Vanha Jolyon nosti ja nyökäytti päätään. Hän katseli vastapäätä
olevaa veljeään, tuota pitkää, laihaa olentoa, joka seisoi murehtien
kuolleen ääressä, kasvot tumman punaisina, jännittynyt ilme harmaissa
silmissään, ja Soamesia, joka valkeana ja hiljaisena seisoi isänsä
vieressä. Ja kaikki kauna, mitä hän oli tuntenut noita kahta kohtaan,
oli kadonnut kuin savu Kuoleman pitkässä, valkeassa läheisyydessä.
Mistä se tulee, kuinka se tulee — Kuolema? Kaikki edelläkäynyt kaatuu
äkkiä kumoon, sokeasti on lähdettävä polulle, joka vie — mihin? Pimeä
sammuttaa valon! Raskas, raaka ruhjoutuminen, joka kaikkien ihmisten
on käytävä läpi — pitäen silmänsä kirkkaina ja rohkeina loppuun asti!
Pieniä ja mitättömiä, pelkkiä hyönteisiä he ovat! Ja vanhan Jolyonin
kasvoilla välähti, sillä Soames mutisi jotakin poliisille ja hiipi
ääneti pois.
Sitten äkkiä James nosti silmänsä. Tuossa epäluuloisessa, levottomassa
katseessa oli omituinen vetoomus: »Minä tiedän, että en ole tasaväkinen
kanssasi», se näytti sanovan. Ja etsien nenäliinan James kuivasi
otsaansa, kumartui sitten surullisena ja raukeana kuollutta kohden,
kääntyi ja kiirehti ulos hänkin.
Vanha Jolyon seisoi, hiljaisena kuin kuollut, silmät vainajassa
kiinni. Kuka osaa sanoa, mitä hän ajatteli? Itseäänkö siltä ajalta,
jolloin hänen hiuksensa olivat ruskeat niinkuin tuon nuoren miehen,
joka lepäsi kuolleena hänen edessään? Itseäänkö siltä ajalta, jolloin
hänen taistelunsa juuri alkoi tuo pitkä, pitkä taistelu, jota hän
oli rakastanut, taistelu joka oli päättynyt tuolta nuorelta mieheltä
jo melkein ennen alkamistaan? Pojantytärtäänkö ja hänen murtuneita
toiveitaan? Tuota toista naista? Sitäkö, kuinka kummallista, kuinka
säälittävää kaikki oli? Ja kuinka tutkimaton, kuinka katkera iva piili
tuollaisessa lopussa! Oikeus! Ihmisellä ei ole oikeutta, sillä he ovat
aina pimeydessä!
Tai kenties hänen filosofiansa oli tämä: Parempi päästä pois kaikesta!
Parempi olla selvä elämästä, niinkuin tämä poika parka...
Joku kosketti hänen käsivarteensa.
Kyynel kihosi hänen silmäänsä ja kostutti luomia. »No niin», sanoi hän,
»minusta ei ole mitään hyötyä täällä. Parempi, että lähden. Tule sinä
luokseni niin pian kuin voit, Jo», ja pää painuksissa hän meni ulos.
Nuoren Jolyonin vuoro oli nyt asettua seisomaan kuolleen miehen ääreen,
jonka kaatuneen ruumiin ympärillä hän oli näkevinään kaikki Forsytet
hengästyneinä, lyötyinä. Isku oli tullut liian äkisti.
Voimat, jotka piilevät joka murhenäytelmän alla — voimat, jotka eivät
tottele mitään kieltoa ja jotka vastakkaisten virtojen kautta saapuvat
ivantäyteiseen päämääräänsä, olivat kohdanneet ja yhtyneet ukkosen
jyläyksin, temmanneet pois uhrin ja kaataneet maalian kaikki ne, jotka
seisoivat ympärillä.
Joka tapauksessa nuori Jolyon oli näkevinään heidät kaikki siinä,
makaamassa Bosinneyn ruumiin ympärillä.
Hän pyysi poliisia kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja tämä, jolle ei
joka päivä sattunut sellaista tilaisuutta, selosti taaskin tunnetut
tosiseikat yksityiskohtaisesti.
»Tässä on kuitenkin takana enemmän kuin minkä silmä näkee», sanoi hän.
»Minä puolestani en usko itsemurhaan enkä pelkkään tapaturmaan liioin.
Minun ymmärtääkseni on todennäköisempää, että hänen mielensä oli kovin
järkytetty ja että hän ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Kenties
voisitte antaa jotakin valaistusta tähän.»
