Oikeussalista lähtiessään Soames ei suoraan mennyt kotiin. City ei
vetänyt häntä puoleensa, ja kaivaten myötätuntoa voittonsa johdosta
hänkin suuntasi kulkunsa, mutta hitaasti ja jalan, Timothyn taloon
Bayswater Roadille.
Hänen isänsä oli juuri lähtenyt. Rouva Small ja Hester täti, jotka jo
tiesivät koko asian, tervehtivät häntä lämpimästi. He olivat varmat,
että hänen oli nälkä kaikkien noitten todistamisten jälkeen. Smither
saisi paistaa muutaman sämpylän lisää, Soamesin rakas isä oli syönyt ne
kaikki. Hänen piti nostaa jalkansa sohvalle, ja hänen piti myös saada
lasillinen luumukonjakkia. Se oli niin vahvistavaa.
Swithin oli vielä läsnä, hän oli viivytellyt tavallista kauemmin,
sillä hän tunsi olevansa ruumiinliikunnan puutteessa. Kuullessaan
nämä ehdotukset hän »sähähti». Olipa siinäkin kaunis tilanne nuorelle
miehelle! Hänen oma maksansa oli epäkunnossa, eikä hän voinut sietää
ajatusta, että joku muu saisi juoda luumukonjakkia.
Hän lähti melkein heti sanoen Soamesille: »Kuinka vaimosi voi? Sano
hänelle terveisiä, että jos hänen on ikävä ja jos hän haluaa tulla
syömään päivällistä luokseni kaikessa hiljaisuudessa, annan hänelle
sellaista samppanjaa, jota hän ei saakaan joka päivä.» Tuijottaen
korkeuksistaan Soamesiin hän puristi kokoon paksun, turpean, keltaisen
kätensä ikäänkuin olisi tahtonut sulkea siihen koko tuon pienen
makupalan, sitten hän pullisti rintaansa ja käveli hitaasti pois.
Rouva Small ja Hester täti jäivät kauhun valtaan. Swithin oli niin
hullunkurinen!
He itse olisivat kovin tahtoneet kysyä Soamesilta, kuinkahan Irene
tulisi suhtautumaan oikeudenkäynnin tulokseen, mutta he tiesivät, että
he eivät saaneet; kenties hän sanoisi jotakin omasta aloitteestaan,
valaisisi edes hiukan kysymystä, joka tällä hetkellä oli polttava
heidän elämässään, tuota kysymystä, josta ei saanut puhua, vaikka
vaitiolo kiusasi heitä miltei ylivoimaisesti. Sillä nyt oli
Timothyllekin kerrottu, ja uutisen vaikutus hänen terveyteensä oli
suorastaan hälyttävä. Ja mitä Junekin tekisi? Siinä myöskin jännittävä,
joskin vaarallinen pohdinnan aihe.
He eivät ikinä voineet unohtaa vanhan Jolyonin käyntiä, minkä
jälkeen hän ei ollutkaan näyttäytynyt; he eivät olleet unohtaneet
sitä vaikutusta, minkä käynti oli tehnyt kaikkiin läsnäolijoihin,
että nimittäin perhe ei enää ollut sama kuin ennen, että perhe oli
hajaantumassa.
Mutta Soames ei antanut heille mitään apua istuessaan siinä polvet
ristissä puhellen Barbizonin koulun maalareista, jotka hän juuri oli
keksinyt. He ovat tulevaisuuden miehiä, sanoi hän, hän ei ihmettelisi,
vaikka heillä vielä tehtäisiin paljon rahaa; hänellä oli näköpiirissään
kaksi taulua, jotka eräs Corot-niminen oli maalannut, kaksi
ihastuttavaa taulua, ja jos hän saisi ne säälliseen hintaan, hän menisi
ja ostaisi ne — jonakin kauniina päivänä niistä varmaan saisi korkean
hinnan.
Vaikka sekä rouva Small että Hester täti eivät voineetkaan olla
tuntematta mielenkiintoa, eivät he sentään oikein sulattaneet sitä,
että heidät noin kokonaan syrjäytettiin.
