»Ja suven aika liian lyhyt on.»
Shakespeare.
I
Toukokuun viimeisenä päivänä yhdeksänkymmenluvun alkupuolella, noin
kuuden aikaan illalla vanha Jolyon Forsyte istui tammipuun alla talonsa
terassilla Robin Hillissä. Hän ei aikonut luopua iltapäivän ihanuudesta
ennenkuin hyttysten kiusa alkaisi. Hänen laiha, ruskea kätensä, jossa
siniset suonet kohosivat näkyviin, piti sikaarinpäätä suipoissa,
pitkäkyntisissä sormissaan — pitkät, kiillotetut kynnet samoin kuin
hän itse olivat jäännös Victoria-kuningattaren varhaisemmilta ajoilta,
jolloin oli ollut niin hienoa olla koskettamatta mihinkään, edes
sormenpäillä. Otsakupoolia, suuria valkeita viiksiä, laihoja poskia
ja pitkää laihaa leukaa suojasi läntiseltä auringolta vanha, ruskea
panamahattu. Hänen jalkansa olivat ristissä, koko olemuksessa oli
levollisuutta ja eräänlaista eleganssia, niinkuin ainakin vanhan
herran, joka joka aamu pani kölninvettä silkkinenäliinaansa. Hänen
jaloissaan makasi villava, ruskea ja valkoinen koira, joka koetti
olla Pommerin rotua — koira Balthasar, jonka suhde vanhaan Jolyoniin
oli vuosien kuluessa muuttunut molemminpuolisesta vastahakoisuudesta
kiintymykseksi. Aivan lähellä tuolia oli keinu, ja keinussa istui eräs
Hollyn nukke — »Veijari-Liisa» nimeltään — vartalo kääntyneenä jalkojen
päälle ja nenä murheellisesti haudattuna mustaan alushameeseen. Mutta
tämä nukke oli aina suosiossa, siispä ei ollut väliä, kuinka se
istui. Tammipuun alapuolella nurmikko aleni törmäksi, joka ulottui
saniaismetsään asti, ja tuon kauniin paikan takana tuli niittyjä,
jotka kallistuivat lammikkoa kohti, viidakko ja koko tuo näköala —
»hieno, erikoinen», — johon Swithin Forsyte tämän saman puun alta oli
tuijottanut viisi vuotta sitten, kun hän ajeli Irenen kanssa katsomaan
taloa. Vanha Jolyon oli kuullut veljensä urotyöstä — ajelu oli tullut
kerrassaan kuuluisaksi Forsyten juorupörssissä. Swithin! Ja mies oli
ottanut ja kuollut viime marraskuussa, vain seitsemänkymmenenyhdeksän
vuoden vanhana, antaen uutta virikettä epäilylle, tokko Forsytet voivat
elää ikuisesti, epäilylle, joka oli saanut alkunsa Ann tädin eritessä
täältä. Kuollut! Jättänyt vain vanhan Jolyonin ja Jamesin, Rogerin ja
Nicholasin ja Timothyn, Julian, Hesterin ja Susanin! Ja vanha Jolyon
ajatteli: »Kahdeksan kymmentäviisi!» Minä en muista sitä — paitsi kun
tunnen tuota kipua.»
Hänen muistinsa lähti etsimään. Hän ei ollut muistanut ikäänsä siitä
saakka kuin oli ostanut veljenpoikansa Soamesin onnettoman talon ja
asettunut tänne Robin Hilliin asumaan neljättä vuotta sitten. Oli
kuin hän olisi tullut nuoremmaksi joka kevät saadessaan asua maalla,
luonaan poika ja lapsenlapset, — June ja nuo kaksi pienokaista toisesta
avioliitosta, Jolly ja Holly, kaukana Lontoon pauhinasta ja Forsyten
juorupörssin kaakatuksesta, vapaana johtokunnistaan, suloisessa työn
puutteen ja leikin runsauden ilmakehässä, riittävänä askartelunaan
talon ja sen kahdenkymmenen tynnyrinalan viimeistely ja kaunistus
ja Jollyn ja Hollyn oikkujen noudattaminen. Kaikki pahkat ja kivut,
joita tuo pitkä ja traagillinen juttu, Junen, Soamesin, hänen vaimonsa
Irenen ja nuoren Bosinney paran kesken oli koonnut hänen sydämeensä,
olivat tasoittuneet ja kadonneet. Junekin oli vihdoin päässyt
surumielisyydestään — sitä todisti tämä Espanjanmatka, jolle hän nyt
oli lähtenyt isänsä ja äitipuolensa kanssa. Heidän lähdettyään vallitsi
talossa omituinen, täydellinen rauha, siunattu, mutta kuitenkin tyhjä,
koska hänen poikansa oli poissa. Jo ei nykyään koskaan ollut muuta kuin
iloksi ja lohdutukseksi isälleen, mutta naiset — parhaatkin — kävivät
hieman hermoille, tietysti jollei ihaillut heitä.