Hän otti taskustaan pienen paketin ja pani sen pöydälle Hän avasi sen
huolellisesti ja otti esiin naisen nenäliinan jonka laskokset oli
kiinnitetty himmeällä venetsialaisella kultaneulalla, josta kivi oli
pudonnut pois. Kuihtuneiden orvokkien tuoksu tunkeutui nuoren Jolyonin
sieraimiin.
»Löytyi hänen povitaskustaan», sanoi poliisi. »Nimi On leikattu pois.»
Nuori Jolyon vastasi vaivoin: »Pelkään, etten voi auttaa teitä!»
Mutta hän näki elävästi edessään kasvot, joitten hän oli nähnyt niin
värisevinä ja iloisina kirkastuvan Bosinneyn tullessa! Tätä naista hän
ajatteli enemmän kuin omaa tytärtään, enemmän kuin heitä kaikkia —
häntä, jolla oli tumma pehmeä katse, hienot, passiiviset kasvot, häntä,
joka odotti kuollutta miestä, kenties tänäkin hetkenä, hiljaisena ja
kärsivällisenä auringonpaisteessa.
Hän käveli surullisena sairaalasta isänsä taloa kohti miettien,
että tämä kuolemantapaus oli hajoittava Forsyten perheen. Isku oli
tosiaankin osunut suojusten ohi itse puun runkoon. He saattoivat
kukoistaa näennäisesti niinkuin ennenkin, esiintyen urheina Lontoon
silmien edessä, mutta runko oli kuollut, sama salama, joka oli kaatanut
Bosinneyn, oli kuivettanut sen. Vesat asettuivat nyt vuorostaan
itsekukin vartioimaan omistamisen vaistoa.
Kelpo Forsytein metsä, ajatteli nuori Jolyon. Maan tervein rakennusaine!
Mitä tämän kuolemantapauksen syihin tulee — hänen perheensä varmaan
pontevasti hylkäsi itsemurhan olettamuksen, joka oli niin epäedullinen.
He näkisivät siinä tapaturman, kohtalon iskun. Sydämissään he vieläpä
tuntisivat siinä Sallimuksen väliintulon, hyvityksen itselleen — eikö
Bosinney ollut vaarantanut heidän kahta kallisarvoisinta omistusalaansa
— lompakkoa ja kotiliettä? Ja he tulisivat puhumaan »tuosta nuoren
Bosinneyn onnettomasta tapaturmasta» — tai kenties he eivät puhuisi —
hiljaisuus olisi ehkä parempi!
Itse puolestaan hän antoi raitiovaununkuljettajan kertomukselle hyvin
vähän arvoa. Sillä kukaan niin mielettömästi rakastunut ei tekisi
itsemurhaa rahanpuutteen vuoksi, eikä Bosinney ollut sen tyylinen mies,
että olisi kiinnittänyt paljonkaan huomiota taloudelliseen ahdinkoon.
Ja niin hänkin torjui ajatuksen itsemurhasta — vainajan kasvot olivat
liian selvinä hänen edessään. Hän oli lähtenyt kesänsä kauneimpana
aikana — ja ajatus, että tapaturma oli temmannut Bosinneyn pois hänen
intohimonsa vielä ollessa korkeimmillaan, säälitti nuorta Jolyonia
enemmän kuin mikään muu.
Sitten hän näki edessään Soamesin kodin sellaisena kuin se oli nyt
ja tästälähin tuli olemaan. Salaman väläys oli luonut kirkkaan,
vaarallisen hohteensa paljaille luille, joitten välissä tyhjyys
irvisteli, peittävä liha oli lähtenyt pois...
Stanhope Gaten ruokasalissa vanha Jolyon istui yksinään, kun hänen
poikansa tuli. Hän näytti hyvin raihnaalta suuressa nojatuolissaan.
Ja hänen silmänsä, jotka harhailivat seinillä katsellen niitten
hiljaiselokuvia ja »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa»,
näyttivät katsovan hänen omaa elämäänsä, sen toiveita, voittoja ja
saavutuksia.
»Ah, Jo», sanoi hän, »sinäkö se olet? Minä olen kertonut pienelle June
paralle. Mutta siinä ei ole kaikki. Lähdetkö Soamesin luo? Luultavasti
se on hänen oma syynsä, Irenen, mutta minä en kuitenkaan voi sietää
ajatusta, että hän on siellä, suljettuna ja yksin.» Ja hän nosti
laihan, suonikkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin.