Aamulla erään yön jälkeen, jolloin Soames vihdoinkin oli käyttänyt
oikeuksiaan ja menetellyt kuin mies, hän söi aamiaista yksinään.
Hän söi kaasuvalossa, sillä myöhäisen marraskuun sumu oli
kummitusmaisen kääriliinan tavoin peittänyt kaupungin niin, että
läheisen puistonkaan puita tuskin näki ruokasalin ikkunasta.
Hän söi lujasti, mutta aina väliin hänet yllätti sellainen tunne, että
hän ei tahtonut saada niellyksi. Oliko hän ollut oikeassa antautuessaan
edellisenä yönä ylivoimaiselle nälälleen ja murtaessaan vastarinnan,
jota hän nyt liian kauan oli kärsinyt tuon naisen taholta, joka oli
hänen laillinen ja juhlallisesti määrätty elämäntoverinsa?
Häntä kiusasi omituisesti Irenen kasvojen muisteleminen, noiden
kasvojen, joilta hän, tyynnyttääkseen uhriaan, koetti vetää hänen
kätensä pois — hänen kauhea tukahtunut nyyhkytyksensä, jonkalaista
Soames ei ollut koskaan kuullut ja jonka hän vielä kuuli, ja häntä
vaivasi vielä sama kummallinen, sietämätön pahan omantunnon ja
syyllisyyden tunne, jota hän oli kokenut seisoessaan katselemassa häntä
yhden ainoan kynttilän valossa, ennenkuin hiljaa hiipi pois.
Ja hän jotenkin ihmetteli itse itseään, kun hän nyt oli tämän tehnyt.
Kaksi iltaa aikaisemmin hän oli Winifred Dartien luona saattanut rouva
MacAnderin pöytään. Tämä oli katsonut hänen kasvoihinsa terävillä,
vihertävillä silmillään ja sanonut: »Ja vaimonne on siis kovin hyvä
ystävä tuon herra Bosinneyn kanssa?»
Soames ei nähnyt hyväksi kysyä mitä hän tarkoitti, mutta jäi hautomaan
hänen sanojaan.
Ne olivat nostattaneet hänessä kiihkeän mustasukkaisuuden, joka tämän
vaiston omituisella nurinkurisuudella oli muuttunut vielä kiihkeämmäksi
kaipuuksi.
Ilman rouva MacAnderin sanojen antamaa yllykettä hän ei ehkä koskaan
olisi tehnyt sitä minkä hän nyt oli tehnyt. Ilman tätä yllykettä
ja sitä sattumaa, että hän huomasi vaimonsa oven kerran olevan
lukitsematta, mikä teki mahdolliseksi yllättää hänet nukkuvana.
Uni oli karkoittanut hänen epäilyksensä, mutta aamu toi ne takaisin.
Yksi ajatus lohdutti häntä. Kukaan ei saisi tietää — tällaisista
asioista Irene ei puhuisi.
Ja itse asiassa, kun hänen päivittäisten liiketoimiensa ratas, joka
niin ehdottomasti vaati voiteekseen kirkasta ja käytännöllistä
ajatusta, taaskin lähti liikkeelle hänen istahtaessaan lukemaan
kirjeitään, nuo painajaistunnelmat alkoivat vähemmän liioitellun
tärkeinä työntyä hänen mielensä taka-alalle. Tapaus ei tosiaankaan
ollut niin kovin merkillinen, naiset kyllä kirjoissa nostivat siitä
melun, mutta oikeinajattelevien miesten — maailmanmiesten, sellaisten,
joita hän oli usein kuullut kiitettävän avioero-oikeudessa — tällaisten
miesten kylmän arvostelun mukaan hän oli vain tehnyt parhaansa
ylläpitääkseen avioliiton pyhyyttä, estääkseen vaimoaan laiminlyömästä
velvollisuksiaan ja mahdollisesti, jos hän vielä tapasi Bosinneyta,
myös —. Ei, hän ei katunut.
Nyt, kun ensimmäinen askel sovintoa kohti oli otettu, loppu olisi
verraten — verraten —
Hän nousi ja meni ikkunan luo. Hänen hermonsa olivat järkkyneet. Tuo
tukahtunut nyyhkytys oli hänen korvissaan vielä. Hän ei voinut vapautua
siitä.
Hän pukeutui turkkiinsa ja lähti ulos sumuun. Koska hänen oli mentävä
Cityyn, astui hän maanalaiseen junaan Sloane Squaren asemalta.
