»Ei.»
»Kuinka niin?»
Sanamuoto, jota hän oli käyttänyt, kuului »vapaat kädet näitten
kirjeitten sanamuodon mukaan.»
»Tahtoiko hän väittää, että se oli englantia?»
»Tahtoi!»
»Mitä hän väitti sen merkitsevän.»
»Sitä, mitä se sanoi.»
»Aikoiko hän kieltää, että siihen sisältyi ristiriita?»
»Aikoi.»
»Oliko hän irlantilainen?»
»Ei.»
»Oliko hän saanut hyvän kasvatuksen?»
»Oli.»
»Ja kuitenkin hän pysyi väitteesään?»
»Pysyi.»
Tämän ja kaiken muun ristikuulustelun aikana, joka yhä uudelleen ja
uudelleen kierteli »juonikasta kohtaa», James istui käsi korvan takana,
silmät kiintyneinä poikaan.
Hän oli ylpeä pojastaan! Hän ei voinut olla tuntematta, että
vastaavassa tilanteessa hän itse olisi joutunut kiusaukseen vastata
pitemmin, mutta hänen vaistonsa sanoi, että tämä vaiteliaisuus oli
aivan kuin olla piti. Hän huokasi kuitenkin helpotuksesta, kun Soames
hitaasti kääntyen ja vähääkään muuttamatta ilmettään astui pois
aitiosta.
Kun Bosinneyn asianajajan vuoro tuli sanoa sanottavansa, Jamesin
tarkkaavaisuus kaksinkertaistui, ja hän etsi etsimistään silmillään
nähdäkseen, eikö Bosinney piillyt salissa jossakin.
Nuori Chankery aloitti hermostuneesti, Bosinneyn poissaolo vaikeutti
hänen asemaansa. Hän teki siis parhaansa kääntääkseen hänen
poissaolonsa edukseen.
Hän ei voinut olla pelkäämättä — sanoi hän — että hänen asiakastaan oli
kohdannut tapaturma. Hän oli varmasti odottanut, että Bosinney tulisi
antamaan todistuksensa, samana aamuna oli lähetetty sana sekä hänen
toimistoonsa että asuntoonsa (vaikka hän hyvin tiesi, että ne olivat
yksi ja sama, oli hänen mielestään parempi olla mainitsematta sitä),
mutta kukaan ei tietänyt, missä hän oli, ja se oli hänen mielestään
paha enne, hän kun tiesi, kuinka halukas Bosinney oli ollut antamaan
todistustaan. Häntä ei ollut kuitenkaan käsketty pyytämään lykkäystä,
ja sellaisen ohjeen puutteessa hän katsoi asiakseen jatkaa. Vastaväite,
johon hän hieman hyväuskoisesti luotti ja johon hänen asiakkaansa
olisi perustanut todistuksena, jollei hän onnettomuudeksi jollakin
tavoin olisi tullut estetyksi saapumasta, oli se, että sanamuotoa
sellaista kuin »vapaat kädet» ei voida rajoittaa, kahlita eikä tehdä
merkityksettömiksi millään sanamuodolla, joka sitä mahdollisesti
seurasi. Hän menisi pitemmälle ja sanoisi, että väitti herra Forsyte
todistuksessaan mitä tahansa, kirjeenvaihto selvästi osoitti, ettei hän
itse asiassa ollut koskaan kieltäytynyt maksamasta mitään arkkitehtinsä
tilaamaa ja suorittamaa työtä. Vastaaja ei tosin koskaan ollut ottanut
huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, muuten hän ei, niinkuin
kirjeistä ilmenee, olisi jatkanut työtään — äärimmäisen herkkää,
suurella huolella ja tehokkuudella suoritettua työtä, jonka piti
vastata ja tyydyttää tuntijan, rikkaan miehen, omistajan makua. Hän
tunsi tämän seikan erittäin voimakkaasti ja tuntien voimakkaasti käytti
kenties vähän voimakkaita sanoja huomauttaessaan, että tämä kanne on
mitä epäoikeutetuin ja odottamattomin, kerrassaan ennenkuulumaton.
Jos hänen ylhäisyydellään olisi ollut tilaisuutta tehdä sama, mitä
hän itse oli katsonut velvollisuudekseen, nimittäin käydä katsomassa
tätä erittäin kaunista taloa, jonka hänen asiakkaansa — joka oli
kunniakkaalla alallaan taiteilija — oli rakentanut, olisi hän
vakuutettu, että hänen ylhäisyytensä ei hetkeäkään sietäisi tätä — hän
ei häikäillyt käyttää voimakasta sanaa — tätä julkeata yritystä päästä
laillisista sitoumuksistaan.
