Hän vastasi lempeästi: »On — on, totta kai, miksikä ei?»

»Entä oletko sinä?»

»Minä? Minä annoin sinulle anteeksi heti, kun huomasin mistä todella

oli kysymys.» Ja kenties hän olikin, hänen vaistonsa oli aina käskenyt

antamaan anteeksi kauneudelle.

Irene veti syvään henkeä. »Minä en ole katunut — en voinut. Oletko

koskaan rakastanut hyvin syvästi, Jolyon setä?»

Tuo kumma kysymys sai vanhan Jolyonin tuijottamaan eteensä. Oliko hän?

Hän ei näyttänyt muistavan koskaan rakastaneensa hyvin syvästi. Mutta

hän ei tahtonut sanoa sitä nuorelle naiselle, jonka käsi kosketti

hänen käsivarttaan, naiselle, jonka elämää tällä hetkellä kannatti

traagillisen rakkauden muisto. Ja hän ajatteli: »Jos olisin kohdannut

sinut, kun olin nuori, olisin — kenties käyttäytynyt kuin hupsu.» Ja

hänet valtasi halu pelastua ylimalkaisuuksien tietä.

»Rakkaus on kumma seikka», sanoi hän, »kohtalokas usein. Kreikkalaiset

— eikö se niin ollut — tekivät rakkaudesta jumaluuden, he olivat

luultavasti oikeassa, mutta he elivätkin kulta-ajalla.»

»Phil ihaili heitä.»

Phil! Nimi sorahti hänen korvissaan, sillä äkkiä — omaten kyvyn

nähdä asiat joka taholta — hän tajusi, miksi Irene näin viitsi olla

hänen kanssaan. Hän tahtoi puhua rakastajastaan. No hyvä! Jos siitä

oli hänelle iloa! Ja hän sanoi: »Ah niin. Hänessä kai oli vähän

kuvanveistäjää, kuvittelen.»

»Niin. Hän rakasti tasapainoa ja symmetriaa, hän rakasti kreikkalaisten

eheätä tapaa antautua taiteelle.»

Tasapainoa! Pojallahan ei ollut tasapainoa ollenkaan, mikäli hän

muisti, ja mitä symmetriaan tulee — no niin, olihan hänellä siisti

vartalo, mutta nuo kummalliset silmät ja nuo korkeat poskipäät —

symmetriaa?

»Sinäkin kuulut kulta-aikaan, Jolyon setä.»

Vanha Jolyon katsoi häneen ovelasti. Tekikö hän pilkkaa? Ei, hänen

silmänsä olivat pehmeät kuin sametti. Imarteliko hän? Mutta miksi

sitten, jos niin oli? Tuollaisesta ukkelista kuin hän ei hyötyisi

mitään.

Phil oli sitä mieltä. Hän sanoi usein: »Mutta minä en voi koskaan sanoa

hänelle, että ihailen häntä.»

Ahaa! Siinä sitä oltiin taas. Kuollut rakastaja, josta hän halusi

puhua! Ja vanha Jolyon pusersi Irenen käsivartta, puolittain

harmistuneena noista muistoista, puolittain kiitollisena, ikäänkuin

tuntien, minä siteenä ne olivat heidän välillään.

»Hän oli hyvin lahjakas nuori mies», mutisi hän. »Nyt on kuuma, minä

kärsin kuumasta tähän aikaan. Menemmekö istumaan?»

He valtasivat kaksi tuolia pähkinäpuun alla, jonka leveät lehdet

kätkivät heidät iltapäivän rauhalliselta paahteelta. Oli nautinto

istua tässä katselemassa Ireneä ja tuntea, että tämä viihtyi hänen

seurassaan. Ja halu lisätä tätä viihtymystä, mikäli mahdollista, sai

hänet jatkamaan:

»Arvaan, että hän näytti sinulle sen puolen itsestään, jota minä

en koskaan nähnyt. Hän esiintyi tietysti parhaiten edukseen sinun

seurassasi. Hänen taidekäsityksensä oli vähän uusi — minulle» — hän oli

niellyt sanan »muotinen».

»Niin, mutta hänellä oli tapana sanoa, että sinulla on oikeata

kauneudentajua.» Vanha Jolyon ajatteli: »Katsos sitä pirua!» mutta

vastasi veitikka silmässään: »Mahtaa ollakin, en kai muuten istuisi

tässä sinun kanssasi.» Irene oli lumoava, kun hän hymyili tuolla tavoin

silmillään!

»Hän arveli, että sinulla on sitä lajia sydän, joka ei koskaan vanhene.

Phil kyllä ymmärsi.»

Vanha Jolyon ei antanut tuon imartelun pettää itseään sehän vain

johtui halusta saada puhua kuolleesta rakastetusta — ei sitten

vähääkään, ja kuitenkin oli suuriarvoista kuulia sitä, koska Irene

miellytti hänen silmiään ja sydäntään, joka — aivan oikein — ei ollut

tullut vanhaksi. Johtuiko se siitä että hän — toisin kuin tuo kuollut

rakastaja — ei ollut koskaan rakastanut epätoivoon asti, oli aina

säilyttänyt tasapainonsa, symmetrian tunteensa? No niin, hänellä oli

kahdeksankymmenen viiden vuoden iässä jäljellä kyky ihailla kauneutta.

Ja hän ajatteli: »Jospa olisin maalari tai kuvanveistäjä! Mutta minä

olen vanha mies. Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa.»

Muuan nuori pari kulki ruohokentän poikki juuri heidän puunsa varjon

reunaa käsivarret kietoutuneina yhteen. Auringonvalo lankesi julmana

heidän kalpeille, kuluneille, sivistymättömille nuorille kasvoilleen.

»Me olemme rumaa sukukuntaa», sanoi vanha Jolyon. »On hämmästyttävää

nähdä, kuinka — rakkaus voittaa tuonkin.»

»Rakkaus voittaa kaiken!»

»Nuoret luulevat niin», mutisi vanha Jolyon.

»Rakkaudella ei ole ikää, rajaa eikä kuolemaa.»

Kalpeilla kasvoilla tuo hehku, rinta kohoillen, silmät niin suurina

ja tummina ja pehmeinä hän oli kuin elämään herännyt Venus. Mutta tuo

liioittelu toi heti mukanaan vastavaikutuksen, ja hän sanoi veitikka

silmissään: »No niin, jos sillä olisi rajat, emme olisi syntyneet,

sillä kautta kunniani, siinä asiassa rakkaudella on paljon sanottavaa.»

Sitten hän otti hatun päästään ja harjasi sitä kädellään. Tuo suuri,

kömpelö laitos kuumotti hänen otsaansa, ja näihin aikoihin hänelle

usein nousi veri päähän — verenkierto ei ollut enää niinkuin ennen.

Irene tuijotti vielä suoraan eteensä, ja äkkiä hän mumisi:

»On kyllin ihmeellistä, että _minä elän_.»

Forsytein taru I · 第 110 / 121 题