Kaukana kukkui käki, metsäkyyhkynen kuherteli niityn lähimmässä
jalavassa — ja kuinka olivatkaan päivänkukat ja voikukat versoneet
viime niiton jälkeen! Tuuli oli kääntynyt kaakkoon — ihastuttava,
mahlainen ilma! Hän työnsi hatun otsaltaan ja antoi auringon paistaa
leualleen ja poskilleen. Jostakin syystä hän tänään kaipasi seuraa —
kaipasi kauniita kasvoja katseltavikseen. Ihmiset kohtelevat vanhuksia
ikäänkuin he eivät kaipaisi mitään. Ja hän, jonka mieleen aina
tunkeutui epäforsytelaista filosofiaa, ajatteli: »Ihminen ei koskaan
saa tarpeekseen! Toinen jalka haudassa sitä vielä kaipaa jotakin,
luultavasti!» Täällä hänkin — kaukana liikeasiainsa vaatimuksista,
omalla pikku alueellaan keskellä lapsenlapsia, kukkasia ja lintuja,
puhumattakaan auringosta ja kuusta ja tähdistä niiden yläpuolella
— hänkin sanoi itselleen öin päivin: »Sesam, aukene!» Ja sesam oli
auennut — missä määrin, sitä hän ei ehkä tietänytkään. Hän oli aina
ollut vilpittömän herkkä sille, mitä oli ruvettu sanomaan »Luonnoksi»,
melkein uskonnollisen herkkä, vaikka hän ei ollut koskaan luopunut
tavastaan nimittää auringonlaskua auringonlaskuksi ja näköalaa
näköalaksi, liikuttivatpa ne häntä miten syvästi tahansa. Mutta näihin
aikoihin Luonto melkein sai hänet tuntemaan kipua, niin suuresti
hän piti sitä arvossa. Jokaisena tällaisena tyvenenä, kirkkaana,
pitenevänä päivänä hän käveli, Hollyn käsi omassaan, koira Balthasar
edellään, ja seurasi ruusujen puhkeamista, rypäleitten kehittymistä
seinillä, tammen lehtien ja viidakon vesojen kimallusta auringossa,
katseli lumpeenlehtien aukeamista ja välkettä ja hopeanhohtoisia tähkiä
vehnäpellolla, kuunteli kottaraisia ja kiuruja ja Alderney-rotuisia
lehmiä, jotka märehtivät ruokaansa hitaasti heilutellen häntätöyhtöään,
ja jokaisena tällaisena kauniina päivänä hän tunsi pientä kipua vain
siksi, että niin rakasti tätä kaikkea ja kenties jossakin syvällä
aavisti, ettei saisi enää kovin kauan nauttia siitä. Ajatus, että
jonakin päivänä — kenties ei kymmenen, kenties ei viidenkään vuoden
päästä — tämä koko maailma otettaisiin häneltä pois ennenkuin hänen
kykynsä rakastaa sitä oli kulunut loppuun, tuntui hänestä vääryydeltä,
joka väijyi taivaanrannalla. Jos jotakin oli tulossa tämän elämän
jälkeen, ei se ollut sitä, mitä hän olisi tahtonut, ei Robin Hill,
kukat ja linnut ja kauniit kasvot — liian vähän oli niitä nytkin
hänen ympärillään! Vuosien kuluessa oli hänen vihansa humpuukia
kohtaan kasvanut, se oikeaoppisuus, jota hän kuusikymmenluvulla oli
harrastanut samoin kuin poskipartaa, oli ammoin pudonnut pois jättäen
häneen kunnioituksen vain kolmea asiaa kohtaan, kauneutta, nuhteetonta
käytöstä ja omistamisen vaistoa, ja suurin näistä oli nyt kauneus.
Hänen harrastuksensa olivat aina olleet laajat, ja vieläkin hän saattoi
lukea _Times-lehteään_, mutta hän oli valmis koska tahansa laskemaan
sen käsistään, jos kuuli mustarastaan laulavan. Nuhteeton käytös,
omaisuus — ne olivat jollakin tavoin väsyttäviä, mutta mustarastaat
ja auringonlaskut eivät koskaan väsyttäneet häntä, antoivat vain sen
vähän epämukavan tunteen, että niitä ei koskaan saanut tarpeeksi.
Katsellessaan varhaisen illan hiljaista säteilyä ja ruohokentän
pieniä, kultaisia ja valkeita kukkia hän sai ajatuksen: Tämä ilma
oli kuin »Orfeuksen» musiikki, jonka hän hiljattain kuuli Covent
Gardenissa. Kaunis ooppera, ei muistuttanut Meyerbeeriä, ei liioin
oikein Mozartia, mutta oli tavallaan ehkä vielä miellyttävämpi, siinä
oli jotakin klassillista ja kulta-aikaista, kainoa ja suloista, ja
Ravogli oli »melkein entisaikojen veroinen» — siinä korkein kiitos,
minkä hän voi antaa. Orfeuksen kaipuu kauneuden menetettyään, rakkaus,
joka lähti Manalaan, niinkuin elämässäkin rakkaus ja kauneus lähtevät
— kaipuu, joka lauloi ja sykki kautta tuon kultaisen musiikin — sitä
oli maailman viipyvässä kauneudessa tänäkin iltana. Ja vanha Jolyon
kosketti korkkipohjaisilla kumikengillään tahtomattaan Balthasar koiran
kylkeä, jolloin eläin heräsi ja alkoi pyydystää kirppujaan, sillä
vaikka otaksuttiin, ettei siinä niitä ollut, ei mikään voinut vakuuttaa
sitä itseään tästä tosiasiasta. Lopetettuaan se hankasi raappimaansa
paikkaa isäntänsä jalkaan ja asettui taaskin makuulle ja laski
kuononsa tuon häiritsevän kengän päälle. Ja vanhan Jolyonin mieleen
tuli äkillinen muisto — kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa kolme
viikkoa sitten — Irene, hänen erinomaisen veljenpoikansa Soamesin,
tuon varakkaan miehen vaimo! Vaikka hän ei ollut nähnyt Ireneä sitten
kun kutsuissa vanhassa talossaan Stanhope Gaten varrella, jolloin
juhlittiin hänen pojantyttärensä Junen onnetonta kihlausta nuoren
Bosinneyn kanssa, hän oli tuntenut Irenen heti, sillä hän oli aina
ihaillut häntä — Irene oli erittäin kaunis. Kun nuori Bosinney, jonka
rakastajatar hänestä paha kyllä oli tullut, sitten kuoli, oli Irene
kuuleman mukaan heti lähtenyt Soamesin luota. Taivas vain tietää,
mitä hän oli sen jälkeen tehnyt. Tuo hänen kasvojensa näkeminen —
sivusta päin — etuparvella, oli totisesti näinä kolmena vuotena ollut
ainoa merkki siitä, että hän vielä oli elossa. Kukaan ei koskaan
puhunut hänestä. Ja kuitenkin Jo oli kerran kertonut hänelle jotakin
— jotakin, mikä oli järkyttänyt häntä kovasti. Poika oli luultavasti
kuullut sen George Forsytelta, joka oli nähnyt Bosinneyn sumussa samana
päivänä, jolloin tämä oli joutunut raitiovaunun alle. Se oli jotakin,
joka selitti tuon nuoren miehen tuskan — tuo mitä Soames oli tehnyt
vaimolleen tuo järkyttävä teko. Jo oli myöskin nähnyt Irenen sinä
iltapäivänä, jolloin uutinen oli tullut tiedoksi, nähnyt hänet lyhyen
hetken ajan, ja hänen kuvauksensa oli jäänyt vanhan Jolyonin muistiin
— »hurja ja mieletön», oli Jo sanonut. Ja seuraavana päivänä June oli
mennyt taloon — lukinnut pois tunteensa ja mennyt, ja palvelustyttö
oli itkien kertonut hänelle, että rouva oli yöllä hiipinyt ulos ja
kadonnut. Traagillinen juttu kaiken kaikkiaan! Yksi seikka oli varma
— Soames ei ollut koskaan kyennyt saamaan vaimoaan takaisin luokseen.
