Vanha Jolyon ei harrastanut kiireellisiä päätöksiä, ja on luultavaa,
että hän edelleen olisi vain ajatellut Robin Hillin talon ostoa, jollei
Junen ilme olisi sanonut hänelle, että hän ei saisi mitään rauhaa,
ennenkuin ryhtyisi toimeen.
Aamiaisella seuraavana päivänä June kysyi häneltä, miksi ajaksi
tilattaisiin vaunut.
»Vaunut!» sanoi vanha Jolyon näköjään viattomana. »Mitä varten? En
_minä_ ole aikonut lähteä ulos!»
June vastasi: »Jollet lähde aikaisin, et tapaa James setää, ennenkuin
hän lähtee Cityyn.»
»James — mitä James sedästäsi?»
»Talo», vastasi tyttö sellaisella äänellä, että isoisä ei enää
teeskennellyt tietämättömyyttä.
»En minä ole päättänyt», sanoi hän.
»Sinun täytyy! Sinun täytyy! Voi, isoisä, ajattele minua!»
Vanha Jolyon murisi: »Ajattele sinua — ainahan minä ajattelen sinua,
mutta sinä et ajattele itseäsi, sinä et ajattele, mihin panet itsesi.
No niin, käske vaunut kymmeneksi.»
Neljännestä yli kymmenen hän asetteli sateenvarjoaan Park Lanen
telineelle — hän ei viitsinyt jättää pois hattuaan ja takkiaan — ja
sanoen Warmsonille, että tahtoisi tavata herraa, hän sen paremmin
ilmoittautumatta astui työhuoneeseen ja istahti odottamaan.
James oli vielä ruokasalissa puhelemassa Soamesin kanssa, joka oli taas
tullut käymään ennen aamiaista. Kuullessaan kuka tulija oli hän mutisi
hermostuneesti: »No, mitähän asiaa _hänellä_ on?»
Sitten hän nousi.
»Niin», sanoi hän Soamesille, »älä mene tekemään mitään liian
kiireellistä. Ensi työksesi sinun pitää ottaa selville, missä hän on —
minä kääntyisin asiassa Stainerin puoleen, hänellä on parhaat miehet,
ja jos he eivät löydä häntä, ei kukaan löydä.» Ja äkkiä, omituisesti
heltyen, hän mutisi itsekseen: »Pieni raukka! Minä en ymmärrä, mitä hän
ajatteli!» Ja hän meni ulos puhaltaen nenäänsä.
Vanha Jolyon ei noussut nähdessään veljensä, mutta ojensi kätensä ja
vaihtoi hänen kanssaan Forsyten kädenlyönnin.
James otti toisen tuolin pöydän luota ja nojasi pään käsiinsä.
»No mitä kuuluu?» sanoi hän. »_Sinua_ emme juuri näe näihin aikoihin.»
Vanha Jolyon ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta.
»Kuinka Emily jaksaa?» kysyi hän, ja jatkoi odottamatta vastausta:
»Tulin kysymään sinulta tuota nuoren Bosinneyn asiaa. Sanovat, että tuo
hänen talonsa on eriskummallinen kuin valkea elefantti.»
»Minä en tiedä mitään valkeasta elefantista», sanoi James, »mutta minä
tiedän, että hän on hävinnyt oikeusjuttunsa ja sanoisin, että hän tekee
vararikon.»
Vanha Jolyon ei ollut hidas tarttumaan tilaisuuteen, jonka tämä sana
antoi hänelle.
»Sitä en ihmettelisi vähääkään!» sanoi hän, »ja jos Bosinney tekee
vararikon, ei »varakas mies» saa mitään taskuunsa. Minä ajattelin vain
näin: jos hän ei kerran aio ruveta asumaan siellä —»
Nähdessään sekä yllätystä että epäluuloa Jamesin silmissä hän jatkoi
nopeasti: »En minä tahdo tietää mitään, otaksun, että Irene ratkaisee
asian — se ei kuulu minuun. Mutta suunnittelen maataloa itselleni,
ei liian kaukana Lontoosta, ja jos tämä sopii minulle, en näe mitään
syytä, miksi en katselisi sitä, sopuhinnasta tietysti.»
