Sinä aamuna, jolloin hänen juttunsa oli esillä oikeudessa, listalla
toisena, oli Soamesin taaskin pakko lähteä kotoa tapaamatta Ireneä, ja
niin olikin paras, sillä hän ei ollut vielä päättänyt, minkä asenteen
hän ottaisi vaimoonsa nähden.
Hänet oli kutsuttu oikeuteen puoli yhdeksitoista, siltä varalta
että ensimmäinen juttu (lupauksenrikkomisasia) raukeaisi, mitä se
ei kuitenkaan tehnyt, molempien puolien osoittaessa rohkeutta, joka
soi Waterbuckille, Q.C., tilaisuuden parantaa jo ennestäänkin suurta
mainettaan tämänlaatuisissa asioissa. Hänen vastustajanaan oli Ram,
toinen kuuluisa lupauksenrikkomusmies. Tämä oli jättiläisten taistelua.
Oikeus antoi päätöksensä juuri ennen lounaslomaa. Jury poistui
huoneesta kokonaan, ja Soames lähti ulos hakemaan jotakin syötävää. Hän
kohtasi Jamesin seisomassa pienessä lounasravintolassa, yksinäisenä
lehterillään kuin pelikaani erämaassa, edessään voileipä ja sherrylasi.
Suuren keskihallin tilavaa tyhjyyttä, jota isä ja poika katselivat
seistessään yhdessä, häiritsi silloin tällöin häviävän hetken ajan
peruukkiin ja viittaan puettu asianajaja, joka riensi ulos, satunnainen
vanha rouva tai nuhjaantuneeseen takkiin puettu mies, joka katsahti
säikähtyneenä ylös, sekä kaksi muita rohkeampaa, jotka asettuivat
ikkunansyvennykseen väittelemään. Heidän ääntensä kaiku nousi hallista,
mukanaan tuoksu, joka muistutti huonostihoidettua kaivoa ja joka
sekaantui lehterien tuoksuun muodostaen yhdessä sen hajuvaikutelman,
joka lähinnä panee ajattelemaan hienoa, väkevää juustoa ja kuuluu
ehdottomasti brittiläisen oikeussalin tunnelmaan.
James puhutteli ennen pitkää poikaansa.
»Koska sinun asiasi tulee esille? Minä luulisin, että nyt heti. En
ihmettelisi, vaikka tuolla Bosinneylla ei olisi mitään sanomista, en
luule, että hänellä on. Hän tekee vararikon, jos asia kääntyy häntä
vastaan.» Hän haukkasi ison palan voileipäänsä ja otti kulauksen
sherryä. »Äitisi», sanoi hän, »tahtoo, että sinä ja Irene tulisitte
päivälliselle tänään.»
Kylmä hymy väreili Soamesin huulilla, hän katsoi isäänsä. Katselija,
joka ehkä sattui näkemään tuon vaihdetun silmäyksen, kylmän ja
pikaisen, voi saada anteeksi, jollei osannut antaa oikeata arvoa heidän
keskinäiselle ymmärtämykselleen. James tyhjensi sherrynsä yhdellä
siemauksella.
»Mitä maksaa?» kysyi hän.
Oikeussaliin palattua Soames asettui heti oikealle paikalleen
etupenkille asianajajansa viereen. Hän totesi isän istumapaikan
katseella, joka oli niin vino, ettei se voinut saattaa ketään
epäilyksenalaiseksi.
James oli taaskin istumassa, kädet sateenvarjon kahvan ympärillä,
nuhjuttaen penkin päässä heti neuvoston takana paikassa, josta pääsi
lähteinään kohta, kun juttu olisi ohi. Hänen mielestään Bosinneyn
käytös oli joka suhteessa ollut herjaavaa, mutta hän ei tahtonut joutua
kohtaamaan häntä tuntien, että se olisi noloa.
Lähinnä avioero-oikeutta oli tämä sali kenties suosituin oikeuden
tyyssija, täällä kun usein ratkaistiin kunnianloukkaus-,
lupauksenrikkomis- ja kaupallisia asioita. Takapenkeillä oli kokonainen
ryhmä ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä oikeusjuttujen kanssa,
ja lehtereillä nähtiin parin naisenkin hatut.
Ne kaksi penkkiriviä, jotka olivat suoraan Jamesin edessä, täyttyivät
vähitellen peruukkipäisillä asianajajilla, jotka istuutuivat tekemään
lyijykynämerkintöjä, juttelemaan ja hoitamaan hampaitaan. Jamesin
huomio kääntyi kuitenkin pian näistä pienemmistä oikeuden valoista
Waterbuckiin, Q.C., joka tuli sisään silkkiviitta kahisten, punaiset,
kyvykkäät kasvot lyhyen, ruskean poskiparran tukemana. Kuuluisa Q.C.
näytti, niinkuin James vapaasti tunnusti, mieheltä, jonka on helppo
saada todistaja häkeltymään.