Ja hän asui nyt Brightonissa ja matkusti edestakaisin — sovelias
kohtalo varakkaalle miehelle! Sillä kun vanha Jolyon kerran sai
vastenmielisyyden johonkin — ja hän oli saanut vastenmielisyyden tähän
veljenpoikaansa — ei hän koskaan päässyt siitä. Hän muisti vieläkin,
kuinka huojentunut hän oli ollut kuullessaan Irenen katoamisesta — oli
ollut kauheata ajatella hänen olevan vankina tuossa talossa, johon hän
kaiketi oli hetkeksi tullut takaisin, kun Jo näki hänet — tullut kuin
haavoittunut eläin luolaansa nähtyään kadulla uutisen: »Eräs arkkitehti
saanut järkyttävällä tavalla surmansa». Hänen kasvonsa olivat nyt tuona
iltana oopperassa hämmästyttäneet vanhaa Jolyonia kovin — ne olivat
kauniimmat kuin hän oli muistanut, mutta kuin naamio, jonka alla täytyy
olla jotakin. Nuori nainen vielä — ehkä kahdenkymmenen kahdeksan.
No niin! Hyvin luultavaa, että hänellä nyt oli toinen rakastaja.
Mutta tuo epämiellyttävä ajatus — sillä naineet naiset eivät saisi
koskaan rakastua, yksi kerta oli jo ollut liikaa — sai hänen nilkkansa
nousemaan, ja samalla nousi Balthasar koiran pää. Tuo älykäs eläin
hypähti pystyyn ja katsoi vanhan Jolyonin kasvoihin. »Kävelyllekö?»
näytti se sanovan, ja vanha Jolyon vastasi: »Lähdetään vain, vanha
toveri.»
Hitaasti, niinkuin heidän tapanaan oli, he kulkivat voikukka- ja
päivänkukkasikermäin poikki ja tulivat saniaismetsään. Tämä puiston
osa, missä vasta hyvin vähän kasvoi, oli vartavasten madallettu
ruohokentän pintaa alemmaksi, jotta se aikanaan nousisi toisen
ruohokentän tasalle ja vaikuttaisi epäsäännölliseltä, mikä on niin
tärkeätä kaikessa puutarhan viljelyksessä. Koira Balthasar rakasti
sen kallioita ja mättäitä, joiden alta väliin löytyi myyrä. Vanha
Jolyon pani asiakseen kulkea sen kautta, vaikka se ei vielä ollut
kaunis, mutta hänen aikomuksensa oli, että siitä kerran tulisi kaunis.
Ja hän ajatteli: »Minun pitää saada Varr tänne katsomaan, hän on
parempi kuin Beech.» Sillä kasvit, niinkuin talot ja ihmisten kivut,
tarvitsevat parhaan asiantuntijan hoitoa. Täällä asusti etanoita,
ja jos lapsenlapset olivat seurana, kertoi hän heille jutun pikku
pojasta, joka sanoi: »Onko luumuilla jalat, äiti?» »Ei, poju.»
»Sitten minä varmasti olen niellyt etanan.» Ja kun lapset hyppivät
pitäen kiinni hänen käsistään ja ajattelivat etanaa, joka oli mennyt
pojan »punaista polkua» alas, tuikkivat isoisän silmät. Hän tuli
nyt pois saniaismetsästä ja avasi pienen portin, joka juuri tästä
johti ensimmäiselle niitylle, laajalle, puistomaiselle kentälle,
josta keittiökasvitarha oli tiiliseinällä erotettu. Vanha Jolyon
vältti tätä, se kun ei soveltunut hänen mielialaansa, ja laskeutui
rinnettä lammikkoa kohti. Balthasar, joka tunsi vesirotan tai pari,
hyppeli edellä, raskaasti kuin ainakin vanha koira, joka tekee saman
kävelyn joka päivä. Tultuaan rantaan vanha Jolyon huomasi, että yksi
lumpeenkukka lisää oli puhjennut sitten eilisen. Hän näyttäisi sitä
Hollylle huomenna, kun hänen pikku kultansa oli selviytynyt häiriöstä,
joka aiheutui siitä, että hän eilen lounaalla söi tomaatin — nuo pienet
ruuansulatusvehkeet olivat hyvin arat. Nyt kun Jolly oli koulussa
— ensimmäistä lukukautta — oli Holly hänen kanssaan melkein kaiken
päivää, ja hän kaipasi tyttöä kovin. Hän tunsi myöskin tuota kipua,
joka tähän aikaan usein vaivasi häntä — pientä kolotusta vasemmassa
kyljessä. Hän katseli taakseen rinteelle. Nuori Bosinney parka oli
tosiaankin tehnyt tavattoman hyvää työtä, hän olisi menestynyt
erinomaisesti, jos olisi saanut elää. Ja missä hän oli nyt? Kenties hän
vielä kummitteli täällä, viimeisen työnsä, traagillisen rakkausjuttunsa
näyttämöllä. Vai oliko Philip Bosinneyn henki hajaantunut kaikkeuteen?
Kuka voi sanoa? Tuo koira sai jalkansa saveen! Ja hän alkoi kulkea
viidakkoa kohti. Täällä oli ollut ihana paljous sinikelloja, ja hän
tiesi, missä vieläkin oli muutamia, ikäänkuin pieniä pilkkuja taivaasta
olisi pudonnut puitten väliin, auringosta pois. Hän kulki ohi navettain
ja kanalain, jotka oli rakennettu tähän, ja lähti kapeata polkua
tiheimpään viidakkoon, missä oli eräskin sinikellopaikka. Balthasar,
joka taaskin oli hänen edellään, murisi hiljaa. Vanha Jolyon sysäsi
sitä jalallaan, mutta koira seisoi liikkumattomana juuri siinä kohdassa
polkua, jossa ei ollut tilaa kulkea ohi, ja karvat nousivat hitaasti
pystyyn sen villavassa selässä. Johtuiko se sitten koiran murinasta ja
törröttävistä selkäkarvoista vai siitä tunteesta, mikä valtaa ihmisen
mielen metsässä, mutta vanha Jolyonkin tunsi selkäpiissään jotakin
liikettä. Ja sitten polku kääntyi, ja tuossa oli tuo vanha sammaleinen
runko, ja sillä istui nainen. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet
poispäin, ja vanha Jolyon ehti juuri ajatella: »Se on luvatonta —
minun pitää panettaa kieltotaulu näkyviin», kun nainen kääntyi häneen.
