Ne menneisyyden henget, jotka täyttävät vanhan miehen päivät, eivät
olleet koskaan näyttäytyneet vanhalle Jolyonille niin harvoin kuin
niinä seitsemänäkymmenenä tuntina, jotka kuluivat sunnuntaihin
mennessä. Tulevaisuuden henki, jossa oli tuntemattoman viehätys,
kosketti häntä huulillaan sen sijaan. Vanha Jolyon ei nyt ollut
levoton eikä tehnyt kävelyitä puunrungolle, sillä Irene oli _tulossa
lounaalle_. Aterioissa piilee omituinen tarkoituksenmukaisuus, se
loitontaa epäilysten maailman, sillä aterioita vailla ei ihminen
ole muuten kuin syistä, joita ei voi hallita. Hän pelasi monta
verkkopallopeliä Hollyn kanssa syöttäen palloa tälle, joka nyt opetteli
mailankäyttöä voidakseen loma-aikana pelata Jollyn kanssa. Sillä Holly
ei ollut Forsyte, mutta Jolly oli — ja Forsytet aina pelaavat, kunnes
ehtivät kahdeksankymmenenviiden ikään ja rauhoittuvat. Koira Balthasar
tahtoi olla avuksi ja hyökkäsi pallon kimppuun aina, kun vain voi,
ja palveluspoika juoksi, kunnes hänen kasvonsa olivat kuin syksyinen
kuu. Ja koska aika lyheni, oli joka päivä pitempi ja kultaisempi kuin
edellinen. Perjantai-iltana vanha Jolyon otti maksapillerin, kylki
oli vähän kipeä, ja vaikka maksa ei ollutkaan sillä puolella, ei ole
toista sen vertaista lääkettä. Jos joku olisi sanonut, että hän oli
saanut uutta jännitystä elämäänsä ja että se jännitys ei tehnyt hänelle
hyvää, olisi vastauksena ollut luja ja hieman epäluuloinen katse hänen
syvistä, raudanharmaista silmistään, ikäänkuin hän olisi tahtonut
sanoa: »Minä tiedän omat asiani parhaiten.» Hän oli aina tietänyt ja
tietäisi vastakin.
Sunnuntai-aamuna, kun Holly oli mennyt kotiopettajattarensa kanssa
kirkkoon, hän kävi katsomassa mansikkapenkkejä. Koira Balthasar
seuranaan hän tutki mansikantaimia tarkoin ja onnistui löytämään
ainakin kaksi tusinaa todella kypsiä marjoja. Kumartuminen ei tehnyt
hänelle hyvää, ja hänen otsansa tuli hyvin painavaksi ja punaiseksi.
Asetettuaan mansikat vadille ruokapöytään hän pesi kätensä ja hautoi
otsaansa kölninvedellä. Siinä peilin edessä hänen mieleensä juolahti,
että hän oli laihtunut. Mikä »elämänlanka» hän olikaan ollut nuorena!
Oli kaunista olla hoikka — hän ei voinut sietää lihavaa miestä, mutta
ehkä hänen poskensa nyt kuitenkin olivat _liian_ kapeat! Irenen piti
saapua puoli yhden junalla ja kävellä tietä, joka kulki Gagen talon
ohi ja päätyi kauas viidakkoon. Ja katsottuaan Junen huoneeseen ja
todettuaan, että kuuma vesi oli paikallaan, hän lähti kulkemaan
Ireneä vastaan, hitaasti, sillä hänen sydämensä hakkasi. Ilma tuoksui
suloiselta, leivot lauloivat, ja Epsomin katsomolava näkyi. Verraton
päivä! Juuri tällaisena päivänä kuusi vuotta sitten Soames varmaan oli
tuonut nuoren Bosinneyn katsomaan paikkaa, mihin heidän piti ruveta
rakentamaan. Bosinney oli keksinyt talon oikean paikan — sen oli
June usein sanonut hänelle. Näinä päivinä hän ajatteli paljon tuota
nuorta miestä, ikäänkuin tämän henki todella olisi kummitellut hänen
viimeisen työnsä lähettyvillä toivoen mahdollisesti näkevänsä — Irenen.