City-miesten täyttämän ensi luokan vaunuosaston nurkassa tuo tukahtunut
nyyhkytys vielä vaivasi häntä. Hän avasi _Times-lehden_ sillä oikealla
rapinalla, johon heikommat äänet hukkuvat, nosti lehden suojaksi
eteensä ja alkoi vakaasti tutkia päivän uutisia.
Hän luki, että eräs oikeusasiamies oli edellisenä päivänä tuonut suuren
juryn ratkaistavaksi tavallista pitemmän rikosluettelon. Hän luki
kolmesta murhasta, kolmesta miestaposta, seitsemästä murhapoltosta,
yhdestätoista — tavattoman korkea lukumäärä — ryöstöstä, edelleen
monesta vähäpätöisemmästä rikoksesta, jotka kaikki tulisivat esille
seuraavana istuntokautena. Hän silmäili uutissarjasta toiseen, pitäen
lehteä tarkasti kasvojensa edessä.
Eikä hän kuitenkaan voinut loitontaa lukemastaan Irenen kyynelten
tahrimien kasvojen muistoa eikä hänen murtuneen sydämensä ääniä.
Päivä oli kiireinen, siihen kuului tavallisten, virkaan kuuluvien
toimien ohella käynti kaupanvälittäjien, herrojen Grin ja Grinning,
luona, antamassa ohjeet, että he myisivät hänen Uuden Kivihiiliyhtiön
osakkeensa, sillä hän pikemmin aavisti kuin tiesi, että liike oli
pysäyksissä (tämä yritys rappeutuikin vähitellen ja myytiin vihdoin
polkuhinnasta amerikkalaiselle yhtiölle), ja pitkä keskustelu
Waterbuckin, Q.C., toimistossa, mukana Boulter, Fiske, nuorempi
neuvosmies ja Waterbuck, Q.C. itse.
Juttu Forsyte—Bosinney olisi luultavasti esillä huomenna, tuomarina
herra Bentham.
Herra tuomari Bentham, mies, jolla oli enemmän käytännöllistä älyä
kuin liian suurta lain tuntemusta, katsottiin mahdollisimman sopivaksi
käsittelemään tätä asiaa. Hän oli »kova» tuomari.
Waterbuck, Q.C., joka miltei töykeästi laiminlöi herroja Boulter ja
Fiske, kiinnitti sitä mieluisampaa huomiota Soamesiin, joko sitten
vaistomaisesti tai huhujen terveemmän todistuksen vuoksi, sillä hän
tunsi puhuvansa varakkaalle miehelle.
Hän pysyi huomattavan lujasti mielipiteessään, jonka hän jo oli
ilmaissut kirjeessään, että nimittäin ratkaisu suureksi osaksi
riippuisi oikeudessa annettavista todistuksista, ja muutamin valituin
huomautuksin hän neuvoi Soamesia pitämään tarkkaa lukua näistä
todistuksista. »Vähän tuikeutta vain, herra Forsyte, vähän tuikeutta»,
sanoi hän, ja puhuttuaan hän nauroi lujasti, sulki suunsa tiukkaan
ja kynsäisi päätään juuri sen kohdan alta, mistä hän oli työntänyt
peruukkiaan taaksepäin, aivan kuin maataviljelevä herrasmies,
jollaisesta hän mielellään kävi. Häntä pidettiin ehkä etevimpänä
miehenä lupauksenrikkomusasioissa.
Soames käytti maanalaista taaskin kotimatkalla.
Sumu oli entistä pahempi Sloane Squaren asemalla. Ihmiset hapuilivat
edestakaisin liikkumattomassa, paksussa usvassa, naiset, joita
oli hyvin vähän liikkeellä, painoivat käsilaukkunsa rinnalleen ja
nenäliinat suun eteen, ajurien vaunut, kruununaan se yliluonnolliselta
näyttävä pyhimyskehä, jonka katulampun himmeä hehku loi ajajan
pään ympärille ennenkuin ehti katuun asti ja näytti muuttuvan
huuruksi, luovivat epämääräisinä sinne tänne, ja vaunuista nousevat
kaupunkilaiset hyppäsivät kuin kaniinit koloihinsa.