Ottaen tekstinsä Soamesin kirjeistä hän kosketti ohimennen Boileau —
Sementtiyhtiöjutun ennakkotapausta. »On epätietoista», sanoi hän, »mitä
tuo viranomainen on päättänyt; tahtoisin joka tapauksessa huomauttaa,
että se on juuri yhtä paljon minun edukseni kuin ystävänikin.»
Sitten hän viipyi »juonikkaassa kohdassa» kauan. Hän väitti kaikella
asianmukaisella kunnioituksella, että herra Forsyten sanamuoto kumosi
itsensä. Koska hänen asiakkaansa ei ollut mikään rikas mies, oli
asia hänelle vakava, hän oli erittäin lahjakas arkkitehti, jonka
ammatillinen maine oli epäilemättä vaarassa. Hän lopetti kenties hieman
liian henkilökohtaisella vetoomuksella tuomariin, joka oli taiteitten
ystävä, pyytäen häntä esiintymään taiteilijain suojelijana siltä, mitä
pääoman liian rautainen käsi joskus — hän sanoi joskus — voi olla.
»Mikä», sanoi hän, »tulee olemaan taiteellisten ammattien asema, jos
varakkaat miehet kuten Soames Forsyte kieltäytyvät ja jos heidän
sallitaan kieltäytyä suorittamasta sitoumuksiaan teettämistään
töistä?»... Hän kutsuisi nyt sisään asiakkaansa siltä varalta, että
tämä viime hetkessä olisi kyennyt tulemaan saapuville.
Ovenvartijat huusivat kolmasti Philip Baynes Bosinneyn nimen, ja heidän
kutsunsa kaikui oudon kolkosti oikeussalissa ja lehtereillä.
Tämän nimen huutaminen, johon ei mitään vastausta kuulunut, vaikutti
omituisesti Jamesiin: oli kuin olisit huutanut kadonnutta koiraasi
kadulta. Ja hiipivä tunne, jonka tämä miehen puuttuminen herätti
hänessä, jäyti hänen mukavuuden ja varmuuden tunnettaan — hänen hyvää
oloaan. Hän ei olisi voinut sanoa miksi, mutta se teki hänen olonsa
turvattomaksi.
Hän katsoi kelloa — neljännestä yli kahden! Kaikki olisi ohi
neljännestunnissa. Missä tuo nuori mies saattoi olla?
Vasta kun herra tuomari Bentham alkoi lausua tuomiotaan hän vapautui
mielialansa äskeisestä käänteestä.
Seisten sen puisen kaiteen takana, joka erotti hänet toisista
kuolevaisista, oppinut tuomari nojautui eteenpäin. Sähkövalo, joka
paloi juuri hänen päänsä yläpuolella, lankesi hänen kasvoilleen ja
antoi niille kellertävän värin peruukin lumivalkean kruunun alla. Puvun
laajuus kasvoi kuin silmissä, hänen koko olemuksensa, joka erottui muun
salin suhteellisesta pimeydestä, säteili kuin jokin majesteetillinen
ja pyhä ruumis. Hän karisti kurkkuaan, otti kulauksen vettä, katkaisi
kynän kärjen pöytää vasten, pani luiset kätensä eteensä ristiin ja
aloitti.
Jamesin silmissä hän äkkiä yleni paljon mahtavammaksi, kuin hän olisi
koskaan voinut luulla Benthamin ylenevän. Siinä oli lain majesteetti,
ja paljon vähemmän asialliselle luonteelle kuin Jamesille olisi voinut
antaa anteeksi, että hän ei kyennyt särkemään tuota sädekehää ja
näkemään sen takana verraten tavallista Forsytea, joka arkielämässä
tunsi nimen Sir Walter Bentham.
Bentham antoi tuomionsa seuraavin sanoin:
»Tämän tapauksen tosiseikoista ei voi kiistellä. Viime toukokuun 15
päivänä vastaaja kirjoitti kantajalle kirjeen, pyytäen vapautusta
ammatillisesta asemastaan kantajan talon sisustustöihin nähden, jollei
hänelle anneta »vapaita käsiä».
Kantaja kirjoitti toukokuun 17 päivänä seuraavan vastauksen:
»Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon sinun
selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna minulle
täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli 12,000
punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme).» Tähän
kirjeeseen vastaaja vastasi: »Jos luulet, että niin arassa asiassa
kuin sisustuksessa voin sitoutua määrättyihin puntiin, pelkään, että
olet erehtynyt.» Toukokuun 19 p. kantaja kirjoittaa seuraavasti: »En
tarkoittanut, että välillemme syntyisi vaikeuksia, jos ylittäisit viime
kirjeessä mainitsemani summan kymmenellä tai kahdellakymmenellä tai
viidelläkymmenellä punnalla. Sinulla on vapaat kädet näitten kirjeitten
sanamuodon mukaan ja toivon sinun näkevän mahdolliseksi saattaa
päätökseen sisustustyöt.» Toukokuun 20 päivänä vastaaja vastasi tähän
lyhyesti: »Hyvä on.»