Bosinney, ainoa mies, joka oli omistanut hänen sydämensä, ainoa, jolle
hän oli hurmautuneena antanut koko itsensä! Tällä iällä ei tietenkään
voinut kuvitella sellaisia asioita, mutta hän tunsi kuin omituista,
epämääräistä kipua — se oli persoonattoman mustasukkaisuuden haamu — ja
myöskin jotakin jalomielisempää, sääliä tuota niin varhain menetettyä
rakkautta kohtaan. Kaikki ohi muutamassa poloisessa kuukaudessa!
Niin, niin! Hän katseli kelloaan ennenkuin astui viidakkoon — vain
neljännestä yli, kaksikymmentäviisi minuuttia odotusta! Ja sitten,
kääntyessään polun kulmauksesta hän näki Irenen tarkalleen samassa
paikassa, missä oli nähnyt hänet ensimmäisellä kerralla, istumassa
puunrungolla, ja totesi, että Irenen oli täytynyt tulla aikaisemmalla
junalla saadakseen istua täällä yksinään ainakin pari tuntia. Kaksi
tuntia hänen seuraansa — menetettyinä! Mikä muisto saattoi tehdä tuon
puunrungon niin rakkaaksi Irenelle? Vanhan Jolyonin kasvot ilmaisivat
hänen ajatuksensa, sillä Irene sanoi heti:
»Suo anteeksi, Jolyon setä, täällä minä ensi kerran sain tietää.»
»Niin, niin, siinä se on käytettävänäsi milloin vain tahdot. Sinä
näytät vähän lontoolaiselta, annat liian paljon soittotunteja.»
Häntä suretti ajatus, että Irenen piti antaa tunteja. Tunteja
tuollaisille nuorille tytöille, jotka takoivat skaaloja paksuilla
sormillaan!
»Missä annat tunteja?» kysyi hän.
»Ne ovat enimmäkseen juutalaisperheitä, onneksi.»
Vanha Jolyon tuijotti. Kaikkien Forsytein mielestä juutalaiset tuntuvat
omituisilta ja epäilyttäviltä.
»He rakastavat musiikkia ja ovat hyvin ystävällisiä.»
»Mahtavat ollakin, kautta kunniani!» Hän tarttui Irenen käsivarteen —
kylki oli aina vähän kipeä ylämäkeen kuljettaessa — ja sanoi:
»Oletko koskaan nähnyt noitten voikukkain veroisia? Ne puhkesivat aivan
tuollaisiksi yhtenä yönä.»
Irenen katse näytti tosiaankin kiitävän yli niittyjen niinkuin
mehiläinen, joka etsii hunajaa. »Tahdoin, että saisit nähdä ne —
en antanut heidän päästää lehmiä tänne vielä.» Sitten hän muisti,
että Irene oli tullut puhumaan Bosinneysta, ja viittasi kellotorniin
tallirakennuksen katolla.
»Tuota hän kai ei olisi antanut minun panna siihen — hänellä ei ollut
mitään ajan tajua, jos oikein muistan.»
Mutta Irene painautui hänen käsivarteensa ja puhuikin kukista, ja hän
tiesi sen tapahtuvan siksi, ettei hän luulisi Irenen tulleen kuolleen
rakastettunsa vuoksi.
»Paras kukkanen, jonka voin näyttää sinulle, on pieni kultamuruni. Hän
tulee kohta kotiin kirkosta. Hänessä on jotakin, joka muistuttaa vähän
sinua», eikä hänestä tuntunut ollenkaan omituiselta, että hän asetti
sanansa niin, eikä: »Sinussa on jotakin, joka muistuttaa vähän häntä.»
Ah! Ja siinä tyttö olikin!
Holly, kintereillään vanheneva ranskalainen kotiopettajatar, jonka
ruuansulatus oli tärveltynyt kaksikymmentäkaksi vuotta sitten
Strassburgin piirityksessä, syöksyi heitä kohti tammen alta. Tyttönen
pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän taputtaakseen Balthasaria,
ikäänkuin hänellä muka ei olisi ollut mielessä mitään muuta. Vanha
Jolyon, joka tiesi asian paremmin, sanoi:
»Kas niin, kultaseni, tässä on harmaapukuinen nainen, jonka lupasin
sinulle.»
