June kääntyi ikkunaan. Hän saattoi erottaa kellon alhaalla kadun
varrella. Se oli melkein neljä. Phil saattoi tulla minä hetkenä
tahansa! Hän katsoi taakseen olkansa yli ja hänen kasvonsa vääntyivät
kiukusta.
Mutta Irene ei ollut liikahtanut. Hansikoiduissa käsissään hän
alituiseen käänteli ja hypisteli pientä orvokkikimppua.
Pettymyksen kyynelet valuivat Junen poskille.
»Kuinka _saatoit tulla?_» sanoi hän. »Olet ollut petollinen ystävä
minulle.»
Taaskin Irene nauroi. June huomasi pelanneensa väärällä kortilla ja
lannistui.
»Miksi tulit?» nyyhkytti hän. »Olet turmellut minun elämäni ja nyt
tahdot turmella hänenkin!»
Irenen suu värähti, hänen katseensa kohtasi Junen niin surullisena,
että tyttö kesken nyyhkytystään huusi: »Ei, ei!»
Mutta Irene painoi päätään, kunnes se kosketti rintaan. Hän kääntyi ja
astui nopeasti ulos, kätkien huulensa pienellä orvokkikimpulla.
June juoksi ovelle. Hän kuuli askelten etenevän alemmaksi ja alemmaksi.
Hän huusi: »Tule takaisin, Irene! Tule takaisin!»
Askelten ääni häipyi pois...
Tyttö seisoi portaitten yläpäässä hämmästyneenä ja onnettomana. Miksi
oli Irene mennyt jättäen hänet taistelukentän valtiattareksi? Mitä tämä
tarkoitti? Oliko Irene todella jättänyt Philin hänelle? Vai oliko hän
—? Ja jäytävä epävarmuus ahdisti häntä ... Bosinney ei tullut...
Kuuden tienoissa sinä iltapäivänä vanha Jolyon palasi Wistaria
Avenuelta, missa hän nyt melkein joka päivä vietti muutamia tunteja, ja
kysyi, oliko hänen pojantyttärensä yläkerrassa. Kuultuaan, että June
oli juuri tullut sisään, hän lähetti hakemaan tyttöä saadakseen puhua
hänen kanssaan.
Hän oli päättänyt kertoa Junelle tehneensä sovinnon tämän isän kanssa.
Tästälähin piti menneitten olla menneitä. Hän ei tahtonut enää asua
yksin tai tosiasiallisesti yksin tässä suuressa talossa, hän aikoi
luopua siitä ja ostaa pojalleen maaseudulta talon, jossa he kaikki
saisivat asua yhdessä. Jos tämä ei miellyttäisi Junea, saisi hän
rahaosuutensa ja voisi asua yksinään. Sehän ei tekisi suurtakaan eroa
hänelle, sillä siitä oli kauan, kun hän oli osoittanut kiintymystä
isoisäänsä.
Mutta kun June tuli alakertaan, olivat hänen kasvonsa pingoittuneet
ja kurjannäköiset, silmissä oli jännittynyt, intomielinen katse. Hän
kyyristyi vanhaan asentoonsa isoisän tuolin käsinojalle, ja mitä vanha
Jolyon sanoi, oli heikkoa verrattuna siihen selkeään, määrätietoiseen,
vääryyttäkärsineen puheeseen, jonka hän oli valmistanut niin suurella
huolella. Hänen sydämensä oli surullinen kuin lintuemon suuri sydän,
kun poikaset lentävät ja särkevät siipensä. Hänen sanansa olivat
epävarmat, ikäänkuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että vihdoin oli
poikennut hyveen poluilta ja terveempien periaatteitten puutteessa
antautunut luonnollisimpien vaistojen valtaan.
Häntä näytti hermostuttavan ajatus, että hän näin ilmaistessaan
aikeensa näyttäisi pojantyttärelleen huonoa esimerkkiä, ja kun
hän sitten tuli asian ytimeen ja ehdotti, että June, jos asia ei
miellyttäisi häntä, voisi asua erikseen ja antaa palttua toisille, oli
hänen tapansa äärimmäisen hienotunteinen.
»Ja jos jostakin syystä, kultaseni», sanoi hän, »huomaisit, ettet
tule toimeen heidän kanssaan — no niin, kyllähän minä sen asian voin
järjestää. Aivan kuin itse tahdot vain. Voisimme löytää Lontoosta
pienen huoneiston, jonka sinä saisit ottaa haltuusi, ja minä kävisin
alituiseen katsomassa sinua. Mutta lapset», lisäsi hän, »ovat pieniä
kultamuruja!»
Sitten kesken tätä vakavaa, verraten läpinäkyvää selitystä
suunnanmuutoksesta hänen silmissään välähti veitikka. »Tämä tulee
koskemaan Timothyn heikkoihin hermoihin. Tuolla kalliilla nuorella
olennolla tulee kyllä olemaan sanomista asiasta, tai minä olen matti!»
