutuu
häpeämään.»
»Oliko se yksi _niitä_?»
Irene nyökäytti päätään, ja vanha Jolyon tunsi kauhua niinkuin ihminen,
joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan epätoivon kanssa. Melkein
vasten tahtoaan hän kuiskasi: »Kerro minulle, kerrotko?»
»Minä en välittänyt siitä, elinkö vai kuolinko. Kun ihminen joutuu
siihen, ei kohtalo enää tahdo surmata häntä. Tuo nainen hoiti minua
kolme päivää — hän ei jättänyt minua hetkeksikään. Minulla ei ollut
rahaa. Siksi teen nyt heidän hyväkseen minkä voin.»
Mutta vanha Jolyon ajatteli: »Ei rahaa!» Mitä kohtaloa voi verrata
siihen? Siihen sisältyi kaikki muu.
»Olisitpa tullut minun luokseni», sanoi hän. »Miksi et tullut?» Irene
ei vastannut.
»Koska nimeni on Forsyte, vai kuinka? Vai estikö June sinua tulemasta?
Kuinka voit nyt?» Hänen silmänsä vaistomaisesti mittailivat Irenen
vartaloa. Kenties hän nytkin oli —! Eikä hän kuitenkaan ollut laiha —
oikeastaan.
»Oi, viidelläkymmenellä punnallani vuodessa tulen juuri toimeen.»
Vastaus ei rauhoittanut vanhaa Jolyonia, hän oli menettänyt
luottamuksensa. Ja tuo mies, Soames! Mutta hänen oikeudentuntonsa esti
häntä tuomitsemasta. Ei, Irene varmaan kuolisi mieluummin kuin ottaisi
enää penniäkään Soamesilta. Niin lempeältä kuin hän näyttikin, täytyi
hänessä olla voimaa jossakin — voimaa ja uskollisuutta. Mutta mitä
syytä oli nuorella Bosinneylla juosta raitiovaunun alle ja jättää hänet
noin yksin?
»Nyt sinun pitää tulla minun luokseni», sanoi hän, »milloin vain
jotakin tarvitset, muuten olen vallan onneton.» Ja hän pani hatun
päähänsä ja nousi. »Nyt lähdemme jonnekin juomaan teetä. Minä käskin
tuota laiskaa miestä riisumaan hevoset valjaista tunniksi ja hakemaan
minut sitten sinun asunnostasi. Nyt voimme ottaa ajurin, minä en enää
jaksa kävellä niinkuin ennen.»
Hän nautti kävelystä Kensingtonin päähän puistoa — Irenen äänen
soinnista, silmien katseesta, koko tuon vierellänsä kävelevän
viehättävän hahmon hienosta kauneudesta. Hän nautti yhteisestä
teenjuonnista Ruffelilla High Streetin varrella ja tuli ulos
heilutellen pikkusormensa päässä isoa suklaarasiaa. Hän nautti
sikaariaan poltellen heidän ajelustaan takaisin Chelseahin
vuokravaunuissa. Irene oli luvannut tulla seuraavana sunnuntaina
soittamaan hänelle taas, ja hän poimi jo hengessään neilikoita ja
varhaisia ruusuja Irenen vietäväksi mukanaan kaupunkiin. Oli ilo
tuottaa Irenelle vähän iloa, mikäli se nyt oli iloa, kun se tuli
tällaisen vanhan ukkelin taholta! Vaunut olivat jo tulleet, kun he
ehtivät perille. Niin tuon miehen tapaista, joka aina myöhästyi
silloin, kun häntä olisi tarvittu! Vanha Jolyon meni pieneksi hetkeksi
sisään sanoakseen hyvästi. Huoneiston pieni pimeä eteinen oli aivan
tulvillaan epämiellyttävää huonon hajuveden hajua, ja penkillä seinää
vasten — ainoalla huonekalulla — hän näki erään olennon istuvan. Hän
kuuli Irenen sanovan pehmeästi: »Minuutti, olkaa hyvä.» Pienessä
salissa, kun ovi oli suljettu, hän kysyi vakavasti: »Suojattejasiko?»
»Niin on. Nyt, kiitos sedän, voin tehdä jotakin hänen hyväkseen.»
Vanha Jolyon seisoi tuijottaen ja siveli tuota leukaa, jonka voima
aikoinaan oli peloittanut niin monia. Ajatus, että Irene näin
alituisesti joutui olemaan tekemisissä tuon hylkiön kanssa, suretti ja
peloitti häntä. Mitä Irene voi tehdä heidän hyväkseen? Ei mitään. Vain
tahria itsensä ja ehkä joutua vaikeuksiin. Ja hän sanoi: »Pidä varasi,
rakkaani! Maailma kääntää kaikki pahimmin päin.»
»Minä tiedän sen.»
Irenen hiljainen hymy teki hänet noloksi. »No niin — siis sunnuntaina»,
sanoi hän. »Hyvästi!»
Irene ojensi poskensa suudeltavaksi.
»Hyvästi», sanoi hän taas. »Pidä huolta itsestäsi.» Ja hän meni ulos,
katsomatta tuohon penkillä istujaan. Hän ajoi kotiin Hammersmithin
kautta voidakseen pysähtyä erääseen tuttuun kauppaan ja pyytää
lähettämään Irenelle kaksi tusinaa pulloa parasta burgundinviiniä.
Pitihän Irenen joskus saada vähän virkistystä! Vasta Richmondin
puistossa hän muisti lähteneensä ostamaan kenkiä, ja hän ihmetteli,
että niin kehno ajatus oli voinut tulla hänen päähänsä.