Korkeat vallat! Kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa — sama nainen,
jota hän juuri oli ajatellut! Tuona hämmennyksen hetkenä hän näki
kaiken kuin sumussa, ikäänkuin aaveen — omituinen vaikutelma — se oli
kai auringonvalon läikkä hänen violetinharmaalla puvullaan. Ja sitten
nainen nousi ja hymyili pää vähän taivutettuna toiselle sivulle. Vanha
Jolyon ajatteli: »Kuinka hän on kaunis!» Nainen ei puhunut, eikä hän
liioin, ja hän totesi syyn miltei ihaillen. Nainen oli epäilemättä
tullut jonkin muiston vuoksi eikä aikonut yrittää päästä tilanteesta
jollakin arkisella selityksellä.
»Älä anna koiran tulla liian lähelle hamettasi», sanoi vanha Jolyon.
»Sillä on märät jalat. Tule tänne, sinä!»
Mutta koira Balthasar meni vieraan luo, joka pani kätensä sen päälle ja
hyväili. Vanha Jolyon sanoi nopeasti:
»Näin sinut oopperassa toissa iltana, mutta sinä et huomannut minua.»
»Huomasin kyllä, huomasin.»
Vanha Jolyon otti tuon hienoksi mairitteluksi, ikäänkuin Irene olisi
lisännyt: »Luuletko, että sinua voisi olla huomaamatta?»
»He ovat kaikki Espanjassa», huomautti hän äkisti. »Minä olen yksin ja
lähdin oopperaan. Ravogli on hyvä. Oletko nähnyt navetoita?»
Tilanteessa, joka oli niin tulvillaan salaperäisyyttä ja jotakin,
mikä paljon muistutti liikuttavuutta, hän vaistomaisesti kulki tuota
omaisuuden osaa kohti, ja Irene asteli hänen vierellään. Irenen vartalo
keinui hiljaa, niinkuin parhaat ranskalaiset vartalot, hänen pukunsakin
oli jotakin ranskalaista harmaata. Vanha Jolyon huomasi pari kolme
hopealankaa tuossa ambranvärisessä tukassa, joka oli niin omituinen
noitten tummien silmien ja kermankalpean hipiän yhteydessä. Nopea,
sivuttainen katse noista sametinruskeista silmistä sai vanhan Jolyonin
hämille. Se näytti lähtevän syvältä ja kaukaa, melkein toisesta
maailmasta, tai joka tapauksessa kuuluvan ihmiselle, joka ei kovinkaan
paljon elänyt tässä maailmassa. Ja hän sanoi koneellisesti:
»Missä asut nyt?»
»Minulla on pieni huoneisto Chelseassa.»
Vanha Jolyon ei tahtonut kuulla mitä hän teki, ei tahtonut kuulla
mitään, mutta nurinkurinen sana pääsi hänen huuliltaan:
»Yksinkö?»
Irene nyökäytti päätään. Oli huojennus saada tuo tieto. Ja vanhan
Jolyonin mieleen tuli, että ilman erästä kohtalon solmua Irene olisi
ollut tämän viidakon emäntä ja olisi näyttänyt navettaa hänelle,
vieraalle.
»Kaikki Alderney-rotua», mutisi hän, »niistä saa parhaan maidon. Tuo
tuossa on kaunis eläin. Hohoi, Mustikki.»
Vaaleanruskea lehmä, jonka silmät olivat yhtä pehmeät ja ruskeat
kuin Irenen omat, seisoi aivan hiljaa, sitä kun ei ollut pitkiin
aikoihin lypsetty. Se katseli heihin noitten kiiltävien, lempeitten,
kyynillisten silmäin nurkasta, ja sen harmaasta turvasta valui pieni
sylkijuova olkiin. Heinän ja vaniljan ja ammoniakin tuoksu kohosi
viileän navetan himmeyteen, ja vanha Jolyon sanoi:
»Sinun pitää tulla syömään päivällistä kanssani. Lähetän sinut kotiin
vaunuilla.»
Hän huomasi, että Irene taisteli, tietenkin muistojensa kanssa. Mutta
vanha Jolyon tarvitsi hänen seuraansa — kauniit kasvot, kaunis vartalo,
kauneutta! Hän oli ollut yksin koko iltapäivän! Ehkä hänen silmänsä
olivat surulliset, sillä Irene vastasi: »Kiitos, Jolyon setä. Se olisi
hauskaa.»
Hän hieroi käsiään ja sanoi:
»Mainiota! Mennään taloon sitten.» Ja he nousivat rinnettä, koira
Balthasar edellä. Aurinko oli nyt melkein heidän kasvojensa tasalla,
ja vanha Jolyon saattoi nähdä, ei ainoastaan noita hopealankoja, vaan
joukon pieniä juovia, jotka olivat juuri kyllin syvät antaakseen hänen
kauneudelleen erikoisleiman, hienon kuin metallin leima — elämän
erikoismerkin, joka ei ole yhteinen kenenkään muun kanssa. »Minä vien
hänet sisään terassin kautta», ajatteli vanha Jolyon. »En tahdo ottaa
häntä vastaan kuin tavallista vierasta.»
»Mitä teet kaiken päivää? sanoi hän.
»Annan soittotunteja, ja on minulla toinenkin harrastus.»
»Työ!» sanoi vanha Jolyon ottaen nuken keinusta ja silittäen sen mustaa
alushametta. »Onko mitään sen vertaista? Minä en tee työtä nyt. Minä
olen vain. Mikä se harrastus on?»
»Koetan auttaa naisia, jotka ovat joutuneet murheeseen». Vanha Jolyon
ei oikein ymmärtänyt. »Murheeseen?» hän toisti, sitten hän kauhukseen
huomasi, että Irene tarkoitti juuri samaa, mitä hän olisi itse
tarkoittanut, jos olisi käyttänyt tuota sananmuotoa. Auttaa Lontoon
Magdalenoja! Mikä kaamea ja peloittava harrastus! Ja uteliaisuus voitti
hänen tavallisen pidättyväisyytensä. Hän kysyi:
»Kuinka? Mitä teet heille?»
»En paljoa. Minulta ei liikene rahaa. Minä voin antaa vain myötätuntoni
ja joskus ruokaa.»