Holly nousi ja katsoi heihin. Vanha Jolyon katseli noita kahta veitikka
silmissä, Ireneä, joka hymyili, ja Hollya, joka aloitti vakavan
kysyvänä, siirtyi sitten ujoon hymyyn hänkin ja sitten johonkin
syvempään. Tuolla lapsella oli kauneudentajua — hän tiesi, mistä oli
kysymys. Vanha Jolyon iloitsi suudelmasta, jonka he vaihtoivat.
»Rouva Heron, Mam'zelle Beauce. No, Mam'zelle, oliko saarna hyvä?»
Sillä nyt, kun hänellä ei enää ollut paljon aikaa edessä, keskittyi
hänen jäljelläoleva kirkollinen harrastuksensa siihen ainoaan osaan
jumalanpalvelusta, joka on yhteydessä tämän maailman kanssa. Mam'zelle
Beauce ojensi hämähäkkimäisen käden, joka oli verhottu mustaan
kiiltohansikkaaseen — hän oli ollut parhaissa perheissä — ja nuo
melkein surulliset silmät hänen laihoissa, kellahtavissa kasvoissaan
näyttivät kysyvän: »Oletteko hyvinkasvatettu?» Kun Holly tai Jolly
tekivät jotakin, joka ei ollut hänelle mieleen — mikä ei ollut niinkään
tavatonta — hänellä oli tapana sanoa: »Pikku Tayleurit eivät koskaan
tehneet noin — he olivat niin hyvinkasvatettuja pienokaisia.» Joliy
vihasi pikku Tayleurejä, ja Holly ihmetteli kauheasti, mistä johtui,
että hän oli niin kovin paljon huonompi kuin he. »Laiha laatuunkäyvä
pieni sielu», ajatteli vanha Jolyon hänestä — Mam'zelle Beaucesta.
Lounas oli onnistunut ateria, sienet, jotka hän itse oli
poiminut herkkusienilavasta, valikoidut mansikat ja toinen pullo
Steinberg-viiniä aiheuttivat hänessä eräänlaista aromaattista
henkevyyttä ja vakaumuksen, että hän huomenna saisi potea rohtumaa.
Lounaan jälkeen he istuivat tammen alla juoden turkkilaista kahvia.
Ei ollut mikään surun aihe hänelle, kun Mam'zelle Beauce vetäytyi
kirjoittamaan sunnuntaikirjettä sisarelleen, jonka sulhanen oli
aikoinaan joutunut hengenvaaraan nielaistessaan neulan — tapaus, joka
päivittäin kerrottiin varoitukseksi lapsille, että he söisivät hitaasti
ja sulattaisivat ruokansa. Penkin juurella vaunupeitteellä Holly ja
koira Balthasar härnäilivät ja rakastivat toisiaan, ja varjossa istui
vanha Jolyon jalat ristissä, polttaen nautiskelevasti sikaariaan ja
katsellen keinussa istuvaan Ireneen. Valoisa, epämääräisesti keinuva
harmaapukuinen olento, auringonläikkiä siellä täällä, huulet hiukan
raolla, silmät tummat ja pehmeät vähän painuneiden luomien alla. Hän
näytti tyytyväiseltä — varmaankin hänelle teki hyvää tulla katsomaan
vanhaa Jolyonia! Iän itsekkyys ei ollut iskenyt Jolyoniin, sillä hän
saattoi vielä nauttia toisten ilosta ja todeta, että se, mitä hän
tarvitsi, ei sentään merkinnyt aivan kaikkea, vaikka se olikin paljon.
»Täällä on kovin hiljaista», sanoi hän, »älä tule, jos se sinusta on
ikävää. Mutta on ilo nähdä sinut. Pikku kultani kasvot ovat ainoat,
jotka tuottavat minulle iloa sinun kasvojasi lukuunottamatta.»
Irenen hymyilystä hän ymmärsi, että tämä kyllä vielä osasi pitää
arvonannosta, ja se rauhoitti häntä. »Se ei ole tyhjää puhetta», sanoi
hän. »En koskaan ole sanonut naiselle, että ihailen häntä, jollen
todella sitä tee. Enkä tosiaankaan tiedä, koska olisin sanonut jollekin
naiselle, että ihailen häntä, paitsi vaimolleni vanhoina aikoina, ja
vaimot ovat lystikkäitä.» Hän vaikeni ja jatkoi sitten äkisti:
»Hän odotti, että olisin sanonut sen useammin kuin tunsin tarvetta, ja
siinä sitä oltiin.» Hänen kasvonsa näyttivät salaperäisen levottomilta
ja peläten sanoneensa jotakin tuskallista hän kiirehti jatkamaan:
»Kun pikku kultani menee naimisiin, toivon, että hän löytää jonkun,
joka ymmärtää naisten tunteita. Minä en ole näkemässä sitä, mutta
avioliitossa on paljon nurinkurista. En soisi hänen taittavan niskaansa
siihen.» Ja huomaten tehneensä pahan huonommaksi hän jatkoi: »Tuo koira
sitten vain raappii.»