Ja nämä varjomaiset hahmot, jokainen liikkuen oman sumuverhonsa
keskellä, eivät kiinnittäneet mitään huomiota toisiinsa. Suuressa
kaniinitarhassa jokainen kaniini pitää huolta vain itsestään, varsinkin
kalliimpiin turkkeihin puetut, jotka sumuisina päivinä pelkäävät
vaunuja ja piiloutuvat maanalaiseen junaan.
Eräs haamu, ei kaukana Soamesista, odotti kuitenkin aseman ovella.
Jokin merirosvo tai rakastunut, josta jokainen Forsyte ajatteli:
»Voi piru parkaa, näyttää kuin hänen asiansa olisivat huonosti!»
Heidän ystävälliset sydämensä sykkivät vähän nopeammin tuon poloisen,
levottoman, sumussa odottavan rakastuneen vuoksi, mutta he kiirehtivät
eteenpäin tietäen hyvin, että heiltä ei liiennyt aikaa eikä rahaa
kenenkään muun kärsimyksille kuin omilleen.
Vain poliisi, joka hitaasti ja säännöllisin väliajoin kulki ohi,
kiinnitti huomiota tuohon odottavaan haamuun, jonka pehmeän hatun
reunus puolittain peitti kylmän punertamat kasvot — kovin laihat ja
kuluneet — joilta käsi silloin tällöin salaa pyyhki pois levottomuutta
tai vahvisti päätöstä pysyä tässä odottamassa. Mutta tuo odottava
rakastaja (jos hän nyt oli rakastaja) oli tottunut poliisin tutkivaan
katseeseen tai liiaksi vaipunut omaan levottomuuteensa, sillä hän
ei väistynyt hetkeksikään. Lajissaan paatunut, tottunut pitkiin
odotuksiin, levottomuuteen, sumuun ja kylmään, kunhan rakastettu vain
vihdoin tulisi. Rakastunut hupsu! Sumu kestää kevääseen asti, luntakin
tulee ja sadetta, suojaa ei ole missään, pelko jäytää, jos viet
rakkaasi ulos, pelko jäytää, jos pyydät häntä pysymään kotona.
»Se on hänelle omiaan, järjestäisi asiansa paremmin!»
Niin jokainen kunniallinen Forsyte. Ja kuitenkin, jos tämä terveempi
kansalainen olisi voinut kuunnella odottavan rakastajan sydäntä, joka
sykki sumussa ja kylmässä, olisi hän taaskin sanonut: »Niin, piru
paralla on vaikeata!»
Soames otti ajurin ja eteni kuomun suojissa Sloane Streetiä, Brompton
Roadia, ja sitten kotiin. Hän ehti perille viideksi.
Hänen vaimonsa ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt neljännestuntia
aikaisemmin. Ulos tähän aikaan päivästä, tuohon hirveään sumuun! Mitä
tämä merkitsi?
Soames istahti ruokasalin takan ääreen jättäen oven auki ja yritti,
sielua myöten levottomana, lukea iltalehteä. Kirja ei kelvannut,
vain sanomalehdissä oli jotakin rauhoitusainetta tällaiseen suruun
kuin hänen. Sanomalehden tavanmukainen uutisainehisto tuotti hänelle
jonkinlaista huojennusta. »Näyttelijätär tehnyt itsemurhan» — »Eräs
valtiomies vakavasti sairaana» (hän nyt oli aina sairaana) — »Erään
upseerin avioerojuttu» — »Tulipalo eräässä hiilikaivoksessa» — hän luki
ne kaikki. Ne auttoivat häntä vähän — suurin lääkäri, luonnollinen
makumme, oli ne määrännyt.
Kello oli lähes seitsemän, kun hän kuuli Irenen tulevan kotiin.
Viime yön tapahtumat olivat paljon menettäneet merkitystään sen
tuskaisan jännityksen rinnalla, mitä Irenen omituinen lähtö ulos
sumuun oli aiheuttanut. Mutta nyt kun Irene oli kotona, palasi hänen
murtunut nyyhkytyksensä Soamesin mieleen, ja häntä hermostutti ajatus,
että joutuisi kohtaamaan vaimonsa.
Irene oli jo portaissa, hänen harmaa turkkinsa ylettyi polviin, sen
korkea kaulus melkein peitti kasvot, ja hänellä oli tiheä harso.
Hän ei kääntynyt katsomaan miestään eikä puhunut. Ei haamu eikä
muukalainen olisi voinut kulkea hiljaisemmin.