»Sisustustöitä suorittaessaan vastaaja antautui sitoumuksiin
ja kuluihin, jotka nostivat talon kokonaissumman kahteentoista
tuhanteen neljäänsataan puntaan, mitkä kaikki kustannukset kantaja on
suorittanut. Tämän syytteen on kantaja nostanut saadakseen vastaajalta
takaisin ne kolmesataa viisikymmentä puntaa, jotka hän on joutunut
maksamaan yli niiden kahdentoista tuhannen ja viidenkymmenen punnan,
jotka kantaja väittää tässä kirjeenvaihdossa asettaneensa korkeimmaksi,
mikä vastaajalla oli lupa kuluttaa.
»Minun tehtäväni on ratkaista, onko vai eikö vastaaja ole velvollinen
palauttamaan kantajalle tämän summan. Minun arvosteluni mukaan hän on
velvollinen.
»Itse asiassa kantaja on sanonut seuraavalla tavalla: »Minä annan
sinulle vapaat kädet näiden sisustusten suorittamisessa, sillä ehdolla,
että minun maksettavani kokonaissumma ei nouse kahtatoista tuhatta
puntaa suuremmaksi. Jos ylität summan enintään viidelläkymmenellä
punnalla, en pane sinua siitä vastuuseen, mutta sen rajan
toisella puolen et toimi enää minun nimissäni, ja minä kieltäydyn
suorituksista.» Minulle ei ole aivan selvää, missä määrin kantaja,
jos hän todella olisi kieltäytynyt vastaamasta asiamiehensä tekemistä
sitoumuksista, olisi menestyksellä voinut sen tehdä, mutta hän ei ole
valinnut tätä tietä. Hän on suostunut maksamaan ja ryhtynyt vaatimaan
oikeuksiaan vastaajalta tämän sitoumuksen sanamuodon mukaan.
»Minun tuomioni mukaan kantajalla on oikeus nostaa tämä summa
vastaajalta.
»Vastaajan taholta on koetettu näyttää toteen, että tässä
kirjevaihdossa ei ole määritelty eikä aiottu määritellä mitään
kustannusten rajaa. Jos niin olisi, en näe mitään syytä, miksi kantaja
on kirjevaihdossa maininnut summat kaksitoista tuhatta ja edelleen
viisikymmentä puntaa. Puolustajan vastaväite tekisi nämä maininnat
merkityksettömiksi. Minulle on päivänselvää, että tässä toukokuun
20:nnen päivän kirjeessä hän suostui täysin selvään ehdotukseen, jonka
sanamuotoon hänen täytyy katsoa olevansa sidottu.
»Näistä syistä lankeaa tuomio kantajan eduksi kustannusvaatimuksiin
nähden.»
James huoahti ja kumartui nostamaan sateenvarjonsa, joka oli rämisten
kaatunut tuomarin sanoessa sanat »kirjevaihdossa maininnut».
Hän nousi ja lähti nopeasti oikeussalista. Odottamatta poikaansa
hän sieppasi ajurin (oli sumuton, harmaa iltapäivä) ja ajoi suoraan
Timothyn luo, jossa hän kohtasi Swithinin. Tälle, rouva Smallille ja
Hester tädille hän kertoi asiain menon syöden samalla kaksi sämpylää,
ei yksinomaan puheen väliaikoina.
»Soames suoritti asiansa oikein hyvin», lopetti hän. »Hänen päänsä
on ruuvattu oikeaan suuntaan. Tämä ei tule miellyttämään Jolyonia.
Nuorelle Bosinneylle se on paha juttu, en ihmettelisi, vaikka hän
tekisi vararikon.» Sitten, pitkän vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän
tuijotti tuleen, hän lisäsi:
»Hän ei ollut saapuvilla — minkähän tähden?»
Kuului askelten ääntä. Tukevan miehen hahmo, jolla oli vankkaa
terveyttä osoittavat punaisen ruskeat kasvot, tuli näkyviin salin
taustaan. Hänen kohotetun kätensä etusormi oli suunnattu mustaa
lievetakkia kohti. Hän puhui nyreällä äänellä.
»Kas, James», hän sanoi. »Minä en voi — en voi viipyä.» Ja hän kääntyi
ympäri ja asteli pois.
Se oli Timothy.
James nousi tuolistaan. »Niin!» sanoi hän. »Niin! Minä tiesin, että
jotakin oli hul—» Hän keskeytti puheensa ja tuijotti eteensä ikäänkuin
olisi nähnyt huonon enteen.