Jätettyään Jamesin ja vanhan Jolyonin ruumishuoneeseen Soames riensi
päämäärää vailla pitkin katuja.
Bosinneyn traagillinen kuolema muutti kaiken. Ei ollut enää samaa
tunnetta, että minuutinkin menettäminen voisi olla tuhoisaa, eikä
hän nyt uskaltanut ilmoittaa vaimonsa pakoa kenellekään, ennenkuin
tutkimukset kuolemantapauksen johdosta olisivat ohi.
Hän oli sinä aamuna noussut aikaisin, ennen postinkantajan tuloa,
ottanut ensimmäiset kirjeet laatikosta itse, ja vaikka niitten joukossa
ei ollutkaan kirjettä Ireneltä, saanut aiheen sanoa Bilsonille, että
rouva oli merenrannikolla ja että hän itse luultavasti viettäisi siellä
ajan lauantaista maanantaihin. Näin hän oli saanut aikaa hengittää,
aikaa kääntää joka kiven löytääkseen Irenen.
Mutta nyt, kun Bosinneyn kuolema oli keskeyttänyt hänen toimenpiteensä
— tuo kummallinen kuolemantapaus, jonka ajatteleminen oli kuin kuuman
raudan työntämistä hänen sydämeensä, kuin suuren painon nostamista
siltä — nyt hän ei tietänyt, kuinka kuluttaisi päivänsä, ja hän
vaelsi siellä täällä pitkin katuja, katseli kaikkien vastaantulijain
kasvoihin, satojen huolten jäytämänä.
Ja vaeltaessaan hän ajatteli tuota, joka oli lopettanut vaelluksensa,
rosvoilunsa, eikä enää kummittelisi hänen talossaan.
Jo iltapäivällä hän kulki uutistaulujen ohi, joissa ilmoitettiin, että
kuolleen miehen henkilöllisyys oli todettu. Hän osti lehdet nähdäkseen
mitä niissä sanottiin. Hän tukkisi niitten suun, jos suinkin voisi, ja
hän istui Boulterin kanssa kahden pitkän aikaa.
Kotimatkalla, kulkiessaan Jobsonin portaita puoli viiden aikaan hän
kohtasi George Forsyten, joka ojensi Soamesille iltalehden sanoen:
»Kas siinä! Oletko lukenut uutista Merirosvo parasta.»