5. OIKEUDENKÄYNTI

Sinä aamuna, jolloin hänen juttunsa oli esillä oikeudessa, listalla

toisena, oli Soamesin taaskin pakko lähteä kotoa tapaamatta Ireneä, ja

niin olikin paras, sillä hän ei ollut vielä päättänyt, minkä asenteen

hän ottaisi vaimoonsa nähden.

Hänet oli kutsuttu oikeuteen puoli yhdeksitoista, siltä varalta

että ensimmäinen juttu (lupauksenrikkomisasia) raukeaisi, mitä se

ei kuitenkaan tehnyt, molempien puolien osoittaessa rohkeutta, joka

soi Waterbuckille, Q.C., tilaisuuden parantaa jo ennestäänkin suurta

mainettaan tämänlaatuisissa asioissa. Hänen vastustajanaan oli Ram,

toinen kuuluisa lupauksenrikkomusmies. Tämä oli jättiläisten taistelua.

Oikeus antoi päätöksensä juuri ennen lounaslomaa. Jury poistui

huoneesta kokonaan, ja Soames lähti ulos hakemaan jotakin syötävää. Hän

kohtasi Jamesin seisomassa pienessä lounasravintolassa, yksinäisenä

lehterillään kuin pelikaani erämaassa, edessään voileipä ja sherrylasi.

Suuren keskihallin tilavaa tyhjyyttä, jota isä ja poika katselivat

seistessään yhdessä, häiritsi silloin tällöin häviävän hetken ajan

peruukkiin ja viittaan puettu asianajaja, joka riensi ulos, satunnainen

vanha rouva tai nuhjaantuneeseen takkiin puettu mies, joka katsahti

säikähtyneenä ylös, sekä kaksi muita rohkeampaa, jotka asettuivat

ikkunansyvennykseen väittelemään. Heidän ääntensä kaiku nousi hallista,

mukanaan tuoksu, joka muistutti huonostihoidettua kaivoa ja joka

sekaantui lehterien tuoksuun muodostaen yhdessä sen hajuvaikutelman,

joka lähinnä panee ajattelemaan hienoa, väkevää juustoa ja kuuluu

ehdottomasti brittiläisen oikeussalin tunnelmaan.

James puhutteli ennen pitkää poikaansa.

»Koska sinun asiasi tulee esille? Minä luulisin, että nyt heti. En

ihmettelisi, vaikka tuolla Bosinneylla ei olisi mitään sanomista, en

luule, että hänellä on. Hän tekee vararikon, jos asia kääntyy häntä

vastaan.» Hän haukkasi ison palan voileipäänsä ja otti kulauksen

sherryä. »Äitisi», sanoi hän, »tahtoo, että sinä ja Irene tulisitte

päivälliselle tänään.»

Kylmä hymy väreili Soamesin huulilla, hän katsoi isäänsä. Katselija,

joka ehkä sattui näkemään tuon vaihdetun silmäyksen, kylmän ja

pikaisen, voi saada anteeksi, jollei osannut antaa oikeata arvoa heidän

keskinäiselle ymmärtämykselleen. James tyhjensi sherrynsä yhdellä

siemauksella.

»Mitä maksaa?» kysyi hän.

Oikeussaliin palattua Soames asettui heti oikealle paikalleen

etupenkille asianajajansa viereen. Hän totesi isän istumapaikan

katseella, joka oli niin vino, ettei se voinut saattaa ketään

epäilyksenalaiseksi.

James oli taaskin istumassa, kädet sateenvarjon kahvan ympärillä,

nuhjuttaen penkin päässä heti neuvoston takana paikassa, josta pääsi

lähteinään kohta, kun juttu olisi ohi. Hänen mielestään Bosinneyn

käytös oli joka suhteessa ollut herjaavaa, mutta hän ei tahtonut joutua

kohtaamaan häntä tuntien, että se olisi noloa.

Lähinnä avioero-oikeutta oli tämä sali kenties suosituin oikeuden

tyyssija, täällä kun usein ratkaistiin kunnianloukkaus-,

lupauksenrikkomis- ja kaupallisia asioita. Takapenkeillä oli kokonainen

ryhmä ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä oikeusjuttujen kanssa,

ja lehtereillä nähtiin parin naisenkin hatut.

Ne kaksi penkkiriviä, jotka olivat suoraan Jamesin edessä, täyttyivät

vähitellen peruukkipäisillä asianajajilla, jotka istuutuivat tekemään

lyijykynämerkintöjä, juttelemaan ja hoitamaan hampaitaan. Jamesin

huomio kääntyi kuitenkin pian näistä pienemmistä oikeuden valoista

Waterbuckiin, Q.C., joka tuli sisään silkkiviitta kahisten, punaiset,

kyvykkäät kasvot lyhyen, ruskean poskiparran tukemana. Kuuluisa Q.C.

näytti, niinkuin James vapaasti tunnusti, mieheltä, jonka on helppo

saada todistaja häkeltymään.