Seurasi hiljaisuus. Mitä ajatteli hän, tuo kaunis olento, jonka elämä
oli pilalla, joka oli menettänyt rakkautensa ja kuitenkin oli luotu
rakkautta varten? Jonakin päivänä, kun vanha Jolyon jo olisi poissa,
hän ehkä löytäisi toisen kumppanin — ei niin haihattelevaa kuin tuo
nuori mies, joka oli mennyt raitiovaunun alle. Ah, mutta hänellähän oli
mies!
»Häiritseekö Soames sinua koskaan?» kysyi hän.
Irene pudisti päätään. Hänen kasvonsa olivat äkkiä sulkeutuneet. Sillä
kaiken pehmeyden ohella hänessä oli jotakin leppymätöntä. Ja väläys
sukupuolisten vastenmielisyyksien heltymättömään luonteeseen avautui
eräille aivoille, jotka kuuluivat Victoria-kuningattaren varhaisaikojen
sivistykseen — paljon vanhempaan kuin tämä, minkä keskellä hän vietti
vanhuutensa — eivätkä koskaan olleet ajatelleet niin primitiivisiä
asioita.
»Sepä hyvä», sanoi hän. »Tänä päivänä voit nähdä Epsomin katsomolavan.
Menemmekö katsomaan?»
Vanha Jolyon johdatti häntä läpi kukka- ja hedelmätarhan, jonka
korkeata ulkomuuria vastaan persikkapuut ja nektariinit paistattivat
päivää, läpi tallien, viiniansarin, herkkusienihuoneen, ruusutarhan,
huvihuoneen — vieläpä vei hänet keittiökasvitarhaan katsomaan pieniä
vihreitä papuja, joita Holly mielellään kaiveli palkojen sisästä
sormellaan ja ahmi suuhunsa ruskealta pikku kämmeneltään. Monta
viehättävää seikkaa hän näytti Irenelle sillä välin, kun Holly ja koira
Balthasar hyppelivät ympärillä tai tulivat heidän luokseen huomiota
pyytäen. Tämä oli onnellisimpia iltapäiviä, mitä hän milloinkaan oli
viettänyt, mutta se väsytti häntä, ja hän oli iloinen saadessaan
istahtaa musiikkisaliin ja antaa Irenen tarjota teetä. Eräs Hollyn
pieni ystävä oli tullut sisään — kaunis tyttönen, jolla oli tukka
lyhyt kuin pojalla. Ja nuo kaksi leikittelivät kauempana, portaitten
alla, portaissa ja ylhäällä parvekkeella. Vanha Jolyon pyysi Chopiniä.
Irene soitti etyydejä, valsseja, masurkoita, kunnes molemmat lapset
hiipivät lähelle ja seisoivat pianon vieressä — tumma ja kultainen pää
kumartuneina eteenpäin, kuunnellen. Vanha Jolyon katseli.
»Tanssikaapa nyt, te molemmat!»
He alkoivat ujosti ja väärin. He hyppivät ja kaartelivat tosissaan,
ei erittäin taitavasti, ja kulkivat edestakaisin hänen tuolinsa ohi
valssin pyörteissä. Hän katseli heitä ja soittajan kasvoja, jotka
olivat hymyillen kääntyneet pieniin tanssijoihin, ja ajatteli:
»Sievempää kuvaa en ole nähnyt pitkiin aikoihin.» Sitten eräs ääni
sanoi:
»Hollee! _Mais enfin, — qu'est-ce que ta fais la — danser, le dimanche!
Viens, donc!_»
Mutta lapset tulivat lähelle vanhaa Jolyonia tietäen, että hän
pelastaisi heidät, ja katsoivat kasvoihin, jotka olivat ilmeisesti
»voitetut».