Bilson tuli kattamaan päivällispöytää ja sanoi, että rouva Forsyte ei
tule alas, päivällinen viedään hänen omaan huoneeseensa.
Kerrankin Soames jätti muuttamatta vaatteet, hän istahti kenties
ensimmäisen kerran elämässään päivällispöytään käytetyt kalvosimet
käsissä, eikä edes huomannut niitä, istuessaan kauan ja mietteissään
viinilasinsa ääressä. Sitten hän lähetti Bilsonin sytyttämään tulen
tauluhuoneeseen ja meni sinne.
Hän sytytti kaasun ja huokasi syvään, ikäänkuin hän näitten
aarteittensa joukosta, joitten selät katsoivat häneen pinoistaan
pitkin pientä huonetta, olisi vihdoin löytänyt mielensä rauhan. Hän
meni suoraan suurimman aarteen luo, aitoperäisen Turnerin, kantoi sen
telineelle ja käänsi sen kasvot valoa kohti. Turner oli tullut muotiin,
mutta hän ei ollut vielä hennonut luopua omastaan. Hän seisoi kauan,
kalpeat, parrattomat kasvot työntyneinä eteenpäin korkean kauluksen
raosta, ja katseli taulua ikäänkuin laskien sen arvoa. Sitten tuli
hänen silmiinsä surullinen ilme, ehkä hänen mielestään arvio nousi
liian vähiin. Hän otti taulun telineeltä pois ja aikoi panna sen
takaisin seinää vastaan, mutta kulkiessaan huoneen poikki hän pysähtyi,
sillä hän luuli kuulevansa nyyhkytystä.
Ei se ollut mitään, — sitä samaa vain, mikä oli kiusannut häntä
aamulla. Ja ennen pitkää hän pani korkean varjostimen tulen eteen ja
hiipi alakertaan.
Uusi päivä huomenna! ajatteli hän. Kesti kauan ennen kuin hän meni
nukkumaan...
Nyt on käännettävä mieli George Forsyteen, jos haluaa saada lisää
valaistusta tämän sumun pimentämän iltapäivän tapauksiin.
Se Forsyte, jolla oli eniten taipumusta kokkapuheisiin ja eniten
urheilijaluonnetta, oli viettänyt päivänsä romaania lukemalla isänsä
talossa Prince's Gardensissa. Kestettyään hiljattain taloudellisen
ahdinkotilan hän oli antanut sanansa isälleen ja suostunut asumaan
»kotona.»
Viiden tienoilla hän lähti ulos ja astui junaan Etelä-Kensingtonin
asemalla (sillä sinä päivänä kaikki ajoivat maanalaisella). Hänen
aikomuksensa oli syödä päivällinen ja viettää ilta biljardia pelaamalla
Punaisessa Kannussa — tuossa ainutlaatuisessa ravintolassa, joka ei
ollut klubi, hotelli eikä hienoston ruokapaikka.
Hän nousi pois Charing Crossissa valiten tämän tien tavallisemman
St. James Parkin sijasta, jotta pääsisi Jermyn Streetille paremmin
valaistuja teitä.
Asemasillalla hänen silmänsä — sillä levollisen ja muodikkaan
ulkonäkönsä ohella Georgella oli terävät silmät, ja hän kulki aina
tähyilemässä aiheita ilkkuvalle huumorilleen — hänen silmänsä
kiintyivät erääseen mieheen, joka hyppäsi ensi luokan vaununosastosta
ja pikemmin hoiperteli kuin käveli ulos käytävää kohti.
»Kas, kas, poikaseni!» sanoi George itsekseen, »mitä, sehän on
'Merirosvo'!» Ja hän lähti perässä koko suuruudessaan. Mikään ei
tuottanut hänelle suurempaa huvia kuin juopunut.
Bosinney, jolla oli pehmeä hattu päässä, pysähtyi hänen eteensä,
kiepsahti ympäri ja syöksyi takaisin juuri jättämäänsä vaunua kohti.
Hän tuli liian myöhään. Ovenvartija tarttui hänen takkiinsa, juna oli
jo liikkeellä.
Georgen tottunut katse keksi harmaaseen turkkiin puetun naisen kasvot
vaunun ikkunassa. Se oli rouva Soames — ja George tunsi, että tämä oli
kiintoisaa!
Ja hän alkoi seurata Bosinneyta kiinteämmin kuin koskaan — portaita
ylös, pilottien kokoojan ohi kadulle. Tänä aikana kuitenkin hänen
tunteissaan tapahtui muutos, hän ei ollut enää yksinomaan utelias
ja huvitettu, vaan alkoi sääliä tuota takaa-ajamaansa miesparkaa.