Sehän oli mielenkiintoista — kovin mielenkiintoista — ja Soameshan oli
niin viisas, että hän jos kukaan tekisi noilla tauluilla jotakin, mutta
mitkä olivat hänen aikeensa nyt, kun hän oli voittanut oikeusjutun?
Aikoiko hän muuttaa Lontoosta heti ja asettua maalle, vai mitä hän
ajatteli?
Soames vastasi, että hän ei oikein tietänyt, luultavasti he pian
muuttaisivat. Hän nousi ja suuteli tätejään.
Tuskin oli Juley täti saanut tämän lähdön sinetin, kun hänessä
tapahtui muutos, ikäänkuin peloittava rohkeus olisi vallannut hänet.
Joka ainoa pieni lihaksen osa hänen kasvoissaan näytti pyrkivän pois
näkymättömästä, rajoittavasta naamiosta.
Hän nousi koko pituuteensa, joka vähän ylitti keskimitan, ja sanoi:
»Asia on ollut mielessäni kauan, rakkaani, ja jollei kukaan muu sano
sitä sinulle, olen päättänyt —»
Hester täti keskeytti hänet: »Muista, Julia, sinä teet sen —» hän
läähätti, »omalla vastuullasi!»
Rouva Small jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut: »Minä sanon, että sinun
tulee tietää, rakkaani, että rouva MacAnder näki Irenen kävelevän
Richmond Parkissa herra Bosinneyn kanssa.»
Täti Hester, joka myöskin oli noussut, vaipui takaisin tuoliinsa ja
käänsi kasvonsa toisaalle. Juley oli tosiaankin — hänen ei pitäisi
tehdä tuollaista — kun hän, Hester oli huoneessa. Henkeä pidättäen hän
odotti, mitä Soames vastaisi.
Soames oli punastunut erikoisella tavallaan, joka aina keskittyi
silmien väliin. Hän nosti kättään, näytti valitsevan erään sormistaan
ja puri hienosti sen kynttä. Sitten hän sanoi, venyttäen puhettaan
huultensa läpi: »Rouva MacAnder on kissa.»
Ja hän poistui huoneesta vastausta odottamatta.
Tullessaan Timothyn taloon hän oli päättänyt, mitä suuntaa hän kotona
lähtisi kulkemaan. Hän menisi Irenen luo ja sanoisi:
»Nyt olen voittanut oikeusjuttuni, siitä asiasta on nyt päästy! En
aio olla kova Bosinneylle, koetan katsoa, emmekö saa asiaa jotenkin
järjestymään, en aio kiristää häntä. Ja kääntäkäämme lehteä nyt!
Me vuokraamme tämän talon ja lähdemme pois näistä sumuista. Me
muutamme Robin Hilliin heti, eikö niin? Minä — minä en aikonut olla
kovakourainen! Lyökäämme kättä — ja —» Kenties Irene suostuisi
suudelmaan ja unohtaisi!
Mutta kun hän lähti Timothylta, hänen aikeensa eivät enää olleet niin
yksinkertaiset. Kuukausien kytevä mustasukkaisuus ja epäluulo olivat
leimahtaneet ilmiliekkiin. Hän tahtoi kerta kaikkiaan lopettaa tuon
tuollaisen, hän ei antaisi Irenen vetää hänen nimeään lokaan! Jos
Irene ei voinut eikä tahtonut rakastaa häntä, niinkuin olisi ollut
hänen velvollisuutensa ja Soamesin oikeus — ei hän kuitenkaan saisi
tehdä miehelleen kepposia toisen miehen kanssa! Hän nuhtelisi Ireneä
siitä, uhkaisi häntä avioerolla! Se palauttaisi hänet järkiinsä, sitä
ajatusta hän ei toki uskaltaisi kohdata! Mutta — mutta — entä jos hän
uskaltaisi? Soames horjui — se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä.
Entä jos hän uskaltaisi? Entä jos hän tunnustaisi Soamesille jotakin?
Kuinka hän silloin kestäisi? Hänen pitäisi erota Irenestä silloin.