James kuunteli tätä selitystä mielessään omituinen sekoitus epäilystä,
epäluuloa ja huojennusta, johon yhtyi pelko, että takana olisi jotakin
ja joka sai väriä hänen vanhasta horjumattomasta luottamuksestaan
vanhemman veljen vilpittömyyteen ja arvostelukykyyn. Hän oli myöskin
levoton siitä, oliko vanha Jolyon kuullut jotakin ja millä tavalla
hän oli kuullut. Jonkinlaista toivorikkautta herätti ajatus, että
jos Junen suhde Bosinneyhin oli kokonaan lopussa, isoisä tuskin
näyttäisi halukkaalta auttamaan nuorta miestä. Kaiken kaikkiaan hän
oli hämmästynyt, ja koska hän ei halunnut näyttää sitä eikä paljastaa
itseään millään tavoin, hän sanoi:
»Puhutaan, että aiot muuttaa testamenttiasi poikasi hyväksi.»
Kukaan ei ollut puhunut sellaista, hän oli vain lisännyt sen
tosiseikan, että oli nähnyt vanhan Jolyonin poikansa ja lastenlastensa
seurassa, siihen toiseen tosiseikkaan, että tämä oli hakenut
testamenttinsa pois Forsyte, Bustard ja Forsyten toimistosta. Luoti
osui maaliin.
»Kuka kertoi sen sinulle?» kysyi vanha Jolyon.
»En varmastikaan muista», sanoi James, »minä en voi muistaa nimiä —
mutta tiedän, että joku kertoi. Soames kulutti paljon rahaa tuohon
taloon, hän ei luultavasti luovu siitä muuten kuin hyvästä hinnasta.»
»Vai niin», sanoi vanha Jolyon, »jos hän luulee, että aion maksaa
satumaisen hinnan, hän varmasti erehtyy. Minulla ei ole rahoja
viskattavaksi pois niinkuin hänellä näyttää olevan. Koettakoon panna
sen pakkomyyntiin, niin hän näkee, mitä siitä saa. Se ei ole joka
miehen talo, olen kuullut.»
James, joka salaa oli juuri samaa mieltä, vastasi: »Se on herrasmiehen
talo. Soames on täällä nyt, jos haluat tavata häntä.»
»En», sanoi vanha Jolyon, »en mene vielä niin pitkälle, eikä koko
asiasta luultavasti tule mitään, sen näen varsin hyvin, jos minua
kohdellaan tällä tavoin.»
James säikähti vähän. Kun tultiin kaupallisen siirron eri kohtiin,
oli hän varma itsestään, sillä silloin hän oli tekemisissä tosiasiain
eikä ihmisten kanssa, mutta tämäntapaiset valmistavat toimenpiteet
hermostuttivat häntä — hän ei koskaan tietänyt, kuinka pitkälle hän
saattoi mennä.
»No niin», sanoi hän, »minä en tiedä mitään siitä. Soameshan ei
kerro minulle mitään, mutta luulisin, että hän pitää talon — se on
hintakysymys.»
»Oh», sanoi vanha Jolyon, »älä anna hänen ryhtyä mihinkään
ystävyyskauppoihin.» Hän pani hatun päähänsä hieman närkästyneenä.
Ovi avautui ja Soames tuli sisään.
»Täällä on poliisi, joka kysyy Jolyon setää», sanoi hän,
hymyntapaisensa huulillaan.
Vanha Jolyon katsoi häneen vihoissaan, ja James sanoi: »Poliisi? Minä
en tiedä mitään poliisista. Mutta otaksun, että sinä tiedät», lisäsi
hän katsoen epäillen vanhaa Jolyonia. »Sinun kai pitää tavata hänet.»
Poliisiviranomainen seisoi hallissa katsellen raskasluomisilla
vaaleansinisillä silmillään hienoa vanhaa englantilaista kalustoa,
jonka James kerran sieppasi kuuluisassa Mavrojano-myynnissä Pertman
Squarella. »Tapaatte veljeni täällä», sanoi James.
Poliisimies nosti sormensa kunnioittaen korkean lakkinsa reunaan ja
astui työhuoneeseen.
James katseli omituisin tuntein hänen menoaan.
»No niin», sanoi hän Soamesille, »meidän pitää kai odottaa ja katsoa,
mitä hän tahtoo. Setäsi on täällä kysymässä taloa.»
Hän palasi Soamesin kanssa ruokasaliin, mutta ei voinut olla rauhassa.
»Mitä ihmettä hän tahtoo?» hän mutisi taas.
