Soames pudisti päätään.
»Ei», sopersi hän, »Irene on — on jättänyt minut.»
Emily jätti peilin, jonka edessä hän oli seisonut. Hänen kookas,
täyteläinen vartalonsa menetti majesteettisuutensa ja muuttui hyvin
inhimilliseksi, kun hän riensi Soamesin luo.
»Rakas poikani! Rakas poikani!»
Hän painoi huulensa Soamesin otsalle ja siveli hänen kättään.
Jameskin oli kääntynyt kokonaan poikaansa, hänen kasvonsa näyttävät
vanhemmilta.
»Jättänyt sinut?» sanoi hän. »Mitä tarkoitat — jättänyt sinut? Et ole
koskaan kertonut minulle, että hän aikoi jättää sinut.»
Soames vastasi nyrpeästi: »Kuinka minä olisin voinut kertoa? Mitä on
tehtävä nyt?»
James alkoi kävellä edestakaisin, hän näytti omituiselta ja
haikaramaiselta siinä paitahihasillaan. »Mitä on tehtävä!» mutisi hän.
»Kuinka minä tietäisin mitä on tehtävä? Mitä hyödyttää kysyä minulta?
Kukaan ei kerro minulle mitään, ja sitten tullaan kysymään minulta,
mitä on tehtävä, ja minä tahtoisin tietää, mitä minun pitää sanoa.
Siinä on äitisi, siinä hän seisoo, hän ei sano mitään. Minä sanon, että
sinun pitää lähteä Irenen jäljille.»
Soames hymyili, hänen erikoinen, ylimielinen hymynsä ei ollut koskaan
ennen näyttänyt surkealta.
»Minä en tiedä, minne hän on mennyt», sanoi hän.
»Et tiedä, minne hän on mennyt!» sanoi James. »Mitä tarkoitat, et tiedä
minne hän on mennyt? Minne otaksut hänen menneen? Hän on lähtenyt tuon
nuoren Bosinneyn luo, sinne hän on mennyt. Minä tiesin, että niin
tulisi käymään.»
Seuraavan pitkän vaitiolon aikana Soames tunsi äitinsä käden pusertavan
omaansa. Ja kaikki mitä tapahtui, tapahtui ikäänkuin hänen oma ajatus
tai toimintakykynsä olisi mennyt levolle.
Hänen isänsä kasvot olivat tummanpunaiset ja nytkähtelivät ikäänkuin
hän aikoisi ruveta itkemään. Hän lausui sanoja, jotka näyttivät
purkautuvan hänestä kuin jonkin sielullisen suonenvedon voimalla.
»Siitä tulee skandaali, minä sanoin sen aina.» Ja kun ei kukaan muu
sanonut mitään: »Ja siinä te seisotte, äitisi ja sinä!»
Sitten Emilyn ääni kylmänä, melkein ylenkatseellisena: »No, rauhoitu,
James! Soames tekee kaiken voitavansa.»
James tuijotti lattiaan ja sanoi vähän katkonaisesti: »Minä en
voi auttaa sinua, minä olen vanha. Älä pidä liian kovaa kiirettä,
poikaseni.»
Sitten taas äidin ääni: »Soames tekee kaiken voitavansa. Me emme puhu
siitä. Kaikki päättyy vielä hyvin, saatte nähdä.»
Ja James: »Minä en ymmärrä, kuinka se voisi päättyä hyvin. Ja jollei
hän ole lähtenyt tuon nuoren Bosinneyn kanssa, neuvon sinua, ettet
kuuntele häntä, vaan lähdet perässä ja tuot hänet takaisin.»
Taas Soames tunsi äitinsä käden hyväilevän hivelyn, ja ikäänkuin
toistaen jotakin pyhää valakaavaketta hän mutisi hampaittensa välistä:
»Minä tahdon.»
Kaikki kolme menivät nyt saliin yhdessä. Siellä olivat talon kolme
tytärtä ja Dartie. Jos Irene olisi ollut läsnä, olisi perhepiiri ollut
täydellinen.
