Hovimestari valitti.
Soamesin mielestä mies katsoi häneen tutkivasti ja muisti, ettei hän
ollut iltapuvussa. Hän kysyi: »Onko vieraita päivällisellä?»
»Ei muita kuin herra ja rouva Dartie.»
Taaskin Soamesista tuntui, että hovimestari katsoi häneen uteliaasti.
Hänen itsehillintänsä petti.
»Mitä katsotte?» hän sanoi. »Mikä minussa on hullusti, häh?»
Hovimestari punastui, ripusti turkin naulaan, mumisi jotakin, joka oli
kuin: »Ei mikään, herra, ei toki», ja hiipi salavihkaa pois.
Soames lähti yläkertaan. Hän kulki salin läpi katsomatta ympärilleen ja
meni suoraa päätä isänsä ja äitinsä makuuhuoneeseen.
James seisoi sivuttain, hänen pitkän, laihan vartalonsa koverat
ääriviivat olivat edukseen paidanhihoissa ja iltapuvun liiveissä,
hänen päänsä oli kumarassa, ja valkean kaulanauhan päät kurkistivat
vinosti esiin valkean poskiparran alta. Silmät tuijottivat kiinteän
keskittyneinä eteensä, huulet olivat pitkällä, hän pani kiinni vaimonsa
puvun ylimpiä hakasia. Soames pysähtyi, hänen kurkkuaan kuristi, joko
siksi, että hän oli tullut portaita ylös liian nopeasti tai sitten
jostakin muusta syystä. Hän itse — häntä ei ollut koskaan — koskaan
pyydetty —
Hän kuuli isänsä äänen, joka sanoi ikäänkuin suussa olisi ollut neula:
»Kuka se on? Kuka siellä? Mitä tahdotte?» Ja äidin: »Kas niin, Félice,
tule panemaan kiinni tämä herra ei ikinä saa valmiiksi.»
Soames pani käden kurkulleen ja sanoi käheästi:
»Se olen minä — Soames.»
Hän pani kiitollisena merkille Emilyn hellän yllätyksen: »Sinäkö,
rakas poikani?» ja Jamesin, kun hakanen putosi hänen käsistään: »Mitä,
Soames! Mikä toi sinut tänne? Etkö voi hyvin?»
Hän vastasi koneellisesti: »Ei minua mikään vaivaa», ja katsoi heihin,
ja hänestä tuntui mahdottomalta kertoa uutistaan.
James, joka hälyttyi helposti, alkoi: »Sinä et näytä terveeltä. Olet
luultavasti vilustunut — maksa kai, en ihmettelisi. Äitisi antaa
sinulle —»