Vanhan Jolyonin käsi etsi vaistomaisesti lompakkoa. Hän kiirehti
sanomaan: »Kuinka saat heitä käsiisi?»
»Käyn sairaalassa.»
»Sairaalassa! Huh!»
»Eniten minuun koskee se, että kerran he kaikki ovat olleet jollakin
tavoin kauniita.»
Vanha Jolyon suoristi nukkea. »Kauniita!» huudahti hän. »Hahaa,
niin! Surullinen juttu!» Ja hän kulki taloa kohti. Ranskalaisen
ovi-ikkunan kautta, jonka kaihtimet olivat vielä alhaalla, hän meni
edellä huoneeseen, jossa tavallisesti luki _Times-lehteä_ ja erästä
maanviljelys-aikakauskirjaa, jonka suuret mangoldjuurten kuvat antoivat
aiheita Hollyn siveltimelle.
»Päivällinen on puolen tunnin päästä. Tahdotko pestä kätesi? Vien sinut
Junen huoneeseen.»
Hän näki Irenen katsovan kiihkeästi ympärilleen. Mitä muutoksia siitä,
kun hän viimeksi oli käynyt talossa miehensä tai rakastajansa tai
kenties molempien kanssa — hän ei tietänyt, ei osannut sanoa! Kaikki se
oli hämärää, ja hän toivoi sen jäävän hämäräksi. Mutta mitä muutoksia!
Ja hallissa vanha Jolyon sanoi:
»Poikani Jo on maalari, tiedät kai. Hänellä on hyvä aisti. Se ei
tietenkään ole samanlainen kuin omani, mutta minä annan hänen seurata
sitä.»
Irene seisoi hyvin hiljaa, ja hänen silmänsä harhailivat hallissa ja
musiikkisalissa, sellaisina kuin ne nyt olivat — kaikki yhdistettyinä,
suuren kattoikkunan alla. Vanha Jolyon sai omituisen vaikutelman
hänestä. Koettiko hän manata esiin jotakin tuon alueen pimennoista,
missä kaikki oli helmenharmaata ja hopeanväristä? Jolyon olisi
itse tahtonut kultavariä, iloisempaa ja lujempaa. Mutta Jo'lla oli
ranskalainen maku, ja värityksestä oli tullut tuollainen himmeä,
niinkuin niitten savukkeitten savu, joita tuo poika aina poltti,
ja siellä täällä keskeytti himmeyden jokin pieni sininen tai
kirkkaanpunainen väriläikkä. Se ei ollut hänen unelmansa. Hengessään
hän oli ripustanut seinät täyteen noita kultakehyksisiä hiljaiselon
ja vielä hiljaisemman elon mestariteoksia, joita hän oli ostanut
silloin, kun laji oli hyvässä hinnassa. Ja missä ne olivat nyt?
Myytyinä pilkkahinnasta! Sillä se jokin, joka sai hänet ainoana
Forsytein joukosta muuttumaan aikojen mukana, oli varoittanut häntä
pitämästä niitä. Mutta työhuoneessaan hänellä vielä oli »Hollantilaisia
kalastajaveneitä auringonlaskussa.»
Hän alkoi nousta portaita Irenen kanssa, hitaasti, sillä kipu kyljessä
tuntui.
»Tässä ovat kylpyhuoneet», sanoi hän, »ja muut sen semmoiset. Panin
niihin tiiliseinät. Lastenkamarit ovat tuolla. Ja tässä asuvat Jo
ja hänen vaimonsa. Huoneet ovat kaikki yhteydessä keskenään. Mutta
luultavasti sinä muistatkin.»
Irene nyökäytti päätään. He kulkivat käytäviä eteenpäin ja tulivat
suureen huoneeseen, jossa oli pieni vuode ja paljon ikkunoita.
»Tämä on minun huoneeni», sanoi hän. Seiniä peittivät lasten valokuvat
ja vesiväriluonnokset, ja hän lisäsi epäröiden:
»Ne ovat Jo'n tekemiä. Näköala on ensiluokkainen. Kirkkaalla ilmalla
voi nähdä Epsomin katsojalavan.»
Aurinko oli nyt laskenut talon taakse, ja näköalan peitti valoisa usva,
pitkän ja suotuisan päivän tuote. Näkyi harvoja taloja, mutta niityt ja
puut kimalsivat heikosti, ja kaukaa kangastivat hiekkasärkät.
»Seutu muuttuu», sanoi vanha Jolyon äkisti, »mutta siihen se jää
vielä, kun me kaikki olemme menneet. Katso noita rastaita — linnut
ovat ihastuttavat täällä aamuisin. Olen iloinen, että pesin käteni
Lontoosta.»
Irenen kasvot olivat lähellä ikkunanruutua, ja vanhaan Jolyoniin koski
niiden surullinen ilme. »Soisinpa, että voisin saada hänet näyttämään
onnelliselta!» ajatteli hän. »Kauniit kasvot, mutta surulliset!» Ja hän
otti kuumavesikannunsa ja nousi yläkertaan.
»Tämä on Junen huone», sanoi hän avaten lähimmän oven ja laskien
kannun lattialle. »Arvaan, että löydät mitä tarvitset.» Ja hän sulki
oven perässään ja lähti omaan huoneeseensa. Harjatessaan tukkaansa
suurella mustapuisella harjallaan ja pirskoitellessaan otsalleen
kölninvettä hän mietti tilannetta. Irenen tulo oli niin omituinen —
melkein kuin ilmestys, salaperäinen, vieläpä romanttinen, ikäänkuin
hänen kaipuunsa saada seuraa, nähdä kauneutta, olisi täyttynyt — juuri
sillä tavoin kuin tuontapainen kaipuu voi täyttyä. Ja peilin edessä hän
suoristi vielä ryhdikästä vartaloaan, siveli harjalla pitkiä, valkeita
viiksiään, kosketti kulmakarvojaan kölninvedellä ja soitti kelloa.
»En muistanut sanoa, että eräs rouva syö kanssani päivällistä. Käske
keittäjää laittamaan jotakin ylimääräistä ja sano Beaconille, että
hän valjastaa parihevoset puoli yhdeksitoista ja saattaa vieraan
kaupunkiin. Nukkuuko Holly neiti?»