James vaipui nojatuoliinsa, ja lukuunottamatta kylmää tervehdyssanaa
Dartielle, jota hän sekä halveksi että pelkäsi niinkuin sopikin
miestä, joka luultavasti aina oli rahapulassa, hän ei puhunut mitään,
kunnes kutsuttiin päivälliselle. Soames niinikään oli hiljaa, ja Emily
yksin, kylmänrohkea nainen, ylläpiti Winifredin kanssa keskustelua
jokapäiväisistä asioista. Hän ei ollut koskaan levollisempi tavoissaan
ja puheissaan kuin sinä iltana.
Koska oli päätetty olla puhumatta Irenen paosta, ei kukaan muu
perheenjäsen lausunut mielipidettään Soamesin omaksuttavasta oikeasta
menettelytavasta, mutta ei juuri voi epäillä, päättäen siitä yleisestä
sävystä, missä näitä asioita myöhemmin käsiteltiin, etteikö Jamesin
neuvo: »Älä kuuntele häntä, vaan lähde perässä ja tuo hänet takaisin!»
olisi saavuttanut hyväksymistä, paria poikkeusta lukuunottamatta, ei
ainoastaan Park Lanessa, vaan myös Nicholasin, Rogerin ja Timothyn
taloissa. Aivan samoin olisi sen varmaan allekirjoittanut tuo laajempi,
kautta Lontoon ulottuva Forsyte-järjestö, joka ei voinut lausua
mielipidettään vain siksi, että se ei tuntenut asiaa.
Emilyn ponnistuksista huolimatta tarjosivat Warmson ja lakeija
päivällisen melkein hiljaisuuden vallitessa. Dartie oli pahalla
tuulella ja joi minkä suinkin saattoi; tytöt yleensä puhelivat
toisilleen harvoin. James kysyi kerran, missä June mahtoi olla ja
mitä hän teki näihin aikoihin. Kukaan ei osannut vastata. Hän vaipui
synkkyyteen. Vasta kun Winifred kertoi, kuinka pikku Publius oli
antanut vääränrahansa kerjäläiselle, hän kirkastui.
»Ah», sanoi hän, »kas siinä viisas pikku veitikka. En tiedä mitä
hänestä tulee, jos hän jatkaa tähän suuntaan. Älykäs pieni poika, sanon
minä!» Mutta se oli vain ohimenevä väläys.
Ruokalajit seurasivat toisiaan juhlallisesti sähkölampun alla, joka
loisti pöydälle, mutta ei ylettynyt seinän tärkeimpään koristukseen,
niinsanottuun »Turnerin Meritauluun», jossa ei ollut juuri muuta kuin
köysiä ja hukkuvia miehiä. Samppanjaa tarjottiin, sitten pullo Jamesin
esihistoriallista portviiniä, mutta ikäänkuin luurangon kylmä käsi
olisi ollut tarjoamassa.
Kymmeneltä Soames lähti, hän oli kahdesti vastannut kysymykseen, että
Irene ei voi hyvin, ja tunsi, että hän ei enää voinut luottaa itseensä.
Äiti antoi hänelle suuren, pehmeän suudelman ja hän puristi äidin
kättä tuntien lämpimän aallon poskillaan. Hän käveli kotiin kylmässä
tuulessa, joka vinkui toivottomana katujen kulmissa, teräksensinisen
taivaan alla, jolle tähdet loivat eloa. Hän ei huomannut niiden
hallaista tervehdystä eikä käpristyneitten vaahterainlehtien kahinaa
eikä yökulkijanaisia, jotka kiirehtivät ohi kuluneissa turkeissaan,
eikä kulkurien nälkiintyneitä kasvoja katujen kulmissa. Talvi oli
tullut! Mutta Soames riensi kotiin unohtaen kaiken muun, hänen kätensä
värisivät, kun hän otti uusimmat kirjeet kultalankahäkistä, johon ne
putosivat ovessa olevasta raosta.
Ei mitään Ireneltä.