»Merirosvo» ei ollut humalassa, mutta näytti toimivan kiihkeän
mielenliikutuksen vallassa, hän puhui itsekseen, ja ainoa, minkä George
sai korviinsa, olivat sanat »Voi, Jumala!» Eikä hän näyttänyt tietävän
mitä teki tai minne meni, vaan tuijotti, hapuili, liikkui kuin ihminen,
joka on menettänyt järkensä, ja George, joka alkujaan oli ollut pelkkä
huvitusta etsivä pilkkakirves, tunsi nyt, että hänen piti katsoa, ettei
tuon miesparan käy hullusti.
Mies oli »nitistetty» — »nitistetty!» Ja George ihmetteli, mitä
kummaa rouva Soames oli sanonut, mitä kummaa hän oli kertonut hänelle
maanalaisessa junassa. Hän oli itsekin näyttänyt perin surkealta!
Georgea suretti ajatella, että Irenen piti matkustaa yksin suruineen.
Hän kulki aivan Bosinneyn kintereillä — pitkä, kookas olento, sanaton,
varovasti väistelevä — ja saattoi häntä ulos sumuun. Tässä oli jotakin,
joka oli pilkanteon tuollapuolen! Hän piti päänsä ihailtavan selvänä,
pienestä kiihtymyksestä huolimatta, sillä säälin lisäksi olivat hänen
metsästysvaistonsa heränneet.
Bosinney kulki suoraan ulos valtaväylälle — avaraan verhottuun
pimeyteen, missä ihminen ei nähnyt kuutta askelta eteensä, missä äänet
ja vihellykset joka taholla pilkkasivat paikallisvaistoa ja äkilliset
hahmot hitaina vyöryivät ohi, valon silloin tällöin näyttäessä kuin
himmeän saaren tuossa äärettömässä, pimeässä meressä.
Ja Bosinney kulki nopeasti yön vaaralliseen kitaan, ja nopeasti
hänen perässään kulki George. Jos mies aikoi panna »kaksipennisensä»
raitiovaunun alle, koettaisi George estää mikäli mahdollista!
Takaa-ajettu kulki kadun poikki ja takaisin hapuilematta niinkuin muut
hapuilivat tuossa pimeydessä, nopeasti, ikäänkuin kintereillä seuraava
George olisi heiluttanut ruoskaa. Tämä harhailevan miehen takaa-ajo
alkoi kummasti viehättää Georgea.
Mutta nyt asia alkoi kehittyä suuntaan, joka sai sen aina perästäpäin
pysymään tuoreena hänen mielessään. Mitä rouva Soames oli sanonut
Bosinneylle junassa, ei enää jäänyt pimeyteen. Bosinneyn oli pakko
pysähtyä sumussa, ja George kuuli sanoja, jotka loivat äkillistä
valaistusta hänen käyttäytymiseensä. Näistä katkonaisista lauseista
hän ymmärsi, että Soames oli käyttänyt oikeuksiaan vieraantuneeseen ja
vastahakoiseen vaimoonsa nähden — suurimpia omistuksesta aiheutuvia
oikeuksiaan.
Georgen mielikuvitus lähti tutkimaan tilannetta, se järkytti häntä, hän
saattoi vähän aavistaa sitä hätää, eroottista hämmentymistä ja kauhua,
joka vallitsi Bosinneyn sydämessä. Ja hän ajatteli: »On totisesti se
vähän paksua! En ihmettele, että miesparka on melkein järjiltään.»
Hän oli ajanut riistansa uuvuksiin penkille erään Trafalgar
Squaren leijonan juurelle, joka oli samanlainen kummitusmainen,
harhaan joutunut sfinksi kuin he itsekin tässä pimeyden kuilussa.