Avioero! Näin läheltä kuultuna sana oli lamaannuttava, niin kokonaan
vastoin kaikkia niitä periaatteita, jotka tähän asti olivat ohjanneet
hänen elämäänsä. Sanan ehdoton jyrkkyys kauhistutti häntä, hän tunsi
olevansa kuin kapteeni, joka astuu laivansa laidalle ja omin käsin
heittää mereen kallisarvoisimman lastinsa. Tämä omin käsin suoritettu
omaisuuden hätäheitto kammotti Soamesia. Se vahingoittaisi häntä hänen
ammatissaan. Hänen pitäisi päästä eroon Robin Hillin talosta, joka
oli maksanut hänelle niin paljon rahaa, niin paljon odotuksia — ja
tappioita. Ja Irene! Hän ei enää kuuluisi Soamesille, ei edes nimeltä.
Hän häviäisi hänen elämästään — Soames ei enää koskaan saisi nähdä
häntä!
Hän ajoi vuokravaunuissa kadun päästä päähän voimatta päästä yli sen
ajatuksen, että hän ei enää saisi nähdä Ireneä.
Mutta kenties ei ollut mitään tunnustettavaa, hyvin todennäköisesti
ei ollut mitään tunnustettavaa. Oliko viisasta viedä asioita niin
pitkälle? Oliko viisasta saattaa itsensä asemaan, jossa kenties
joutuisi syömään sanansa? Oikeusjutun päätös saattaisi Bosinneyn
perikatoon, perikatoon joutunut mies on epätoivoinen, mutta — mitä hän
saattoi tehdä? Hän saattoi lähteä ulkomaille, hävinneet miehet aina
lähtevät ulkomaille. Mitä he voisivat tehdä — jos nyt todella piti
sanoa »he» — ilman rahaa? Olisi parempi odottaa ja katsoa, kuinka asiat
kääntyisivät. Tarpeen tullen hän voisi antaa pitää silmällä Ireneä.
Mustasukkaisuuden tuska (joka lähinnä muistuttaa ilkeätä hammassärkyä)
valtasi hänet taas, ja hän melkein huusi. Mutta hänen täytyi päättää,
määrätä jokin suunta menettelylleen ennen kotiintuloa. Kun vaunut
pysähtyivät ovelle, ei hän ollut päättänyt mitään.
Hän astui sisään, kädet hiestä märkinä, peläten kohdata Ireneä, palaen
halusta kohdata hänet, tietämättä, mitä sanoisi tai tekisi.
Palvelustyttö Bilson oli hallissa ja kertoi vastaukseksi hänen
kysymykseensä: »Missä on rouva?» että rouva Forsyte oli lähtenyt
talosta puolenpäivän aikaan ottaen mukaansa matka-arkun ja käsilaukun.
Soames nykäisi turkkinsa hihan tytön kädestä ja seisoi hänen edessään.
»Mitä?» huudahti hän, »mitä sanot?» Äkkiä hän muisti, että hän ei
saanut osoittaa järkytystä, ja lisäsi: »Minkä sanan hän jätti?» todeten
salaiseksi kauhukseen hätääntyneen katseen tytön silmissä.
»Rouva Forsyte ei jättänyt mitään sanaa, herra.»
»Ei mitään sanaa, hyvä on, kiitos vain, kyllä ymmärrän. Minä syön
päivällistä kaupungilla.»
Tyttö meni alakertaan jättäen hänet vielä seisomaan turkissaan ja
koneellisesti selailemaan käyntikortteja, joita oli posliinimaljassa
hallin leikkauksin koristetulla tammikaapilla.
Herra ja rouva Bareham Culcher.
Rouva Septimus Small.
Rouva Baynes.
Herra Solomon Thornworthy.
Lady Bellis.
Neiti Hermione Bellis.
Neiti Winifred Bellis.
Neiti Ella Bellis.
