George tuijotti häneen. Hän ei ollut koskaan pitänyt Soamesista,
nyt hän katsoi tämän syylliseksi Bosinneyn kuolemaan. Soames oli
aiheuttanut — aiheuttanut omistuksen teollaan sen, että Merirosvo oli
tuona kohtalokkaana iltapäivänä juossut kuolemaansa.
»Mies parka», ajatteli hän, »oli niin hulluna mustasukkaisuudesta, niin
hulluna kostonhalusta, että hän ei kuullut raitiovaunun tuloa tuossa
helvetillisessä sumussa.»
Soames oli nujertanut hänet! Ja tämä tuomio näkyi Georgen silmissä.
»Tässä puhutaan itsemurhasta», sanoi hän viimein. »_Se_ naula ei vedä.»
Soames pudisti päätään. »Tapaturma», mutisi hän.
George iski nyrkkinsä sanomalehteen ja rutisti sitä taskussaan. Hän ei
voinut olla ampumatta lähtölaukausta.
»Hm! Kukoistaako kaikki kotona? Joko alkaa kuulua pikku Soameseja?»
Kasvot valkeina kuin Jobsonin portaat ja huuli kohonneena kuin
voihkeeseen Soames syöksyi hänen ohitseen ja oli kadonnut.
Ehdittyään kotiin ja avattuaan avaimellaan oven pieneen valaistuun
eteiseen hän sai ensimmäiseksi silmiinsä vaimonsa kultakoristeisen
sateenvarjon, joka makasi matolla. Hän tempasi turkin yltään ja
kiirehti saliin.
Ikkunaverhot oli laskettu alas illaksi, kirkas setripuu-tuli paloi
takassa, ja sen valossa hän näki Irenen istuvan tavallisessa nurkassaan
sohvassa. Soames sulki oven hiljaa ja tuli hänen luokseen. Irene ei
liikahtanut eikä näkynyt huomaavan tulijaa.
»Olet siis tullut takaisin?» sanoi Soames. »Miksi istut täällä
pimeässä?»
Silloin hän näki Irenen kasvot, jotka olivat niin valkeat ja
liikkumattomat, että oli kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen
suonissaan, ja hänen silmänsä näyttivät äärettömiltä kuin pöllön
suuret, laajat, säikähtäneet silmät.
Kääriytyneenä harmaaseen turkkiinsa sohvatyynyjen keskellä hän
omituisesti muistutti vangittua pöllöä, joka pehmeitä höyheniään
pullistellen istuu häkin rautalankojen takana. Hänen vartalonsa notkea
suoruus oli mennyttä, ikäänkuin ankara ruumiinliike olisi hänet
murtanut, ikäänkuin ei enää olisi mitään syytä olla kaunis, notkea ja
suora.
»Olet siis tullut takaisin», toisti Soames.
Irene ei katsahtanut ylös eikä puhunut, ja tulenvalo leikitteli hänen
liikkumattomalla olemuksellaan.
Äkkiä hän yritti nousta, mutta Soames ei antanut. Silloin Soames
ymmärsi.
Irene oli tullut takaisin kuin kuolinhaavan saanut eläin, joka ei
tiedä mihin kääntyä, ei tiedä mitä tehdä. Hänen turkkiin kääriytyneen
hahmonsa näkeminen oli tarpeeksi.
Soames tiesi nyt varmasti, että Bosinney oli ollut Irenen rakastaja,
tiesi, että Irene oli nähnyt uutisen hänen kuolemastaan — oli ehkä
niinkuin hänkin ostanut sanomalehden vetoisesta kadunkulmasta ja
lukenut sen.
Hän oli tullut omalla suostumuksellaan takaisin häkkiin, josta
hän tuskissaan oli pyrkinyt vapaaksi — ja tajuten tämän teon koko
peloittavan merkityksen Soames olisi tahtonut huutaa: »Vie vihattu
ruumiisi, jota rakastan, pois talostani! Vie pois nuo viheliäiset
valkeat kasvot, niin julmat ja niin pehmeät, ennenkuin murskaan ne.
Mene pois näkyvistäni äläkä koskaan enää tule!»
Nämä sanat, joita ei lausuttu, näyttivät saavan Irenen nousemaan
ja liikkumaan poispäin ikäänkuin naisen, joka näkee kauheata unta
ja koettaa herätä siitä — nousevan ja menevän ulos kylmyyteen ja
pimeyteen, ajattelemattakaan Soamesia, olematta edes tietoinen hänen
läheisyydestään.
Sitten Soames huusi, kumoten äskeiset lausumattomat sanansa: »Ei, jää
tänne!» Ja kääntyen pois Irenestä hän istui tavalliseen tuoliinsa takan
toiselle puolelle.