Siinä Bosinney istui, jäykkänä ja hiljaisena, ja George, jonka
kärsivällisyydessä oli hitunen outoa veljellisyyttä, asettui
seisomaan taakse. Häneltä ei puuttunut eräänlaista hienotunteisuutta
— muodollisuuden tajua — joka esti häntä tunkeutumasta tähän
murhenäytelmään, ja hän odotti, hiljaisena kuin yläpuolella oleva
leijona, turkiskaulus nostettuna korviin ja kätkien hänen poskiensa
ihon punakkuuden, kätkien kaiken paitsi hänen silmiään, joissa oli
säälivä, sardoninen tuijotus. Ja miehiä kulki ohi, matkalla toimesta
klubiin, miehiä, joitten hahmot kääriytyivät sumuun kuin koteloon, tuli
näkyviin kummitusten tavoin ja katosi kummitusten tavoin. Silloin,
kesken sääliäkin, Georgen koiranleukaluonto pääsi voitolle, ja hänen
teki mieli tarttua noitten kummitusten hihaan ja sanoa:
»Hei, hei, veikkoset! Ettepä usein saa nähdä tällaista näkyä! Täällä
on piruparka, jonka rakastajatar on juuri kertonut sievän pienen jutun
miehestään. Tulkaa katsomaan, tulkaa tänne! Hän on vallan nitistetty,
ettekö näe.»
Mielikuvituksessaan hän näki heidän töllistelevän kidutettua rakastajaa
joka taholta, ja hän irvisteli ajatellessaan jotakin kunniallista,
vastanainutta kummitusta, joka omien lemmenseikkojensa vuoksi kykenisi
saamaan väläyksen siitä, mitä oli tekeillä Bosinneyssa. Hän kuvitteli
kuinka sellaisen suu aukenisi suuremmaksi ja suuremmaksi ja sumu
tunkeutuisi sisään syvemmälle ja syvemmälle. Sillä George halveksi
keskiluokkaa — varsinkin nainutta keskiluokkaa — niinkuin on ominaista
samaan luokkaan kuuluville villeille urheilijahengille.
Mutta sitten hän alkoi kyllästyä. Odottaminen ei kuulunut hänen
laatuunsa.
»Kaiken kaikkiaan», ajatteli hän, »pääseehän poikaparka toki asian
yli, ei se ole ensi kerta, kun tällaista tapahtuu tässä pienessä
kaupungissa!» Mutta nyt alkoi hänen riistansa taas mutista kiivaan
suuttumuksen ja vihan sanoja. Ja äkillistä mielijohdetta seuraten
George kosketti hänen olkapäätään kädellään.
Bosinney pyörähti ympäri.
»Kuka olette? Mitä tahdotte?»
George olisi hyvinkin kestänyt tuon katseen kaasulamppujen valossa,
sen arkimaailman valaistuksessa, jonka karaistunut tuntija hän oli,
mutta tässä sumussa, jossa kaikki oli kolkkoa ja epätodellista, jossa
millään ei ollut sitä asiallista arvoa, jonka Forsytet tähän maailmaan
liittävät, Georgea alkoi kummasti heikottaa, ja kun hän koetti
tuijottaa takaisin tämän mielipuolen silmiin, ajatteli hän:
»Jos näen poliisin, jätän miehen hänen haltuunsa. Hän ei kelpaa
kulkemaan ominpäin.»
Mutta Bosinney ei odottanut vastausta, vaan syöksyi takaisin sumuun,
ja George seurasi häntä, kenties vähän etäämpänä, mutta innokkaampana
takaa-ajossaan kuin konsanaan.
»Hän ei kauan voi kulkea tuolla tavoin», ajatteli George. »On Jumalan
oma ihme, että hän ei jo ole joutunut hevosten jalkoihin.» Hän ei enää
muistanut poliisia, urheilijan pyhä tuli elähytti häntä taas.
Bosinney jatkoi hurjaa kulkuaan yhä syvemmälle pimeyteen, mutta hänen
takaa-ajajansa huomasi enemmän järjestelmää hänen hulluudessaan — hän
pyrki selvästi länttä kohden.
»Hän aikoo tosiaankin mennä Soamesin luo!» ajatteli George. Ajatus oli
viehättävä. Siinä olisi sopiva päätös hänen metsästykselleen. Hän ei
ollut koskaan pitänyt serkustaan.
Ohikulkevain ajurinrattaitten aisa pyyhkäisi hänen olkapäätään ja sai
hänet hypähtämään syrjään. Hän ei aikonut tulla surmatuksi Merirosvon
vuoksi eikä kenenkään. Perityllä sitkeydellään hän kuitenkin palasi
jäljilleen sumuun, joka peitti kaiken muun paitsi takaa-ajetun miehen
varjoa ja lähimmän lampun himmeätä kuuta.
Sitten äkkiä, kaupunginkiertäjän vaistolla, George huomasi olevansa
Piccadillyllä. Täällä hän osasi kulkea vaikka silmät ummessa, ja
vapautuneena paikallisen epävarmuuden jännityksestä hän palasi
ajattelemaan Bosinneyn surua.
Kaukana alkupäässä hänen maailmanmiehen kokemustensa pitkää käytävää,
joka sittemmin kulki epäilyttävien suhteitten sarjan läpi, häämöitti
eräs nuoruuden muisto, joka nyt hiipi hänen mieleensä. Muisto, polttava
vieläkin, joka toi mukanaan heinän tuoksua, kuunvalon väikettä, kesän
taikaa tähän Lontoon sumun tihkuvaan mustuuteen — muisto yöstä, jolloin
hän metsätien pimeimmässä varjossa oli erään naisen huulilta kuullut,
ettei hän ollutkaan tuon naisen ainoa omistaja. Ja hetkisen aikaa
hän ei enää kulkenutkaan mustalla Piccadillyllä, vaan makasi taas,
helvetti sydämessään, kasvot painuneina tuoksuvaan, kasteiseen ruohoon,
poppelien pitkässä varjossa, joka peitti kuun.
Hänen olisi tehnyt mieli heittää käsivartensa Merirosvon harteille ja
sanoa: »Kas niin, vanha veikko. Aika parantaa kaiken. Mennään juomaan
sen asian kunniaksi!»
Mutta eräs ääni huusi hänelle, ja hän hypähti taaksepäin. Vaunut
vyöryivät pimeydestä ja katosivat pimeyteen. Ja äkkiä George huomasi
hukanneensa Bosinneyn. Hän juoksi eteenpäin ja taaksepäin, ja hänen
sydäntään ahdisti sietämätön pelko, pimeä pelko, joka asuu sumun
siivillä. Hiki kihosi hänen otsalleen. Hän seisoi aivan hiljaa ja
kuunteli kaikin voimin.
»Ja silloin menetin hänet näkyvistä», uskoi hän samana iltana myöhemmin
Dartielle biljardipelin aikana Punaisessa Kannussa.
Dartie väänteli muhoillen mustia viiksiään. Hän oli juuri saavuttanut
sievän kahdenkymmenenkolmen sarjan, menetettyään edellisen pelin.
»Entä kuka oli nainen?» kysyi hän.
George silmäili hitaasti »maailmanmiehen» lihavahkoja, tummia kasvoja,
ja pieni Ilkeä hymy väijyi hänen poskiensa ja raskaitten silmäluomiensa
poimuissa.
»Ei, ei, hieno herraseni», ajatteli hän. »Minä en aio kertoa
_sinulle_.» Sillä vaikka hän seurustelikin Dartien kanssa melko paljon,
oli tämä hänen mielestään vähän tomppelimainen.
»Oi, jokin pieni hempukkainen kai», sanoi hän ja teki liikkeen
biljardisauvallaan.
»Hempukkainen!» huudahti Dartie — hän käytti kuvannollisempaa sanaa.
»Minä olen varma, että se oli ystävämme Soa —»
»Oletko?» sanoi George lyhyesti. »Silloin, hitto vieköön, erehdyt!»
Hänen lyöntinsä epäonnistui. Hän varoi koskettamasta aihetta uudelleen,
kunnes yhdentoista aikaan, »katseltuaan juomaa, kun se on keltainen»,
niinkuin hän runollisella kielellään sanoi, hän veti verhot syrjään ja
katsoi kadulle. Punaisen Kannun lamppujen valo taittoi heikosti sumun
kolkkoa pimeyttä, eikä mitään kuolevaisen ihmisen tai muun olennon
hahmoa ollut näkyvissä.
»En voi olla ajattelematta tuota Merirosvoparkaa», sanoi hän. »Hän
ehkä vieläkin kuljeskelee tuolla sumussa. Jollei hän jo ole ruumiina»,
lisäsi hän kumman alakuloisena.
»Ruumiina!» sanoi Dartie, jonka mieleen leimahti Richmondissa
kärsimänsä tappion muisto. »_Hänellä_ ei ole mitään hätää. Kymmenen
yhtä vastaan, että hän oli hutikassa!»
George kääntyi häneen todella hirmuisen näköisenä, jonkinlainen villi
jurous suurilla kasvoillaan.
»Huuti, mies!» sanoi hän. »Enkö minä sanonut sinulle, että hän oli
nitistetty.»