Hän meni ruokasaliin, tuli loisti siellä kirkkaasti, hänen tuolinsa
oli vedetty sen ääreen, tohvelit olivat valmiina, whiskytarjotin ja
savukekotelo pöydällä, mutta tuijotettuaan tuohon kaikkeen minuutin tai
pari hän sammutti valon ja meni yläkertaan. Siellä oli tulta myös hänen
pukeutumishuoneessaan, mutta Irenen huone oli pimeä ja kylmä. Siihen
huoneeseen Soames meni.
Hän sytytti monta kynttilää ja kulki kauan edestakaisin vuoteen ja oven
väliä. Hän ei voinut tottua ajatukseen, että Irene todella oli jättänyt
hänet, ja ikäänkuin vielä hakien jotakin sanaa, jotakin syytä, jotakin
avainta avioelämänsä koko salaisuuteen hän alkoi availla komeroita ja
laatikoita.
Siinä olivat Irenen puvut. Hän oli aina halunnut, vieläpä vaatinut,
että Irenen piti käydä hyvin puettuna — hän oli ottanut mukaansa hyvin
harvoja, kaksi tai kolme enintään, ja laatikko laatikon jälkeen, täynnä
silkki ja liinatavaroita, oli koskemattomana.
Kenties kaikki olikin vain oikkua, kenties hän oli mennyt merenrannalle
saadakseen pariksi päiväksi ilmanvaihtoa. Jospa vain olisikin niin,
jospa hän vain tulisi takaisin, silloin ei hän enää ikinä yrittäisi
samaa, mitä hän oli tehnyt tuona kohtalokkaana toissa yönä, ei koskaan
enää antautuisi vaaraan — vaikka se olikin Irenen velvollisuus, hänen
vaimon velvollisuutensa; vaikka hän kuuluikin miehelleen — hän ei
koskaan enää antautuisi tuohon vaaraan. Irene ilmeisesti ei ollut
oikein selväpäinen!
Soames pysähtyi laatikolle, missä Irene piti jalokiviään. Se ei ollut
lukossa ja aukeni, kun hän veti. Jalokivilippaassakin oli avain suulla.
Tämä hämmästytti häntä, kunnes hän muisti, että se tietysti oli tyhjä.
Hän avasi sen.
Se oli kaukana tyhjästä. Vihreihin samettiosastoihinsa jaettuina olivat
kaikki esineet, jotka Soames oli antanut hänelle, vieläpä kello, ja
kellon lokeroon oli pistetty kolminurkkainen kirjelippu, joka oli
osoitettu Soames Forsytelle.
»Luulen, että en ole ottanut mitään, mitä sinä tai sukulaisesi ovat
antaneet minulle.» Ja siinä oli kaikki.
Hän katseli timantti- ja helmisolkia ja rannerenkaita, pientä
kultakelloa, jossa oli suuri, safiireihin upotettu timantti, kaikkia
vitjoja ja sormuksia, ja kyynelet syöksyivät hänen silmiinsä ja
valuivat alas koruille.
Irene ei olisi voinut tehdä mitään, ei ollut tehnyt mitään, joka
selvemmin olisi saanut Soamesin ymmärtämään hänen lähtönsä sisäisen
merkityksen. Sinä hetkenä hän ehkä ymmärsi melkein kaiken, mitä
ymmärrettävää oli — ymmärsi, että Irene tunsi vastenmielisyyttä
häntä kohtaan, oli tuntenut jo kauan, että kaikkine aikeineen ja
tarkoituksineen he olivat kuin kaksi eri maailmoissa elävää ihmistä,
että hänellä ei ollut mitään toiveita, ei ollut koskaan ollut, ja myös
— että Irene oli kärsinyt, että hän oli säälittävä.
Sinä liikutuksen hetkenä hän petti Forsyten itsessään, unohti itsensä,
etunsa, omaisuutensa — oli kykenevä melkein mihin tahansa, oli
kohotettu epäitsekkyyden ja epäkäytännöllisyyden puhtaaseen eetteriin.
Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi.
Ja ikäänkuin kyynelet olisivat puhdistaneet hänet heikkoudesta hän
nousi, sulki lippaan ja kantoi sen hitaasti, melkein vapisten, toiseen
huoneeseen.