»Mitä parempi päivä, sitä parempi teko, Mam'zelle. Se on kokonaan minun
syytäni. Tulkaa tänne, tipuset, niin saatte teetä!»
Ja kun he olivat menneet, seuranaan koira Balthasar, joka otti osaa
joka ateriaan, hän katsoi Ireneen silmät tuikkien ja sanoi:
»Niin, siinä sitä ollaan! Eivätkö he ole suloisia? Onko sinulla
tuollaisia pienokaisia oppilaittesi joukossa?»
»On, kolme — kaksi hyvin kultaista.»
»Kauniitako?»
»Ihastuttavia.»
Vanha Jolyon huokasi, hänellä oli kyllästymätön rakkaus hyvin nuoria
kohtaan. »Minun pikku kultamuruni rakastaa soittoa», sanoi hän,
»hänestä tulee soittaja aikanaan. Ehkä tahtoisit lausua minulle
mielipiteesi hänen soitostaan?»
»Tahdon tietenkin.»
»Etkö tahtoisi —», hän tukahdutti sanat, »ruveta antamaan hänelle
tunteja.» Ajatus, että Irene antoi tunteja, oli hänelle epämieluinen,
mutta se kuitenkin merkitsi säännöllistä kohtaamista. Irene nousi
pianon äärestä ja tuli hänen tuolinsa luo.
»Tekisin sen kernaasti, hyvin kernaasti, mutta esteenä on — June. Koska
he tulevat takaisin?»
Vanha Jolyon rypisti kulmiaan. »Ei ennen kuin ensi kuun puolivälissä.
Mitä se tekee?»
»Sinä sanoit, että June on antanut minulle anteeksi, mutta hän ei voisi
koskaan unohtaa, Jolyon setä.»
Unohtaa! Junen _täytyi_ unohtaa, jos isoisä tahtoi.
Mutta Irene pudisti päätään ikäänkuin vastaukseksi. »Tiedät, että hän
ei voisi, ei ihminen unohda.»
Aina tuo viheliäinen menneisyys! Ja hän sanoi hieman harmistuneen
päättäväisenä:
»No hyvä, saamme nähdä.»
Hän puhui Irenelle vielä tunnin ajan tai kauemmin, lapsista ja sadoista
pikku asioista, kunnes vaunut tulivat hakemaan tätä kotiin. Ja Irenen
mentyä hän palasi takaisin tuoliinsa ja istui sivellen kasvojaan ja
leukaansa ja haaveillen kuluneesta päivästä.
Illalla päivällisen jälkeen hän meni työhuoneeseensa ja otti arkin
paperia. Hän istui muutaman minuutin kirjoittamatta, nousi sitten
ja seisoi tuon mestariteoksen »Hollantilaisia kalastajaveneitä
auringonlaskussa» alla. Hän ei ajatellut tuota taulua, vaan elämäänsä.
Hän aikoi jättää Irenelle jotakin testamentissaan, mikään muu ei olisi
siinä määrin voinut panna liikkeelle ajatuksen ja muistin hiljaisia
syvyyksiä. Hän aikoi jättää Irenelle osan omaisuuttaan, pyrkimyksiään,
tekojaan, ominaisuuksiaan, työtään, aikoi jättää myös osan kaikkea
sitä, minkä hän oli elämässä menettänyt terveen ja kiinteän
rikastumistahtonsa vuoksi. Ah! Mitä hän oli menettänyt? »Hollantilaiset
kalastajaveneet» antoivat laimean vastauksen. Hän meni ranskalaisen
ikkunan eteen, veti verhon syrjään ja avasi sen. Tuuli oli herännyt,
ja viimevuotinen tammenlehti, joka jollakin tavoin oli osannut välttää
puutarhurin luutaa, ajelehti hiljaa rapisten kivipengermällä hämärässä.