Sattui niin, ettei James kaikkine kokemuksineen ollut koskaan ennen
nähnyt Waterbuckia, Q.C., ja niinkuin monet ammatin alemmilla
haaroilla toimivat Forsytet, hän tunsi suunnatonta kunnioitusta
hyvää ristikuulustelijaa kohtaan. Pitkät, surumieliset uurteet hänen
poskissaan lauhtuivat vähän, kun hän oli nähnyt tulijan, ja varsinkin
kun hän nyt havaitsi, että vain Soames oli edustettuna silkissä.
Waterbuck, Q.C., oli muitta mutkitta kääntynyt kyynärpäänsä ympäri
juttelemaan erään nuorempansa kanssa, kunnes herra tuomari Bentham
itse astui sisään — laiha, kanaa muistuttava mies, hieman kumarainen
ja sileäksi ajeltu lumivalkean peruukkinsa alla. Muun salin mukana
nousi myös Waterbuck seisomaan ja oli seisaallaan, kunnes tuomari oli
istuutunut. James nousi vain puoliksi, hänen oli jo turvallinen olla
eikä hänellä ollut mitään erityistä kunnioitusta Benthamia kohtaan,
jonka kanssa hän oli istunut päivällispöydässä kahdesti Bumley Tommin
luona, vain yksi mies välissä. Bumley Tomm oli jokseenkin vaivainen
mies, vaikka hänellä olikin ollut niin paljon menestystä. James itse
oli antanut hänelle ensimmäisen kannekirjan. Hän oli kiihdyksissä
siitäkin, että hän äsken oli huomannut Bosinneyn puuttuvan salista.
»Mitä hän tarkoittaa sillä?» ajatteli hän ajattelemistaan. Asia oli
otettu esille, Waterbuck, Q.C., siirteli papereitaan, kiinnitti
viittansa olkapäilleen ja katsellen puoliympyrässä eteensä ja
sivuilleen kuten mies, joka aikoo taistella, nousi ja puhutteli
oikeutta.
Tosiasiat, sanoi hän, eivät olleet riidanalaiset, ja hänen
ylhäisyyttään pyydettiin vain tulkitsemaan hänen asiakkaansa ja
erään arkkitehdin välillä tapahtunutta kirjeenvaihtoa, joka koskee
erään talon sisustustöitä. Hän kuitenkin tahtoi väittää, että tämä
kirjeenvaihto ei voi merkitä muuta kuin yhtä ja hyvin selvää asiaa.
Selostettuaan lyhyesti Robin Hillin talon historian (hän sanoi taloa
kartanoksi) ja kustannusten tosiseikkoja hän jatkoi seuraavaan tapaan:
»Asiakkaani, herra Soames Forsyte, on herrasmies, varakas mies, joka
olisi viimeinen vastustamaan mitään hänelle asetettua oikeudenmukaista
vaatimusta, mutta hän on saanut sellaista kohtelua arkkitehdiltään
tässä taloasiassa, johon hän, niinkuin teidän ylhäisyytenne kuuli, jo
on kuluttanut noin kaksitoista — noin kaksitoista tuhatta puntaa, mikä
summa tuntuvasti ylittää hänen alkuperäisesti tarkoittamansa summan,
mikä mainittakoon vain periaatteellisena seikkana — ja sitä en voi
kyllin voimakkaasti tehostaa — periaatteellisena seikkana. Pitäen
silmällä toisten etuja hän on katsonut olevansa pakotettu nostamaan
tämän kanteen. Kohta, jonka arkkitehti asettaa puolustuksekseen,
ei ole, uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, hetkeksikään vakavan
harkinnan arvoinen.» Sitten hän luki kirjeenvaihdon.
Hänen asiakkaansa, »mies, jolla on tunnustettu asema», oli valmis
astumaan esiin ja vannomaan, ettei hän koskaan ollut aikonut antaa
lupaa selvästi määrittelemänsä ylimmän rajan, kahdentoista tuhannen ja
viidenkymmenen punnan ylittämiseen, ja jotta ei pitemmältä kulutettaisi
tuomioistuimen aikaa, hän heti kutsuisi esiin herra Forsyten.
Soames astui nyt esiin. Hänen koko esiintymisensä oli loistavan
hillittyä. Hänen juuri sopivasti ylimieliset kasvonsa olivat kalpeat
ja sileiksiajellut, silmien välissä pieni viiva, huulet tiukasti
kiinni, puku juuri siksi hyvässä kunnossa, että se ei tuntunut
mielenosoitukselliselta, toinen käsi siististi hansikoituna, toinen
paljaana. Hän vastasi tehtyihin kysymyksiin hieman matalalla, mutta
selvällä äänellä. Hänen todistuksessaan ristikuulustelun aikana oli
vaiteliaisuuden tuntu.