»Kuka?» vastasi Soames. »Poliisiko? He lähettivät hänet tänne Stanhope
Gatelta, siinä kaikki, mitä minä tiedän. Tuo Jolyon sedän »lahkolainen»
on kai näpistellyt, luulisin.»
Mutta kaikessa levollisuudessaan oli hänenkin paha olla.
Kymmenen minuutin kuluttua vanha Jolyon tuli sisään.
Hän astui pöydän luo ja seisoi siinä täysin hiljaisena venytellen
pitkiä valkeita viiksiään. James katsoi häneen suu auki — hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt veljeään tuon näköisenä.
Vanha Jolyon nosti kättään ja sanoi hitaasti:
»Nuori Bosinney on joutunut raitiovaunun alle sumussa ja kuollut.»
Sitten, seisoen veljensä ja veljenpoikansa edessä hän katsoi alas
heihin silmät syvinä: »Puhutaan — jotakin — itsemurhasta», sanoi hän.
Jamesin leuka tärähti. »_Itsemurhasta?_ Minkä tähden hän olisi tehnyt
itsemurhan?»
Vanha Jolyon vastasi tuikeasti: »Jumala tietää, jollet sinä ja poikasi
tiedä!»
Mutta James ei vastannut.
Jokaiselle korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle, myöskin Forsytelle,
elämä on tarjonnut katkeria kokemuksia. Ohikulkija, joka näkee heidät
kietoutuneina tavan, rikkauden ja mukavuuden vaippoihin, ei ikinä
epäilisi, että mustia varjoja on langennut heidän teilleen. Jokaiselle
korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle — Sir Walter Benthamille itselleen
— on itsemurhan ajatus joskus saapunut ainakin sielun etuhuoneeseen
saakka, viipynyt kynnyksellä, odottaen sisäänpääsyä, mutta tullut
torjutuksi sisemmästä huoneesta jonkin satunnaisen tosiseikan,
epämääräisen pelon, tuskallisen toiveen voimasta. Forsyteille tuo
viimeinen omaisuudesta luopuminen on vaikeata. Oi, se on vaikeata!
Harvoin he voivat toteuttaa sen, kenties ei koskaan — ja kuinka vähältä
onkaan joskus pitänyt!
Niin oli Jamesinkin laita! Sitten, kesken ajatustensa sekavuutta hän
puhkesi sanomaan: »Mitä, minähän luin sen eilen sanomalehdistä: 'Yliajo
sumussa'. He eivät tietäneet hänen nimeään.» Hän kääntyi toisista
kasvoista toisiin sielunsa hämmingissä, mutta vaistomaisesti hän kaiken
aikaa torjui tuon huhun itsemurhasta. Hän ei uskaltanut hyväksyä tuota
ajatusta, joka oli niin kokonaan vastoin hänen etujaan, vastoin hänen
poikansa, jokaisen Forsyten etuja. Hän taisteli sitä vastaan, ja koska
hänen luontonsa aina itsetiedottomasti hylkäsi sen, mitä se ei voinut
turvallisena ottaa vastaan, voitti hän vähitellen tämän pelkonsa. Se
oli tapaturma! Sen täytyi olla!
Vanha Jolyon katkaisi hänen mietteensä.
»Kuolema seurasi silmänräpäyksessä. Hän makasi koko eilisen päivän
sairaalassa. Kukaan ei voinut sanoa, kuka hän oli. Minä menen sinne
nyt, sinä ja poikasi voitte tulla mukaan.»
Koska kukaan ei vastustanut tätä määräystä, hän astui edellä huoneesta.
Päivä oli tyven ja selkeä ja aurinkoinen, ja ajaessaan Stanhope
Gatesta Park Laneen vanha Jolyon oli pitänyt kuomun alhaalla. Mukaviin
tyynyihinsä nojaten, sikaariaan lopetellen hän oli mielihyväkseen
todennut ilman kirpeän raikkauden, vaunujen ja ihmisten kohinan, tuon
omituisen, miltei pariisilaisen vilkkauden, jonka ensimmäinen kaunis
päivä sumun tai sateen horrostilan jälkeen tuo Lontoon kaduille. Ja hän
oli tuntenut itsensä onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kuukausiin.
Tunnustus Junelle ei enää painanut mieltä, hänellä oli toivossa
poikansa ja ennen kaikkea lastenlastensa seura tulevaisuudeksi — (hän
oli sopinut kohtaamisesta nuoren Jolyonin kanssa Hotch Potch-klubissa
sinä samana aamuna saadakseen vielä puhua asiasta) — ja edessä oli
mieluisan jännittävä kohtaus, voitto Jamesista ja »varakkaasta
miehestä» tuossa taloasiassa.