June ei ollut vielä puhunut mitään. Istuen isoisän tuolin käsinojalla
hän piti päätään tämän yläpuolella, joten hänen kasvojaan ei voinut
nähdä. Mutta äkkiä vanha Jolyon tunsi lämpimän posken painautuvan
omaansa ja tiesi, että missään tapauksessa Junen suhtautumisessa
uutisiin ei ollut mitään kovin hälyttävää. Hän alkoi rohkaistua.
»Sinä tulet pitämään isästäsi», sanoi hän. »Mukava mies. Hänestä
ei koskaan ole ollut mitään vaivaa, hänen kanssaan on helppo tulla
toimeen. Huomaat, että hän on taiteellinen ja vaikka mitä.»
Ja vanha Jolyon muisti tusinaa vesivärimaalausta, jotka hän oli
huolellisesti lukinnut makuuhuoneeseensa. Nyt kun hänen pojastaan oli
tulossa varakas mies, hän ei enää pitänyt niitä ihan yhtä vaivaisina
kuin ennen.
»Mitä sitten tulee — äitipuoleesi», hän sanoi vähän vaivalloisesti,
»sanoisin, että hän on hieno nainen — vähän apeamielinen, luultavasti,
mutta hyvin kiintynyt isääsi. Ja lapset», hän toisti, ja tämä lause
soi kuin musiikki kautta koko hänen juhlallisen itsepuolustuksensa —
»lapset ovat suloisia pikku olentoja.»
Jos June olisi tietänyt, olivat nämä sanat vain uusi ruumistuma sitä
samaa hellää rakkautta pikku lapsia, nuoria ja heikkoja kohtaan, joka
menneisyydessä oli saanut vanhan Jolyonin hylkäämään poikansa hänen
oman pienoisen itsensä vuoksi ja nyt, pyörän käännyttyä, riisti isoisän
häneltä.
Mutta vanha Jolyon alkoi tulla levottomaksi hänen hiljaisuudestaan ja
kysyi kärsimättömänä: »No, mitä sanot?»
June liukui alas hänen polvelleen ja alkoi puhua hän vuorostaan.
Hänen mielestään kaikki sujuisi loistavasti, hän ei nähnyt siinä
mitään vaikeutta eikä hän välittänyt hituistakaan siitä, mitä ihmiset
sanoisivat.
Vanha Jolyon kiemurteli. Hm, ihmiset siis sanoisivat jotakin! Hän
oli ajatellut, että kenties he kaikkien näiden vuosien jälkeen eivät
sanoisi mitään. No niin, hän ei voinut sille mitään! Hän ei kuitenkaan
voinut hyväksyä pojantyttärensä tapaa suhtautua asiaan — Junen pitäisi
välittää siitä, mitä ihmiset sanovat!
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hänen tunteensa olivat liian sekavat,
liian epämääräiset ilmaistaviksi.
Ei, jatkoi June, hän ei välittänyt — mitä se ihmisiin kuuluu? Oli vain
yksi asia — ja Junen poski painettuna omaansa vastaan vanha Jolyon
tiesi heti, että tuo asia ei olisi niinkään pieni: Kun isoisä kerran
aikoi ostaa talon maalla, niin eikö hän — Junen mieliksi — ostaisi
tuota Soamesin loistavaa Robin Hillin taloa? Se oli nyt valmis, se oli
täydellisen kaunis, eikä kukaan tulisi asumaan siinä. He tulisivat
kaikki niin onnellisiksi siinä!
Vanha Jolyon oli kohta varuillaan. Eikö »varakas mies» siis aikonut
asua talossaan? Hän ei tähän aikaan koskaan käyttänyt Soamesista muuta
nimeä.
»Ei» — sanoi June — Soames ei aikonut, hän tiesi, että Soames ei
aikonut.
Kuinka hän sen tiesi?
June ei voinut sanoa, mutta hän tiesi. Hän tiesi melkein varmasti! Se
oli hyvin epätodennäköistä, olosuhteet olivat muuttuneet! Irenen sanat
kaikuivat vielä hänen korvissaan: »Minä olen jättänyt Soamesin! Minne
minä menisin?» Mutta siitä hän vaikeni.
Kunpa isoisä vain ostaisi talon ja järjestäisi sen inhoittavan
maksuvaatimuksen, jota Philille ei ikinä olisi pitänyt tehdä! Se olisi
parasta jokaiselle, ja kaikki — kaikki voisi kääntyä hyväksi!
Ja June pani huulensa isoisän otsalle ja painoi kovasti.
Mutta vanha Jolyon vapautui hänen hyväilystään, hänen kasvoilleen
tuli tuo ymmärtäväinen ilme, joka niillä oli aina, kun oli kysymys
raha-asioista. Hän kysyi, mitä June tarkoitti. Tämän kaiken takana oli
jotakin — oliko hän nähnyt Bosinneyn?