Sattui niin, ettei James kaikkine kokemuksineen ollut koskaan ennen

nähnyt Waterbuckia, Q.C., ja niinkuin monet ammatin alemmilla

haaroilla toimivat Forsytet, hän tunsi suunnatonta kunnioitusta

hyvää ristikuulustelijaa kohtaan. Pitkät, surumieliset uurteet hänen

poskissaan lauhtuivat vähän, kun hän oli nähnyt tulijan, ja varsinkin

kun hän nyt havaitsi, että vain Soames oli edustettuna silkissä.

Waterbuck, Q.C., oli muitta mutkitta kääntynyt kyynärpäänsä ympäri

juttelemaan erään nuorempansa kanssa, kunnes herra tuomari Bentham

itse astui sisään — laiha, kanaa muistuttava mies, hieman kumarainen

ja sileäksi ajeltu lumivalkean peruukkinsa alla. Muun salin mukana

nousi myös Waterbuck seisomaan ja oli seisaallaan, kunnes tuomari oli

istuutunut. James nousi vain puoliksi, hänen oli jo turvallinen olla

eikä hänellä ollut mitään erityistä kunnioitusta Benthamia kohtaan,

jonka kanssa hän oli istunut päivällispöydässä kahdesti Bumley Tommin

luona, vain yksi mies välissä. Bumley Tomm oli jokseenkin vaivainen

mies, vaikka hänellä olikin ollut niin paljon menestystä. James itse

oli antanut hänelle ensimmäisen kannekirjan. Hän oli kiihdyksissä

siitäkin, että hän äsken oli huomannut Bosinneyn puuttuvan salista.

»Mitä hän tarkoittaa sillä?» ajatteli hän ajattelemistaan. Asia oli

otettu esille, Waterbuck, Q.C., siirteli papereitaan, kiinnitti

viittansa olkapäilleen ja katsellen puoliympyrässä eteensä ja

sivuilleen kuten mies, joka aikoo taistella, nousi ja puhutteli

oikeutta.

Tosiasiat, sanoi hän, eivät olleet riidanalaiset, ja hänen

ylhäisyyttään pyydettiin vain tulkitsemaan hänen asiakkaansa ja

erään arkkitehdin välillä tapahtunutta kirjeenvaihtoa, joka koskee

erään talon sisustustöitä. Hän kuitenkin tahtoi väittää, että tämä

kirjeenvaihto ei voi merkitä muuta kuin yhtä ja hyvin selvää asiaa.

Selostettuaan lyhyesti Robin Hillin talon historian (hän sanoi taloa

kartanoksi) ja kustannusten tosiseikkoja hän jatkoi seuraavaan tapaan:

»Asiakkaani, herra Soames Forsyte, on herrasmies, varakas mies, joka

olisi viimeinen vastustamaan mitään hänelle asetettua oikeudenmukaista

vaatimusta, mutta hän on saanut sellaista kohtelua arkkitehdiltään

tässä taloasiassa, johon hän, niinkuin teidän ylhäisyytenne kuuli, jo

on kuluttanut noin kaksitoista — noin kaksitoista tuhatta puntaa, mikä

summa tuntuvasti ylittää hänen alkuperäisesti tarkoittamansa summan,

mikä mainittakoon vain periaatteellisena seikkana — ja sitä en voi

kyllin voimakkaasti tehostaa — periaatteellisena seikkana. Pitäen

silmällä toisten etuja hän on katsonut olevansa pakotettu nostamaan

tämän kanteen. Kohta, jonka arkkitehti asettaa puolustuksekseen,

ei ole, uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, hetkeksikään vakavan

harkinnan arvoinen.» Sitten hän luki kirjeenvaihdon.

Hänen asiakkaansa, »mies, jolla on tunnustettu asema», oli valmis

astumaan esiin ja vannomaan, ettei hän koskaan ollut aikonut antaa

lupaa selvästi määrittelemänsä ylimmän rajan, kahdentoista tuhannen ja

viidenkymmenen punnan ylittämiseen, ja jotta ei pitemmältä kulutettaisi

tuomioistuimen aikaa, hän heti kutsuisi esiin herra Forsyten.

Soames astui nyt esiin. Hänen koko esiintymisensä oli loistavan

hillittyä. Hänen juuri sopivasti ylimieliset kasvonsa olivat kalpeat

ja sileiksiajellut, silmien välissä pieni viiva, huulet tiukasti

kiinni, puku juuri siksi hyvässä kunnossa, että se ei tuntunut

mielenosoitukselliselta, toinen käsi siististi hansikoituna, toinen

paljaana. Hän vastasi tehtyihin kysymyksiin hieman matalalla, mutta

selvällä äänellä. Hänen todistuksessaan ristikuulustelun aikana oli

vaiteliaisuuden tuntu.

Forsytein taru I · 第 93 / 121 题