Mutta June torjui hänet. »Seis!» huudahti hän. »Älä kerro mitään! Minä
en tahdo kuulla! Minä en tahdo kuulla, mitä varten olet tullut. Minä en
tahdo kuulla!» Ja hän alkoi kävellä edestakaisin, nopeasti kuin jokin
rauhaton henki. Äkkiä hän puhkesi sanomaan:
»Minä olin täällä ensimmäisenä. Emme voi jäädä tänne molemmat!»
Irenen kasvoilla häivähti hymy ja katosi kuin salaman väläys. Hän
ei liikahtanut. Ja silloin June huomasi tuon olennon pehmeydessä ja
liikkumattomuudessa jotakin toivotonta ja päättäväistä, jotakin, jota
ei voinut torjua, jotakin vaarallista. Hän tempasi hatun päästään,
nosti molemmat kädet otsalleen ja työnsi hiustensa pronssinvärisiä
massoja taaksepäin. »Sinulla ei ole oikeutta olla täällä!» huusi hän
uhmaten.