June vastasi: »En, mutta olen ollut hänen huoneessaan.» »Ollut hänen
huoneessaan? Kuka vei sinut sinne?» June katsoi häneen lujasti. »Minä
menin yksin. Hän on hävinnyt oikeusjutun. Minä en välitä, oliko se
oikein vai väärin. Minä tahdon auttaa häntä ja minä autan.»
Vanha Jolyon kysyi taas: »Oletko nähnyt hänet?» Hänen katseensa näytti
tunkeutuvan tytön silmien läpi suoraan hänen sieluunsa.
Taas June vastasi: »Ei, hän ei ollut siellä. Minä odotin, mutta hän ei
tullut.»
Vanha Jolyon liikahti huojentuneena. June oli noussut ja katsoi
häneen alaspäin — niin hento, kevyt ja nuori, mutta niin luja, niin
päättäväinen! Niin hämmentynyt ja harmistunut kuin vanha Jolyon olikin,
ei hän voinut kulmiaan rypistämällä karkoittaa pois tuota kiinteätä
katsetta. Hänet valtasi tunne, että hän oli joutunut tappiolle,
menettänyt ohjaksensa, oli vanha ja väsynyt.
»Ah», sanoi hän vihdoin, »minä huomaan, että sinä jonakin päivänä panet
itsesi aika sekasotkuun. Sinun pitää kulkea omaa tietäsi kaikessa.»
Omituisen filosofoimispuuskansa vallassa hän lisäsi: »Sellaisena sinä
synnyit ja sellaisena sinä pysyt kuolemaasi asti!»
Ja hän, joka kaikissa tekemisissään liikemiesten, johtokuntien,
kaikenlaatuisten Forsytein ja ei-Forsytein kanssa oli aina kulkenut
omaa tietään, katseli lannistamatonta lapsenlastaan surullisesti —
sillä hän tunsi hänessä tuon ominaisuuden, jota hän itsetiedottomasti
ihaili yli kaikkia muita.
»Tiedätkö, mitä sanotaan olevan tekeillä»? sanoi hän hitaasti.
June lehahti punaiseksi.
»Tiedän — en. Minä tiedän — ja minä en tiedä — en välitä!» Ja hän polki
jalkaansa.
»Minä luulen», sanoi vanha Jolyon, painaen katseensa maahan, »että
tahtoisit hänet, vaikka hän olisi kuollut.»
Seurasi pitkä hiljaisuus, ennenkuin hän puhui uudelleen.
»Mutta mitä tuohon talon ostamiseen tulee — sinä et tiedä, mitä puhut.»
June sanoi kyllä tietävänsä. Hän tiesi, että isoisä saisi talon, jos
tahtoisi. Hänen piti vain maksaa sen hinta.
»Hinta! Siitä sinä et tiedä mitään. En minä tahdo mennä Soamesin luo —
en tahdo olla enää missään tekemisissä tuon nuoren miehen kanssa.»
»Mutta ei sinun tarvitsekaan, voit mennä James sedän luo! Jollet voi
ostaa taloa, tahdotko ainakin maksaa tuon lain määräämän summan? Minä
tiedän, että Philillä on kauhean vaikeata — olen nähnyt sen. Sinä voit
vähentää sen minun rahoistani!»
Vanhan Jolyonin silmissä välähti.
»Vähentää sinun rahoistasi! Kaunista sekin! Ja mitä sinä tekisit,
pyydän kysyä, ilman rahojasi?»
Mutta salaa oli hänessä jo alkanut itää ajatus siepata talo Jamesilta
ja hänen pojaltaan. Hän oli kuullut Forsyten juorupörssissä paljon
puhetta, paljon epäilyttävää kiitosta tuosta talosta. Se oli »liian
taiteellinen», mutta kaunis. Ottaa »varakkaalta mieheltä» talo, johon
hän oli pannut sydämensä, se kruunaisi hänen voittonsa Jamesista, olisi
havainnollinen osoitus siitä, että hän aikoi tehdä Jo'sta varakkaan
miehen, kohottaa hänet takaisin oikeaan asemaansa ja varmistaa sen
hänelle. Se olisi kerrankin oikein kaikille noille, jotka olivat
suvainneet pitää hänen poikaansa viheliäisenä, pennittömänä hylkiönä!
Hän saisi nähdä, saisi nähdä! Ehkä se ei voinut tulla kysymykseen, hän
ei aikonut maksaa satumaisia hintoja, mutta jos se kävisi mahdolliseksi
— no niin, ehkä hän tekisi sen!
Ja vielä salaisemmin hän tunsi, että hän ei voinut vastustaa Junea.
Mutta hän ei paljastanut itseään. Hän lupasi ajatella asiaa — sanoi hän
Junelle.