»Entä oletko sinä?»
»Minä? Minä annoin sinulle anteeksi heti, kun huomasin mistä todella
oli kysymys.» Ja kenties hän olikin, hänen vaistonsa oli aina käskenyt
antamaan anteeksi kauneudelle.
Irene veti syvään henkeä. »Minä en ole katunut — en voinut. Oletko
koskaan rakastanut hyvin syvästi, Jolyon setä?»
Tuo kumma kysymys sai vanhan Jolyonin tuijottamaan eteensä. Oliko hän?
Hän ei näyttänyt muistavan koskaan rakastaneensa hyvin syvästi. Mutta
hän ei tahtonut sanoa sitä nuorelle naiselle, jonka käsi kosketti
hänen käsivarttaan, naiselle, jonka elämää tällä hetkellä kannatti
traagillisen rakkauden muisto. Ja hän ajatteli: »Jos olisin kohdannut
sinut, kun olin nuori, olisin — kenties käyttäytynyt kuin hupsu.» Ja
hänet valtasi halu pelastua ylimalkaisuuksien tietä.
»Rakkaus on kumma seikka», sanoi hän, »kohtalokas usein. Kreikkalaiset
— eikö se niin ollut — tekivät rakkaudesta jumaluuden, he olivat
luultavasti oikeassa, mutta he elivätkin kulta-ajalla.»
»Phil ihaili heitä.»
Phil! Nimi sorahti hänen korvissaan, sillä äkkiä — omaten kyvyn
nähdä asiat joka taholta — hän tajusi, miksi Irene näin viitsi olla
hänen kanssaan. Hän tahtoi puhua rakastajastaan. No hyvä! Jos siitä
oli hänelle iloa! Ja hän sanoi: »Ah niin. Hänessä kai oli vähän
kuvanveistäjää, kuvittelen.»
»Niin. Hän rakasti tasapainoa ja symmetriaa, hän rakasti kreikkalaisten
eheätä tapaa antautua taiteelle.»
Tasapainoa! Pojallahan ei ollut tasapainoa ollenkaan, mikäli hän
muisti, ja mitä symmetriaan tulee — no niin, olihan hänellä siisti
vartalo, mutta nuo kummalliset silmät ja nuo korkeat poskipäät —
symmetriaa?
»Sinäkin kuulut kulta-aikaan, Jolyon setä.»
Vanha Jolyon katsoi häneen ovelasti. Tekikö hän pilkkaa? Ei, hänen
silmänsä olivat pehmeät kuin sametti. Imarteliko hän? Mutta miksi
sitten, jos niin oli? Tuollaisesta ukkelista kuin hän ei hyötyisi
mitään.
Phil oli sitä mieltä. Hän sanoi usein: »Mutta minä en voi koskaan sanoa
hänelle, että ihailen häntä.»
Ahaa! Siinä sitä oltiin taas. Kuollut rakastaja, josta hän halusi
puhua! Ja vanha Jolyon pusersi Irenen käsivartta, puolittain
harmistuneena noista muistoista, puolittain kiitollisena, ikäänkuin
tuntien, minä siteenä ne olivat heidän välillään.
»Hän oli hyvin lahjakas nuori mies», mutisi hän. »Nyt on kuuma, minä
kärsin kuumasta tähän aikaan. Menemmekö istumaan?»
He valtasivat kaksi tuolia pähkinäpuun alla, jonka leveät lehdet
kätkivät heidät iltapäivän rauhalliselta paahteelta. Oli nautinto
istua tässä katselemassa Ireneä ja tuntea, että tämä viihtyi hänen
seurassaan. Ja halu lisätä tätä viihtymystä, mikäli mahdollista, sai
hänet jatkamaan:
»Arvaan, että hän näytti sinulle sen puolen itsestään, jota minä
en koskaan nähnyt. Hän esiintyi tietysti parhaiten edukseen sinun
seurassasi. Hänen taidekäsityksensä oli vähän uusi — minulle» — hän oli
niellyt sanan »muotinen».
»Niin, mutta hänellä oli tapana sanoa, että sinulla on oikeata
kauneudentajua.» Vanha Jolyon ajatteli: »Katsos sitä pirua!» mutta
vastasi veitikka silmässään: »Mahtaa ollakin, en kai muuten istuisi
tässä sinun kanssasi.» Irene oli lumoava, kun hän hymyili tuolla tavoin
silmillään!
»Hän arveli, että sinulla on sitä lajia sydän, joka ei koskaan vanhene.
Phil kyllä ymmärsi.»
Vanha Jolyon ei antanut tuon imartelun pettää itseään sehän vain
johtui halusta saada puhua kuolleesta rakastetusta — ei sitten
vähääkään, ja kuitenkin oli suuriarvoista kuulia sitä, koska Irene
miellytti hänen silmiään ja sydäntään, joka — aivan oikein — ei ollut
tullut vanhaksi. Johtuiko se siitä että hän — toisin kuin tuo kuollut
rakastaja — ei ollut koskaan rakastanut epätoivoon asti, oli aina
säilyttänyt tasapainonsa, symmetrian tunteensa? No niin, hänellä oli
kahdeksankymmenen viiden vuoden iässä jäljellä kyky ihailla kauneutta.
Ja hän ajatteli: »Jospa olisin maalari tai kuvanveistäjä! Mutta minä
olen vanha mies. Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa.»
Muuan nuori pari kulki ruohokentän poikki juuri heidän puunsa varjon
reunaa käsivarret kietoutuneina yhteen. Auringonvalo lankesi julmana
heidän kalpeille, kuluneille, sivistymättömille nuorille kasvoilleen.
»Me olemme rumaa sukukuntaa», sanoi vanha Jolyon. »On hämmästyttävää
nähdä, kuinka — rakkaus voittaa tuonkin.»
»Rakkaus voittaa kaiken!»
»Nuoret luulevat niin», mutisi vanha Jolyon.
»Rakkaudella ei ole ikää, rajaa eikä kuolemaa.»
Kalpeilla kasvoilla tuo hehku, rinta kohoillen, silmät niin suurina
ja tummina ja pehmeinä hän oli kuin elämään herännyt Venus. Mutta tuo
liioittelu toi heti mukanaan vastavaikutuksen, ja hän sanoi veitikka
silmissään: »No niin, jos sillä olisi rajat, emme olisi syntyneet,
sillä kautta kunniani, siinä asiassa rakkaudella on paljon sanottavaa.»
Sitten hän otti hatun päästään ja harjasi sitä kädellään. Tuo suuri,
kömpelö laitos kuumotti hänen otsaansa, ja näihin aikoihin hänelle
usein nousi veri päähän — verenkierto ei ollut enää niinkuin ennen.
Irene tuijotti vielä suoraan eteensä, ja äkkiä hän mumisi:
»On kyllin ihmeellistä, että _minä elän_.»