He istuivat ääneti.
Ja Soames ajatteli: »Miksi tämä kaikki? Miksi pitää minun kärsiä näin?
Mitä minä olen tehnyt? Ei se ole minun syyni!»
Taaskin hän katsoi Ireneen, joka istui kyyryssä kuin ammuttu ja
kuoleva lintu, jonka poloisen rinnan näet läähättävän, kun ilma
siltä riistetään, jonka poloiset silmät katsovat ampujaansa hitain,
pehmein, näkemättömin katsein ottaen hyvästit kaikelta, mikä on hyvää —
auringolta, ilmalta, elämänkumppanilta.
Niin he istuivat tulen valossa hiljaisina, kumpikin omalla puolellaan
takkaa.
Ja palavien setripuitten tuoksu, jota Soames niin rakasti, tuntui
tarttuvan hänen kurkkuunsa, kunnes hän ei voinut sietää sitä enää. Ja
hän meni eteiseen paiskaten oven selkoselälleen ja ahmi kylmää ilmaa,
joka virtasi sisään, sitten, ilman päällystakkia, hän lähti kadulle.
Puutarhan aitaa pitkin tuli nälkiintynyt kissa hankaamaan itseään
häntä vastaan, ja Soames ajatteli: »Kärsimys! Koska päättyy minun
kärsimykseni?»
Kadun toisella puolella olevan talon ovella seisoi mies jonka hän
tunsi, Rutter nimeltään, pyyhkien jalkojaan ja näyttäen siltä kuin
olisi tahtonut sanoa: »Minä olen herra tässä talossa.» Ja Soames käveli
eteenpäin.
Kaukaa kirkkaassa ilmassa kantautui kellojen ääni kirkosta, jossa
Irene ja hän olivat vihityt, kutsuen adventtijumalanpalvelukseen.
Niitten soitto kuului yli liikenteen melun. Soames kaipasi jotakin
väkevää juomaa, joka olisi tuudittanut hänet välinpitämättömyyteen tai
nostattanut raivoon. Jospa vain hän olisi voinut riistäytyä irti, ulos
tästä verkosta, jonka hän ensi kertaa elämässään tunsi ympärillään.
Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Ota ero hänestä —
aja hänet pois! Hän on unohtanut sinut, unohda sinä hänet!»
Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Anna hänen mennä —
hän on kärsinyt tarpeeksi!»
Jospa vain hän olisi voinut antautua halulleen: »Tee hänestä orjasi —
hän on vallassasi!»
Jospa vain hän olisi voinut antautua äkilliselle näkemykselleen: »Mitä
se kaikki merkitsee?» Unohtaa itsensä hetkiseksi, unohtaa, että hänen
tekonsa muka jotakin merkitsisivät, unohtaa, että mitä ikinä hän
tekisi, pitäisi hänen uhrata jotakin.
Jospa vain hän olisi voinut seurata jotakin mielijohdettaan!
Hän ei voinut unohtaa mitään, antautua millekään ajatukselle,
näkemykselle tai halulle, kaikki oli liian vakavaa, liian tiukkana
hänen ympärillään kuin murtumaton häkki.
Kauempana kadulla sanomalehtipojat huutelivat iltalehtiään, ja kimeät
äänet sekaantuivat ja riitelivät kirkonkellojen soiton kanssa.
Soames peitti korvansa. Hänen mielessään leimahti ajatus, että oli
pelkkä sattuma, ettei kuolleena maannut hän itse, vaan Bosinney, ja
silloin Irene, sen sijaan, että hän nyt kyyrötti tuolla kuin ammuttu
lintu silmät kuolevina —
Jokin pehmeä kosketti hänen jalkojaan, kissa hieroi itseään niitä
vastaan. Ja Soamesin rinnasta puhkesi nyyhkytys, joka vapisutti häntä
kiireestä kantapäähän. Sitten oli kaikki taas hiljaista pimeydessä,
mistä talot näyttivät tuijottavan häneen, jokaisella suojissaan oma
herransa ja valtiattarensa, jokainen kätkien salaisen onnen tai surun
tarinan.
Ja äkkiä hän näki, että hänen oma ovensa oli auki, ja mustana eteisestä
tulevaa valoa vastaan seisoi miehen hahmo, selkä päin häneen. Jotakin
hiipi hänen rintaansa ja hän astui hiljaa miehen taakse.
Hän saattoi nähdä oman turkkinsa, joka oli viskattu leikatulle
tammituolille, persialaismatot, hopeamaljat, posliinivatien rivit
seinillä ja tuon tuntemattoman miehen, joka seisoi siinä.