June oli odottanut aikaansa, tutkinut aamuin illoin sanomalehtien
ikävämpiä palstoja sitkeydellä, joka alussa hämmästytti vanhaa
Jolyonia, ja kun aika tuli, ryhtyi hän toimiin luonteensa koko
nopeudella ja päättäväisellä itsepintaisuudella.
Hän tulee aina parhaiten elämässään muistamaan tuon aamun, jolloin
hän vihdoinkin näki esilletulevien oikeusasiain luettelossa
_Times-lehdessä_, otsakkeena Oikeussali XIII, herra tuomari Bentham,
jutun Forsyte — Bosinney.
Kuin pelaaja, joka panee peliin viimeisen rahansa, hän oli valmistunut
panemaan tähän heittoon kaikkensa. Hänen luonteeseensa ei kuulunut
tappion ajatteleminen. Ei voi sanoa, miten — jollei rakastavan naisen
vaistolla — hän tiesi, että Bosinneyn häviö asiassa oli varma, joka
tapauksessa hän laati suunnitelmansa tälle otaksumalle, ikäänkuin se
olisi ollut varmuus.
Puoli kahdeltatoista hän oli paikallaan Oikeussali XIII lehterillä ja
pysyi siinä, kunnes asia Forsyte — Bosinney oli käsitelty. Bosinneyn
poissaolo ei huolestuttanut häntä, hän tunsi vaistomaisesti, että Phil
ei tulisi puolustautumaan. Tuomion langettua hän kiirehti pois ja lähti
ajurilla Bosinneyn asuntoon.
Hän pääsi avoimesta katuovesta sisään ja kolmen alemman kerroksen
toimistohuoneistojen läpi herättämättä huomiota. Vasta ylimmässä
kerroksessa alkoivat hänen vaikeutensa.
Hänen soittoonsa ei vastattu ja hänen piti nyt päättää, menisikö
pyytämään alakerran siivoojaa päästämään hänet sisään odottamaan herra
Bosinneyn tuloa vai odottaisiko hän kärsivällisesti oven ulkopuolella
luottaen siihen, että kukaan muu ei tulisi. Hän päätti odottaa
ulkopuolella.
Neljännestunti oli kulunut vilussa ja jännityksessä pengermällä, kun
hänen mieleensä juolahti, että Bosinneylla oli ollut tapana jättää
huoneensa avain ovimaton alle. Hän katsoi ja löysi sen sieltä.
Muutamiin minuutteihin hän ei voinut päättää käyttäisikö sitä, vihdoin
hän avasi ja astui sisään jättäen oven auki, niin että hän näyttäisi
olevan vain asialla, jos joku sattuisi tulemaan.
Tämä ei enää ollut sama June, joka viisi kuukautta sitten oli ollut
täällä värisevällä käynnillään. Nuo kärsimyksen ja itsehillinnän
kuukaudet olivat tehneet hänet vähemmän araksi, ja hän oli ennakolta
elänyt tämän käyntinsä niin selvään, niin yksityiskohtaisesti, että sen
kauhut olivat jo menettäneet tehonsa. Hän ei ollut tällä kertaa tullut
kärsimään tappiota, sillä jos hän nyt kärsisi tappion, ei kukaan voisi
auttaa häntä.
Ikäänkuin jokin pentuansa vartioiva nuori eläinäiti oli tuo pieni,
nopea olento lakkaamattomassa liikkeessä, vaelsi seinästä seinään,
ikkunan luota oven luo, kosketteli sormellaan milloin sitä, milloin
tätä. Kaikkialla oli pölyä, huonetta ei ollut siistitty viikkoihin, ja
June, joka oli kärkäs panemaan merkille kaiken, mikä voisi elähdyttää
hänen toiveitaan, näki siinä merkin siitä, että Philin oli ollut pakko
säästäväisyyssyistä luopua palvelijastaan.
Hän katsoi makuuhuoneeseen. Vuode oli kömpelösti laitettu, ikäänkuin
miehen käsin. Hän kuunteli tarkoin, syöksähti sisään ja kurkisti
Bosinneyn pesukomeroon. Muutama paita ja kaulus, harjaamaton kenkäpari
— huoneessa ei ollut edes vaatteita.
Hän hiipi takaisin työhuoneeseen ja huomasi nyt, että kaikki Philin
kokoilemat pikkuesineet olivat poissa. Kello, joka oli ollut hänen
äitinsä oma, kenttäkiikari, joka oli riippunut sohvan yläpuolella,
kaksi todella arvokasta vanhaa kuvaa Harrow'sta, missä hänen isänsä
oli ollut koulussa, ja vihdoin, ei vähimmin, japanilainen ruukku,
jonka June itse oli antanut hänelle. Kaikki oli poissa, ja vaikka
Junen ritarillista sielua raivostuttikin ajatus, että maailma oli näin
kohdellut Philiä, ennusti esineitten katoaminen hyvää menestystä hänen
suunnitelmalleen.
Katsellessaan paikkaa, jossa japanilainen ruukku oli ollut, hän tunsi
omituista varmuutta, että joku piti häntä silmällä. Hän kääntyi ja näki
Irenen ovessa.
Molemmat tuijottivat toisiinsa hetkisen hiljaisina, sitten June lähti
liikkeelle ja ojensi kätensä. Irene ei tarttunut siihen.
Kun kädestä ei huolittu, pani June sen selkänsä taakse. Suuttumus
lujitti hänen katsettaan, hän odotti, että Irene puhuisi, ja
odottaessaan pani merkille, ties minkä mustasukkaisuuden, epäluulon
ja raivon vallassa, joka ainoan yksityiskohdan ystävänsä kasvoissa ja
puvussa ja olemuksessa.
Irenellä oli yllään pitkä harmaa turkkinsa, matkahattu jätti kultaisen
hiusaallon näkyviin otsalle. Turkin pehmeys sai kasvot näyttämään
pieniltä kuin lapsen.
Toisin kuin Junella, ei hänellä ollut mitään väriä kasvoillaan,
jotka olivat valkeat kuin norsunluu ja pingoittuneet kuin kylmästä.
Silmien ympärillä oli tummat renkaat. Toisessa kädessä hänellä oli
orvokkikimppu.
Hän katsoi Juneen hymyttömin huulin, ja noiden suurten, tummain silmien
kiinteä katse sai tytön kaiken säikähtyneen suuttumuksensa uhallakin
tuntemaan jotakin vanhasta lumouksestaan.
June se loppujen lopulta puhui ensiksi.
»Miksi olet tullut?» Mutta tunne, että häneltä itseltään kysyttiin
samaa, sai hänet lisäämään. »Tuo inhoittava oikeusjuttu. Minä tulin
ilmoittamaan Philille — hän hävisi.»
Irene ei puhunut, hänen silmänsä eivät liikahtaneet Junen kasvoilta, ja
tyttö huusi:
»Älä seiso siinä niinkuin olisit kiveä!»