Keitä hitossa olivat kaikki nämä ihmiset? Hän tuntui unohtaneen kaikki
tavalliset seikat. Sanat »ei mitään sanaa — matka-arkku ja käsilaukku»
leikkivät piilosilla hänen aivoissaan. Oli uskomatonta, että hän
ei ollut jättänyt mitään sanaa, ja Soames juoksi yläkertaan yhä
turkissaan, hypäten kaksi porrasta kerrallaan niinkuin nuori aviomies
ainakin rientäessään kotiin vaimonsa huoneeseen.
Kaikki oli hienoa, raikasta, tuoksuvaa, kaikki täydellisessä
järjestyksessä. Suurella, sinipunervan silkkipeiton peittämällä
vuoteella oli pussi, jonka hän omin käsin oli kirjonut yöpukuaan
varten, tohvelit olivat valmiina sängyn alla, peiton reunakin oli
käännetty ikäänkuin odottamaan häntä.
Pöydällä oli hopeakoristeiset harjat ja pullot hänen
pukeutumislippaastaan — Soamesin lahja. Tässä täytyi siis olla
jokin erehdys. Minkä laukun hän oli ottanut? Soames meni kellon
luo aikoen soittaa Bilsonia, mutta muisti ajoissa, että hänen piti
olla tietävinään, minne Irene oli mennyt, suhtautua kaikkeen kuin
luonnolliseen asiaan ja vain itsekseen hapuilla selvyyteen.
Hän sulki ovet ja koetti ajatella, mutta tunsi aivojensa menevän
ympäri, ja äkkiä kyynelet pakottautuivat hänen silmiinsä.
Hän riisui kiireesti turkkinsa ja katsoi kuvaansa peilistä.
Hän oli liian kalpea, kasvot kauttaaltaan harmahtavat. Hän kaatoi vettä
vatiin ja alkoi kuumeisesti peseytyä.
Hopeavartiset harjat tuoksuivat heikosti niiltä hyvänhajuisilta
hiusvesiltä, joita Irenen oli tapana käyttää, ja tämän tuoksun
tuntiessaan Soames alkoi taas tuntea mustasukkaisuuden polttavaa kipua.
Hän heitti turkin ylleen, juoksi portaita alas ja kadulle.
Hän ei ollut kuitenkaan menettänyt kaikkea itsehillintäänsä, ja
kulkiessaan Sloane Streetiä alas hän koetti keksiä käyttökelpoista
selitystä, jollei löytäisi häntä Bosinneyn luota. Mutta entä jos hän
löytäisi? Hänen päättäväisyytensä taaskin herpaantui, hän tuli taloon
tietämättä, mitä tehdä, jos Irene olisi siellä.
Toimistotuntien aika oli jo ohi ja katuovi suljettu. Nainen, joka tuli
avaamaan, ei osannut sanoa, oliko herra Bosinney sisällä vai eikö, hän
ei ollut nähnyt häntä sinä päivänä, ei kahteen tai kolmeen päivään,
hän ei nyt käynyt siistimässä Bosinneyn luona, kukaan ei käynyt,
arkkitehti —
Soames keskeytti hänet, hän menisi itse katsomaan. Hän nousi ylös
kasvot juroina, valkeina.
Ylimmässä kerroksessa ei ollut valoa, ovi oli suljettu, kukaan ei
vastannut hänen soittoonsa, hän ei kuullut mitään ääntä. Hänen oli
pakko kääntyä takaisin, väristen turkissaan, sydän viluisena. Hän
kutsui ajuria ja käski ajamaan Park Laneen.
Matkalla hän koetti muistella, milloin hän viimeksi oli antanut
Irenelle maksuosoituksen. Irenellä ei voinut olla muuta kuin kolme tai
neljä puntaa, mutta hänellä oli jalokivensä, ja hänelle tuotti hienoa
kidutusta kuvitella, kuinka paljon rahaa hän voisi saada niistä —
tarpeeksi, jotta he pääsisivät ulkomaille, tarpeeksi, jotta he voisivat
elää jonkin aikaa. Hän koetti laskea, vaunut pysähtyivät, ja hän nousi
lopettamatta laskuaan.
Hovimestari kysyi, oliko rouva Soames vaunuissa, herra oli sanonut,
että molempia odotettiin päivälliselle.