Kaksi päivää sadetta, sitten kesä puhkesi lempeänä ja aurinkoisena.
Vanha Jolyon käveli ja jutteli Hollyn kanssa. Ensin hän tunsi olevansa
ikäänkuin kookkaampi ja täynnä uutta voimaa, sitten hän alkoi tulla
levottomaksi. Melkein joka iltapäivä he kävelivät viidakkoon ja
kulkivat puunrungolle asti. »Hän ei siis ole täällä», ajatteli vanha
Jolyon, »tietysti ei.» Ja hän tunsi olevansa vähän lyhyempi ja laahusti
jalkojaan noustessaan ylämäkeä kotiin, käsi painettuna vasempaan
kylkeen. Silloin tällöin hänelle tuli ajatus; »Oliko hän täällä — vai
näinkö unta?» ja hän tuijotti eteensä niinkuin koira Balthasar tuijotti
häneen. Tietenkään Irene ei tule takaisin! Hän avasi Espanjan postin
vähemmän jännittyneenä. He tulisivat kotiin vasta heinäkuussa, ja
kummallista kyllä hän tunsi kestävänsä sen. Joka päivä päivällisellä
hän aukaisi silmänsä suuriksi ja katsoi paikkaa, missä Irene oli
istunut. Irene ei ollut siinä nyt, ja hän pani silmänsä ennalleen.
Seitsemäntenä iltapäivänä hän ajatteli: »Minun pitää lähteä ostamaan
uudet kengät.» Hän tilasi Beaconin ja lähti matkaan. Putneyn ja Hyde
Parkin välillä hän ajatteli; »Voisin yhtä hyvin ajaa Chelseahin
katsomaan häntä.» ja hän sanoi: »Viekää minut samaan paikkaan, minne
saatoitte tuon rouvan jokin ilta sitten.» Ajuri käänsi leveät punaiset
kasvonsa häneen, ja mehevät huulensa vastasivat: »Tuon harmaapukuisenko
rouvan?»
»Niin, tuon harmaapukuisen rouvan.» Mitä muita rouvia hän olisi
saattanut? Hassu mies!
Vaunut pysähtyivät pienen kolmikerroksisen talon eteen, jonkalaisia
oli ryhmässä vähän etäämpänä joesta. Tottuneilla silmillään vanha
Jolyon heti näki, että niissä oli halpa asua. »Noin kuusikymmentä
puntaa vuodessa, luulisin», ajatteli hän ja katseli nimitaulua
astuttuaan sisään. »Forsyten» nimeä ei näkynyt, mutta »Ensimmäinen
kerros, huoneisto C» ilmoitti nimen »rouva Irene Heron.» Ahaa! Irene
oli ottanut takaisin tyttönimensä! Jostakin syystä se miellytti
häntä. Hän nousi portaita hitaasti, tuntien vähän kipua kyljessään.
Hän seisoi hetkisen ennenkuin soitti päästäkseen hengästyksestään ja
hämmingistään. Irene ei varmaankaan ole sisällä! Ja sitten — kengät!
Ajatus oli musta. Mitä hän teki kengillä enää siinä iässä? Hän ei
voinut edes käyttää loppuun kaikkia, mitä hänellä jo oli.
»Onko rouva kotona?»
»On kyllä, herra.»
»Ilmoittakaa herra Jolyon Forsyte.»
»Kyllä, herra, tulkaa tätä tietä.»
Vanha Jolyon seurasi hyvin pientä palvelustyttöä — hän ei ollut
ainakaan kuuttatoista vanhempi — hyvin pieneen saliin, missä verhot
olivat alhaalla. Se sisälsi pienen pianon ja hyvin vähän muuta,
paitsi epämääräistä tuoksua ja hyvää aistia. Hän seisoi keskellä
huonetta silinteri kädessään ja ajatteli: »Hänen on luultavasti vaikea
tulla toimeen.» Kamiinin yläpuolella riippui peili ja siinä hän
näki oman kuvansa. Vanhannäköinen mies! Sitten hän kuuli kahinaa ja
kääntyi. Irene oli niin lähellä, että vanhan Jolyonin viikset melkein
koskettivat hänen otsaansa, juuri noitten hopealankojen alapuolelta.
»Olin ajelulla», sanoi hän. »Ajattelin, että voin pistäytyä katsomassa
sinua ja kysyä, kuinka tulit kotiin tuona iltana.»
Ja huomatessaan Irenen hymyilevän hän äkkiä huojentui. Ehkä Irenen
todella oli hauska nähdä hänet.
»Haluaisitko panna hatun päähäsi ja lähteä ajelulle Puistoon?»
Mutta Irenen lähdettyä hakemaan hattuaan hän rypisti kulmiansa. Puisto!
James ja Emily! Rouva Nicholas tai joku muu hänen kallisarvoisen
perheensä jäsen olisi hyvin luultavasti siellä ajelemassa hevosillaan
edestakaisin. Ja sittenkös kielet olisivat käynnissä perästäpäin,
jos hänet olisi nähty Irenen kanssa. Parempi ettei! Hän ei tahtonut
herättää menneisyyden kaikuja henkiin Forsyten juorupörssissä. Hän
poisti valkean hiuskarvan tiukasti napitetun lievetakkinsa käänteestä
ja siveli kädellä poskiaan, viiksiään ja nelikulmaista leukaansa.
Tuossa poskiluitten alla tuntui hyvin tyhjältä. Hän ei ollut syönyt
paljoakaan viime aikoina — paras pyytää tuota tohtorin huippanaa, joka
hoiti Hollya, määräämään jotakin vahvistavaa hänelle itselleen. Mutta
nyt Irene tuli takaisin, ja kun he olivat ehtineet vaunuihin, sanoi hän:
»Entä jos menemmekin istumaan Kensingtonin puistoon?» Sitten hän
lisäsi iskien silmää: »Siellä ei ole mitään tuollaista paraatiajelua»,
ikäänkuin Irene olisi arvannut hänen salaiset ajatuksensa.
He nousivat vaunuista ja menivät noille valituille alueille kulkien
vettä kohti.
»Olet ottanut takaisin tyttönimesi, huomaan», sanoi hän. »En ole
pahoillani.»
Irene pujotti käsivartensa hänen kainaloonsa. »Onko June antanut
minulle anteeksi, Jolyon setä?»