Tyttö luuli, että hän ei nukkunut. Ja vanha Jolyon hiipi ohimennessään
varpaillaan lastenkamariin ja avasi oven, jonka saranoita hän piti
erikoisesti öljyttyinä, jotta voisi iltaisin pujahtaa sisään ja ulos
häiritsemättä.
Mutta Holly nukkui, makasi kuin pienoinen madonna, tuota tyyppiä, jota
vanhat maalarit eivät voi erottaa Venuksesta saatuaan hänet valmiiksi.
Hänen pitkät tummat ripsensä vaipuivat poskille, hänen kasvoillaan
oli täydellinen rauha — pikku vatsa oli ilmeisesti parantunut. Ja
vanha Jolyon seisoi huoneen hämäryydessä ihaillen häntä! Ne olivat
niin viehättävät, juhlalliset ja hellät — nuo pikku kasvot. Vanhalla
Jolyonilla oli tavallista suurempi annos tuota siunattua kykyä elää
uudelleen nuorissa. He olivat hänen tulevainen elämänsä — ainoa
tulevainen elämä, minkä hänen pohjimmainen terve pakanuutensa kenties
tunnusti mahdolliseksi. Siinä tyttö oli, hänellä oli kaikki edessään,
ja hänen pienissä suonissaan virtasi isoisän verta — ainakin jokin
osa siitä. Siinä hän oli, isoisän pikku seuralainen, joka oli oleva
niin onnellinen kuin miksi isoisä voi hänet tehdä, joka ei saanut
tietää muusta kuin rakkaudesta. Isoisän sydän paisui, ja hän meni
ulos, koettaen vaimentaa patenttinahkakenkäinsä ääntä. Käytävässä
hänet valtasi omituinen miete: Ajatella, että lapset voisivat joutua
sellaiseen kuin ne, joita Irene oli sanonut auttavansa! Naiset, jotka
kaikki kerran olivat olleet samanlaisia pienokaisia kuin tuo, joka
nukkui tuossa! »Minun pitää antaa hänelle pankkiosoitus», päätti
vanha Jolyon, »en jaksa ajatella heitä!» Heitä ei koskaan jaksanut
ajatella, noita poloisia hylkiöitä, jotka liian syvästi haavoittivat
sitä todellisen hienostuksen ydintä, joka kätkeytyi omistamisvaiston
mukavien vuoteitten suojiin — haavoittivat liian pahasti syvintä
hänessä — kauneudenrakkautta, joka nytkin sykähdytti hänen sydäntään,
kun hän ajatteli iltaansa kauniin naisen seurassa. Ja hän astui
portaita alas ja meni kaksoisoven kautta talon takaosiin. Täällä,
viinikellarissa, oli reiniläistä, joka maksoi ainakin kaksi puntaa
pullo, Steinberg Cabinet-viiniä, parempaa kuin mikään Johannisberg,
joka konsanaan meni kurkusta alas, täydellisen hienoa viiniä, suloista
kuin nektari — nektaria tosiaankin! Hän otti pullon, kantoi sitä kuin
pikkulasta ja nosti sen valoa vastaan katsellakseen. Kypsänvärinen,
hentokaulainen pullo pölyisen suojuksensa sisällä tuotti hänelle syvää
iloa. Kolme vuotta ne olivat maanneet paikallaan, sitten kun hän muutti
kaupungista — pitäisi olla mitä parhaassa kunnossa! Kolmekymmentäviisi
vuotta sitten hän oli ostanut tämän viinin — Jumalan kiitos, hän oli
saanut pitää makuaistinsa ja ansaitsi siis luvan juoda! Irene pitäisi
tätä arvossa — ei hiventäkään karvautta koko tusinassa. Hän pyyhki
pullon, veti korkin pois omin käsin, pani nenänsä pullon suulle ja
hengitti tuoksua. Sitten hän meni takaisin musiikkisaliin.
Irene seisoi pianon ääressä, hän oli jättänyt pois hattunsa ja
pitsihuivin, joka oli ollut hänen harteillaan, niin että kultainen
tukka ja niskan kalpeus nyt näkyivät. Harmaassa puvussaan ruusupuista
pianoa vasten hän oli vanhan Jolyonin silmissä kuin kaunis taulu.
Hän ojensi Irenelle käsivartensa ja he lähtivät juhlallisina
astumaan. Vain pieni pyöreä pöytä oli katettu ruokasaliin, joka oli
tarkoitettu mukavaksi päivällispaikaksi kahdellekymmenelleneljällekin
hengelle. Tilapäisessä yksinäisyydessä suuri ruokapöytä painosti
vanhaa Jolyonia, ja hän oli käskenyt kantamaan sen pois, kunnes hänen
poikansa tulisi kotiin. Täällä hän oli tottunut aterioimaan yksin,
seuranaan kaksi todella hyvää jäljennöstä Rafaelin madonnoista.
Näillä kesäilmoilla tämä oli hänen päivänsä ainoa ankea hetki. Hän
ei ollut koskaan ollut mikään suursyömäri, niinkuin tuo iso veikko
Swithin tai Sylvanus Heythorp tai Anthony Thornworthy, nuo vanhan
ajan ystävät, ja yksinäinen päivällinen madonnain katseitten alla
oli hänelle vain ikävää hommaa jonka hän koetti suorittaa äkisti
päästäkseen henkisempään nautintoon kahvin ja sikaarin ääreen. Mutta
tänä iltana tilanne oli toinen! Hänen silmänsä tuikkivat Irenelle
pienen pöydän takaa, ja hän puhui Italiasta ja Sveitsistä kertoen
juttuja matkoiltaan ja muita elämyksiä, joita hän ei enää voinut
tarjota pojalleen ja poikansatyttärelle, koska he olivat jo kuulleet
ne. Tämä tuore kuuntelija oli hänelle suuriarvoinen. Hän ei ollut
koskaan kuulunut noihin vanhoihin miehiin jotka lakkaamatta harhailevat
muistojen mailla. Väsyen itse nopeasti epäherkkään juttelijaan hän
varoi väsyttämästä toisia, ja hänen luontainen liehittelyasenteensa
kauneuden edessä varjeli häntä erikoisesti suhteessa naisiin. Hän
olisi tahtonut saada Irenenkin puhumaan, mutta vaikka tämä vastaili
ja hymyili ja näytti pitävän hänen puheistaan, oli hän tietoinen
salaperäisestä etäisyydestä, jossa piili puolet Irenen tenhosta. Hän
ei voinut sietää naisia, jotka nakkelivat olkapäitään ja katseitaan
ja räpättivät lakkaamatta, eikä liioin noita kovasuisia naisia, jotka
eivät piitanneet mistään säännöistä ja tiesivät enemmän kuin itse
tiesit. Oli vain yksi naisellinen ominaisuus, joka tehosi häneen —
viehättävyys ja mitä hiljaisempaa se oli, sitä mieluisempaa hänelle,
ja tällä oli viehätystä, varjoisaa kuin iltapäivän aurinko noilla
Italian kukkuloilla ja laaksoissa, joita hän oli rakastanut. Myöskin
tunne siitä, että Irene nyt oli erillään, suljettuna maailmalta,
näytti tekevän hänet läheisemmäksi vanhalle Jolyonille, omituisen
toivottavaksi seuraksi. Kun mies on hyvin vanha ja kokonaan poissa
kilpakentältä, hän mielellään tuntee olevansa turvassa nuorilta
kilpailijoilta, sillä hän tahtoisi vieläkin olla ensi sijalla
kaunottaren sydämessä, ja hän joi reiniläistään ja katseli Irenen
huulia ja tunsi olevansa melkein nuori. Mutta koira Balthasar makasi
katsellen Irenen huulia sekin ja halveksi sydämessään heidän juttelunsa
keskeytyksiä ja noitten vihertävien lasien liikkeitä, lasien, jotka
olivat täynnä koiralle vastenmielistä kultaista nestettä.
Oli juuri tullut pimeä, kun he palasivat musiikkihuoneeseen. Ja vanha
Jolyon sanoi sikaari suussa:
»Soita minulle vähän Chopiniä.»
Miesten sielun rakenteen tuntee sikaareista, joita he polttavat, ja
säveltäjistä, joita he rakastavat. Vanha Jolyon ei voinut sietää
väkeviä sikaareja eikä Wagnerin musiikkia. Hän piti Beethovenista
ja Mozartista, Händelistä, Gluckista ja Schumannista sekä jostakin
tuntemattomasta syystä Meyerbeerin oopperoista, mutta viime aikoina
hän oli päässyt Chopinin makuun, aivan kuin maalaustaiteessa joutunut
Botticellin lumoihin. Antautuessaan näiden mieltymysten valtaan hän
tiesi poikkeavansa Kulta-ajan ihanteista. Heidän runoutensa ei ollut
Miltonia eikä Byronia eikä Tennysonia, ei Rafaelia eikä Tiziania,
Mozartia eikä Beethovenia. Se piili ikäänkuin verhon takana, se
ei iskenyt kuulijaa kasvoihin, vaan ikäänkuin pujotti sormensa
kylkiluitten alle ja kierteli ja paineli ja sulatti sydämen. Ja vaikka
hän ei tietänytkään varmaan, oliko se tervettä, hän ei välittänyt siitä
hiukkaakaan niin kauan kuin saattoi nähdä toisen tauluja ja kuulla
toisen musiikkia.
Irene istahti pianon ääreen, helmenharmaalla verhotun sähkölampun
alle, ja vanha Jolyon asettui nojatuoliin, josta saattoi nähdä hänet,
pani jalat ristiin ja veteli hitaasti savuja sikaaristaan. Irene istui
hetkisen kädet koskettimilla ilmeisesti etsien mielestään, mitä antaisi
kuulijalleen. Sitten hän aloitti, ja vanhan Jolyonin mielen valtasi
suruntäysi ilo, joka ei ollut aivan samanlaista kuin mikään muu tässä
maailmassa. Hän vaipui hitaasti lumoukseen, jonka keskeytti vain käden
liike, kun hän pitkin väliajoin otti sikaarin suustaan ja pani toisen
tilalle. Irene oli siinä, ja reininviini hänen sisässään, ja tupakka
tuoksui, mutta oli myöskin aurinkoinen maailma, joka nyt lepäili
kuutamossa, oli lammikkoja haikaroilleen ja sinertäviä puita niiden
yläpuolella, ja viininpunaiset ruusut hehkuivat, ja lavendeliniityillä
kulki maidonvalkeita lehmiä, ja muuan nainen, kokonaan varjossa,
nainen, jolla oli tummat silmät ja valkea kaula, hymyili ja ojensi
käsivartensa, ja läpi ilman, joka oli kuin musiikkia, putosi tähti
ja tarttui lehmän sarveen. Hän avasi silmänsä. Kaunis kappale, Irene
soitti hyvin — kosketus kuin enkelillä! Ja hän sulki silmänsä taas. Hän
tunsi olevansa ihmeellisen surullinen ja onnellinen, niin kuin ihminen
on seistessään lehmuksen alla, joka on täydessä, metisessä kukassa.
Ei saada enää elää omaa elämäänsä uudelleen, seisoa vain siinä ja
paistattaa päivää naisen silmien hymyilyssä ja nauttia tuoksusta! Ja
hän nykäisi kättään — koira Bathasar oli tullut nuolemaan sitä.
»Kaunista!» sanoi hän. »Soita vielä — lisää Chopiniä!»
Irene alkoi taas soittaa. Tällä kertaa yhtäläisyys hänen ja »Chopinin»
välillä hämmästytti vanhaa Jolyonia. Sama keinunta, jota hän oli
huomannut Irenen käynnissä, oli hänen soitossaankin, ja Nocturne,
jonka hän oli valinnut, ja hänen silmiensä pehmeä tummuus, valo hänen
hiuksillaan, joka oli kuin kultaisen kuun valoa — kaikki suli yhteen.
Viehättävää, niin, mutta mitään Delilan tapaista ei ollut hänessä
eikä musiikissa liioin. Pitkä, sininen savu nousi kiemurrellen hänen
sikaaristaan ja haihtui. »Niin haihdumme mekin!» ajatteli hän. »Ei
kauneutta enää! Eikö mitään?»
Irene lakkasi taas.
»Tahtoisiko setä kuulla Gluckia? Hänellä oli tapana säveltää
aurinkoisessa puutarhassa, pullollinen reininviiniä vieressään.»
»Oi, kyllä vain. Anna tulla »Orfeusta». Nyt oli hänen ympärillään
niittyjä, joilla kulta ja hopeakukkia kasvoi, valkeita olentoja liiteli
ympärillä, kirjavat linnut lensivät edestakaisin. Kaikki oli kesää.
Viipyvät suloisuuden ja kaipuun aallot virtailevat hänen sielussaan.
Vähän tuhkaa oli pudonnut sikaarista, ja ottaessaan silkkinenäliinan
ravistaakseen sen pois hän tunsi sekoitetun tuoksun, joka oli kuin
nuuskaa ja kölninvettä. »Ah,» ajatteli hän, »intiaanikesä — siinä
kaikki!» Ja hän sanoi: »Et ole vielä soittanut 'Che faròa'.»
Irene ei vastannut, ei liikkunut. Vanha Jolyon oli tietoinen jostakin
— jostakin omituisesta järkytyksestä. Äkkiä hän näki Irenen nousevan
ja kääntyvän pois, ja kipeä itsesyytös iski häneen. Kyllä hänkin osasi
olla kömpelö! Niinkuin Orfeus, niin Irenekin tietysti — hänkin etsi
kadotettuaan muiston kammioista! Ja hän nousi tuoliltaan sydämestä
järkkyneenä. Irene oli mennyt suuren ikkunan eteen huoneen toiseen
päähän. Hän kiirehti jäljessä. Irenen kädet olivat ristissä rinnalla,
vanha Jolyon saattoi juuri nähdä hänen poskensa, joka oli hyvin valkea.
Ja kerrassaan liikutettuna hän sanoi: »Kas niin, kultaseni!» Sanat
olivat päässeet häneltä koneellisesti, sillä ne olivat samat, joilla
hän lohdutti Hollya, kun tällä oli jokin kipu, mutta niiden vaikutus
oli ensi hetkessä hämäännyttävä. Irene nosti käsivartensa, peitti
kasvonsa ja itki.
Vanha Jolyon seisoi ja katseli häneen silmin, jotka olivat iän takia
hyvin syvät. Kiihkeä häpeä, jota Irene näytti tuntevan sortumisensa
vuoksi, joka oli niin toista kuin hänen koko olemuksensa tavallinen
itsehillintä ja levollisuus, oli kuin merkkinä siitä, ettei hän koskaan
ollut toisen ihmisolennon nähden luhistunut tällä tavoin.
»Kas niin — kas niin!» mutisi vanha Jolyon, ojensi kunnioittaen kätensä
ja kosketti häntä. Irene kääntyi ja nojasi häneen käsivarret, joilla
hän peitti kasvonsa. Vanha Jolyon seisoi hyvin hiljaa pitäen toista
laihaa kättään hänen olkapäällään. Itkeköön sydämensä pohjasta — se
tekee hänelle hyvää! Ja koira Balthasar nousi ihmeissään istumaan ja
katseli heitä.
Ikkuna oli vielä auki, verhoja ei ollut laskettu, viimeinen päivänvalo
ulkoa sekaantui lampun heikkoon hohteeseen. Vastaniitetty heinä
tuoksui. Vanha Jolyon, joka omasi pitkän elämän viisauden, ei puhunut.
Surukin nyyhkytti itsensä lepoon aikanaan — aika vain kelpasi
lääkkeeksi suruun, aika, joka näki joka mielialan, joka liikutuksen
vuoronperään katoavan, Aika, levonantaja. Hänen mieleensä tulivat
sanat: »Niinkuin peura himoitsee vilvoittavan veden tykö» — mutta
niistä ei ollut mitään apua tässä. Sitten hän tunsi orvokintuoksua
ja tiesi, että Irene pyyhki silmiään. Hän työnsi leukansa eteenpäin,
painoi viiksensä hänen otsalleen ja tunsi Irenen värisevän koko
ruumiiltaan niinkuin puu, joka ravistaa yltään sadepisarat. Irene
painoi hänen kätensä huulilleen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Kaikki
ohi nyt! Suo anteeksi!»
Suudelma teki vanhan Jolyonin omituisen turvalliseksi ololtaan.
Hän saattoi Irenen takaisin samaan paikkaan, missä tämän mieli oli
niin järkkynyt. Ja koira Balthasar seurasi mukana ja laski heidän
jalkoihinsa erään heidän äsken syömänsä kyljyksen luun.
Tahtoessaan hälventää tuon mielenliikutuksen muiston hän ei keksinyt
parempaa keinoa kuin kiinanposliinin. Ja hän kuljetti Ireneä hitaasti
huoneesta toiseen ja näytteli Dresdenin, Lowestoftin ja Chelsean
tuotteita käännellen niitä laihoilla, suonikkailla käsillään, joitten
hieman pisamainen iho näytti niin perin vanhalta.
»Tämän ostin Jobsonilta», sanoi hän, »maksoi kolmekymmentä puntaa.
Se on hyvin kaunis. Tuo koira kuljettaa luitaan joka paikkaan. Tämän
vanhan »laivamaljan» nappasin, kun tuo verraton lurjus, markiisi,
joutui vaikeuksiin. Mutta sinä et voi muistaa. Tässä on kaunis
Chelsean tuote. Mutta mitä sanoisit _tämän_ olevan?» Ja hän tunsi
huojennuksekseen, että Irene, jolla oli niin hyvä maku, todella
kiinnostui, sillä loppujen lopulta mikään ei siinä määrin rauhoita
hermoja kuin epäilyttävä kiinanposliiniesine.
Kun vihdoin kuului vaununpyörien ratinaa, sanoi hän:
»Sinun pitää tulla toistekin, sinun pitää tulla lounaalle, niin voin
näyttää tämän kaiken sinulle päivänvalossa, ja pienen kultamuruni — hän
on suloinen olento. Tuo koira näyttää kiintyneen sinuun.»
Sillä Balthasar, joka ymmärsi, että Irene teki lähtöä, hieroi kylkeänsä
hänen jalkaansa vastaan. Mennessään porttikäytävään hänen kanssaan
vanha Jolyon sanoi:
»Kuski saattaa sinut kotiin tunnissa ja neljänneksessä. Ota tämä
suojattejasi varten.» Ja hän sujautti viidenkymmenen punnan
pankkiosoituksen Irenen käteen. Hän näki tämän katseen kirkastuvan ja
kuuli hänen kuiskaavan: »Oi, Jolyon setä!» ja todellinen ilon sykähdys
kävi hänen lävitseen. Tämä merkitsi vähäistä apua yhdelle tai kahdelle
poloiselle ja sitä, että Irene tulisi toistekin. Hän pisti kätensä
vaunun ikkunasta ja puristi Irenen kättä vielä kerran. Vaunut vyöryivät
pois. Hän seisoi katsellen kuuta ja puitten varjoja ja ajatteli:
»Suloinen ilta! Hän —!»