Tuota ääntä lukuunottamatta oli hyvin hiljaista. Hän saattoi tuntea
hetki sitten kasteltujen heliotrooppien tuoksua. Yölepakko lensi
ohi. Lintu antoi viimeisen liverryksensä kuulua. Ja suoraan tammen
yläpuolella loisti ensimmäinen tähti. Faust, oopperassa, oli antanut
sielunsa muutamasta raikkaasta nuoruuden vuodesta. Sairaalloinen
ajatus! Mikään sellainen kauppa ei ollut mahdollinen, siinä oli
todellinen, murhenäytelmä. Ei mitään keinoa nuortua uudelleen rakkautta
ja elämää ja kaikkea varten. Ei mitään muuta jäljellä kuin nauttia
kauneudesta etäältä niin kauan kuin voi ja jättää sille jotakin
testamentissaan. Mutta kuinka paljon? Ja ikäänkuin hän ei olisi voinut
tehdä tuota laskelmaa ulkona maaseudun yön lempeässä vapaudessa,
hän kääntyi taas sisään ja meni takan eteen. Siinä olivat hänen
mielipronssinsa — Kleopatra kyykäärme rinnallaan, Sokrates, vinttikoira
leikkimässä pentunsa kanssa, voimakas mies ajamassa hevosia. »Ne
kestävät!» ajatteli hän, ja hänen sydäntään kivisti. Niillä oli
tuhannen vuoden elämä edessään!
»Kuinka paljon? Niin, joka tapauksessa sen verran, että hänen ei
tarvitsisi vanhentua ennen aikaansa, että rypyt pysyisivät poissa hänen
kasvoiltaan mahdollisimman kauan, että harmaa ei pääsisi pilaamaan
tuota välkkyvää tukkaa. Hän itse saattoi elää vielä viisi vuotta.
Irene olisi silloin yli kolmenkymmenen. »Kuinka paljon?» Hänessä ei
ollut vanhan Jolyonin verta pisaraakaan. Uskollisena sille suunnalle,
mikä oli ollut määräävänä hänen elämässään neljänkymmenen vuoden
ajan ja kauemmin, aina siitä saakka, kun hän oli mennyt naimisiin ja
perustanut tuon mystillisen laitoksen, perheen, hän sai varoittavan
ajatuksen — ei hänen vertaan, vailla oikeuksia mihinkään! Tämä aikomus
oli siis pelkkää ylellisyyttä. Oikku, vanhan miehen päähänpiston
helliminen, noita tekoja, joihin erehdytään vanhuuden höperyydessä.
Hänen todellinen tulevaisuutensa ruumistui noissa, jotka olivat hänen
vertaan ja joissa hän saisi elää vielä mentyään. Hän kääntyi pois
pronssiveistoksista ja seisoi katsellen vanhaa nahkanojatuolia, jossa
hän oli istunut ja polttanut niin monta sataa sikaaria. Ja äkkiä
oli kuin hän olisi nähnyt Irenen istuvan siinä harmaassa puvussaan,
tuoksuvana, pehmeänä, tummasilmäisenä, viehättävänä, katsellen häneen.
Mitä! Irene tietysti ei tosissaan välittänyt hänestä vähääkään, ainoa,
josta hän välitti, oli tuo kuollut rakastaja. Mutta hän oli täällä,
tahtoi tai ei, tuottaen isännälleen iloa kauneudellaan ja sulollaan.
Ei kenelläkään ollut oikeutta tyrkyttää toiselle vanhan miehen seuraa,
ei oikeutta pyytää häntä soittamaan ja istumaan katseltavana — ilman
mitään palkkaa! Ilosta sai maksaa tässä maailmassa. »Kuinka paljon?»
Loppujen lopulta varoja oli paljon, hänen poikansa ja kolme lapsen
lastaan eivät kaipaisi tuota pikku ropoa. Hän oli tehnyt omaisuutensa
itse, melkein joka pennin, hän saattoi sijoittaa sen mihin tahtoi,
suoda itselleen tämän pienen ilon. Hän meni takaisin kirjoituspöydän
ääreen. »Minä teen sen», ajatteli hän, »ajatelkoot sitten mitä
tahtovat. Minä teen.» Ja hän istahti.
»Kuinka paljon?» Kymmenen tuhatta — kaksikymmentä tuhatta — kuinka
paljon? Jospa hän vain rahallaan voisi ostaa yhdenkään vuoden,
yhdenkään kuukauden nuoruutta! Ja tämän ajatuksen säikähdyttämänä hän
kirjoitti nopeasti:
»Paras Herring! — Tehkää testamenttiini tämä lisäys:
Veljentyttärelleni Irene Forsytelle, omaa sukua Heron, mitä nimeä hän
nyt käyttää, jätän viisitoista tuhatta puntaa vapaana perintöverosta.