Nyt hän piti vaunut ummessa, hänellä ei ollut sydäntä katsella
iloisuutta, eikä ollut oikein, että kukaan Forsyte nähtäisiin ajavan
poliisin seurassa.
Vaunuissa poliisi taas puhui kuolemantapauksesta.
»Siinä paikassa ei ollut kovin taajaa. Ajaja sanoo, että tuolla
herralla olisi pitänyt olla aikaa nähdä, mistä oli kysymys — hän näytti
kävelevän suoraan päin. Hänellä näyttää olleen paljon vaikeuksia,
löysimme useita panttilappuja hänen taskuistaan, hänen pankkitilinsä
on ylitetty, ja tämän päivän lehdissä kerrotaan tuo oikeusjuttu.»
Hänen kylmät siniset silmänsä siirtyivät toisesta vaunuissa olevasta
Forsytesta toiseen.
Vanha Jolyon, joka piti vahtia nurkassaan, näki veljensä kasvojen
muuttuvan, näki niiden huolestuneen, onnettoman ilmeen syvenevän.
Poliisin sanat tosiaankin herättivät henkiin kaikki Jamesin pelot
ja epäilykset. Vaikeuksia — panttilappuja — ylitetty tili! Nämä
sanat, jotka olivat kautta elämän olleet hänelle etäinen painajainen,
näyttivät tekevän vaarallisen todelliseksi tuon itsemurhaepäilyksen,
jota mistään hinnasta ei saanut hyväksyä. Hän etsi poikansa katsetta,
mutta ilvessilmäinen, vaitelias, liikkumaton Soames ei antanut
mitään vastausta. Ja vanhalle Jolyonille, joka arvasi keskinäisen
puolustusliiton näiden kahden välillä, tuli voittamaton halu saada oma
poikansa rinnalleen, ikäänkuin tuo käynti kuolleen miehen ruumiin luona
olisi taistelu, joka hänen muuten piti suorittaa yksinään noita kahta
vastaan. Ja hänen aivoissaan pyöri ajatus, miten Junen nimi oli saatava
pysymään poissa asiasta. Jamesilla oli poikansa tukenaan! Miksi ei hän
voisi lähettää hakemaan Jo'ta?
Hän otti korttilaatikon taskustaan ja kirjoitti lyijykynällä seuraavan
viestin:
»Lähde heti. Olen lähettänyt vaunut hakemaan.»
Noustessaan vaunuista hän antoi kortin ajurilleen ja käski häntä
ajamaan niin nopeasti kuin suinkin saattoi Hotch Potch-klubiin, ja jos
herra Forsyte oli siellä, antamaan kortin hänelle ja tuomaan hänet heti
tänne. Jos herra Forsyte ei ollut vielä saapunut, oli hänen odotettava.
Hän nousi hitaasti portaita toisten jäljissä nojautuen sateenvarjoonsa
ja pysähtyi hetkiseksi vetämään henkeään. Poliisi sanoi: »Tämä on
ruumishuone, herra. Mutta ei mitään kiirettä.»
Paljaassa, valkeassa huoneessa, jonka tyhjällä lattialla oli pari
auringon läikkää, makasi lakanan peittämä hahmo. Poliisi tarttui
isolla, lujalla kädellä lakanaan ja käänsi sen syrjään. Kasvot, jotka
eivät mitään nähneet, tuijottivat heihin, ja molemmilta puolin noita
näkemättömiä, ilkkuvia kasvoja tuijottivat nuo kolme Forsytea, ja
jokaisessa nousivat ja laskivat hänen oman luontonsa mielenliikutukset,
pelon ja säälin tunteet niinkuin nousevat ja laskevat elämän aallot,
joitten huuhtelulta nämä seinät iäksi sulkivat Bosinneyn pois. Ja oman
luonnon suunnannäyttäjä, tuo kumma, oleellinen joustin, joka kääntelee
jokaista ihmisolentoa tarkasti, muuttumattomasti toisin kuin ketään
muuta, pakotti jokaisen heistä omaksumaan eri ajatusasenteen. Kaukana
toisistaan!-» kuitenkin tutkimattoman suljettuna seisoi jokainen siinä,
yksinään kuoleman kanssa, hiljaisina, katse maassa.