Soames syöksyi hänen ohitseen ja sulki tien.
»Hän ei voi tavata ketään», sanoi hän taas.
Nuoren Jolyonin katse sinkoutui hänen ohitseen eteiseen, ja Soames
kääntyi. Salin ovessa seisoi Irene, silmät hurjina ja kiihkeinä, huulet
avoimina, kädet ojennettuina. Molempien miesten nähden tuo valo katosi
hänen kasvoiltaan, hänen kätensä putosivat hänen sivuilleen, hän seisoi
kuin kivettyneenä.
Soames käännähti ympäri, kohtasi tulijan katseen ja nähdessään hänen
ilmeensä melkein voihkaisi. Sitten hän veti huulensa yhteen ja pakotti
ne hymyntapaiseen.
»Tämä on minun taloni», sanoi hän. »Minä hoidan omat asiani. Olen
sanonut sinulle jo kerran — sanon taaskin: me emme ole kotona.»
Ja hän paukautti oven kiinni nuoren Jolyonin kasvojen edessä.