Nuori Jolyon, jonka olosuhteet eivät olleet Forsyten, huomasi aika
ajoin vaikeaksi säästää rahaa noihin maaseuturetkiin ja luonnon
tutkisteluihin, joita ilman kukaan vesivärimaalari ei koskaan pane
sivellintä paperille.
Hänen oli itse asiassa usein pakko ottaa värilaatikkonsa
Kasvitieteelliseen puutarhaan, ja siellä, apinapuun tai pienen kumipuun
varjossa hän vietti tuntikausia tehden luonnoksia.
Muuan taidearvostelija, joka äskettäin oli katsellut hänen töitään, oli
antanut seuraavan lausunnon:
»Jossakin suhteessa maalauksenne ovat hyvin hyviä, niissä on tunnelmaa
ja väriä, ja muutamissa on suoranaista luonnontunnetta. Mutta ne ovat
kovin hajanaisia, ettekä koskaan saa yleisöä kiinnittämään niihin
huomiota. Jos olisitte ottanut määrätyn aiheen, sellaisen kuin »Lontoo
yöllä», tai »Kristallipalatsi keväällä», ja maalannut säännöllisiä
sarjoja, olisi yleisö heti tietänyt, mistä on kysymys. En voi kylliksi
tehostaa tätä seikkaa. Kaikki ne, jotka ovat saavuttaneet suuren nimen
taiteessa, niinkuin Crum Stone tai Bleeder, menestyvät siksi, että
välttävät odottamatonta, valitsevat erikoisalan ja kohdistavat työnsä
samaan pieneen alueeseen, niin että yleisö heti tietää, mistä on
kysymys. Ja tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä jos joku kokoaa tauluja,
ei hän tahdo, että ihmisten pitää mennä haistamaan kangasta nähdäkseen
kenen tekemä taulu on, hän tahtoo, että he voivat heti sanoa:
»Oivallinen Forsyte!» Teidän on sitäkin tärkeämpi valita huolellisesti
aiheenne niin, että ne heti tajutaan, teillä kun ei ole erikoisen
selvää omaperäisyyttä tyylissä.»
Nuori Jolyon seisoi pienen pianon vieressä, jonka kannella,
haalistuneen silkkikappaleen päällä, oli maljakossa kimppu kuivuneita
ruusunlehtiä, puutarhan ainoa tuote, ja kuunteli epämääräinen hymynsä
huulillaan.
Hän kääntyi vaimoonsa, joka katsoi puhujaan suuttunut ilme laihoilla
kasvoillaan, ja sanoi:
»Näetkö nyt, rakkaani?»
»Minä en näe», vastasi hän katkonaisella äänellä, jossa vielä oli vähän
ulkomaalaista korostusta. »Sinun tyylissäsi on omaperäisyyttä.»
Arvostelija katsoi häneen, hymyili kunnioittavasti eikä sanonut enää
mitään. Niinkuin kaikki muutkin, tunsi hän heidän tarinansa.
Sanat kantoivat hyvää hedelmää nuoressa Jolyonissa, ne olivat vastoin
kaikkea sitä, mihin hän uskoi, kaikkea sitä, mitä hän teoriassa piti
hyvänä taiteessa, mutta jokin omituinen, syvä vaisto sai hänet vasten
tahtoaan kääntämään ne hyödykseen.
Hän huomasi siis eräänä aamuna saaneensa ajatuksen maalata sarjan
vesivärimaalauksia Lontoosta. Kuinka ajatus oli syntynyt, sitä hän
ei voinut sanoa, ja vasta seuraavana vuonna, kun hän oli saanut
sarjansa valmiiksi ja myynyt kaikki sangen hyvään hintaan, hän eräänä
persoonattomana hetkenään kykeni muistamaan taidekriitikon sanat ja
omassa menestyksessään näkemään uuden todistuksen siitä, että hän oli
Forsyte.
Hän päätti aloittaa Kasvitieteellisestä puutarhasta, josta hän jo oli
tehnyt niin monta tutkielmaa, ja valitsi ensimmäiseksi aiheekseen
pienen keinotekoisen lammikon, jonka pinnalle nyt oli satanut kesän
punaisia ja keltaisia lehtiä, sillä vaikka puutarhurit olisivat
tahtoneet lakaista ne pois, eivät heidän luutansa ulottuneet niihin.
Muun puutarhan he lakaisivat hyvinkin puhtaaksi, poistaen joka aamu
luonnon lehtisateen jäljet, kooten ne kasoihin ja polttaen hiljaisella
tulella, josta nousi tuo suloinen, katkera savu, joka samoin kuin
käen kukunta keväällä, lehmusten tuoksu kesällä, on syksyn todellinen
tunnus. Puutarhurien siisteyttä rakastavat sielut eivät voineet sietää
tuota kullan ja vihreän ja punaisen kirjavaa mattoa nurmikolla.
Hiekkakäytävien piti olla tahrattomat, järjestelmälliset, siistit,
vailla tietoa elämän todellisuudesta ja tuosta hitaasta ja kauniista
häviöstä, joka viskaa kruunuja alas tähdittääkseen maan menneellä
loistolla ja josta ajan tullen taas puhkeaa villi kevät.
Niinpä pantiin jokainen lehti merkille siitä hetkestä saakka, jolloin
se värähti hyvästiksi ja irtaantui oksastaan pudoten maahan hitain
kääntein.
Mutta tuolla pienellä lammikolla lehdet saivat uiskennella rauhassa ja
ylistää taivasta väreillään, joilla päivänpaiste häilähteli.
Ja siinä nuori Jolyon keksi ne.
Eräänä aamuna lokakuun puolivälissä hän saapuessaan huomasi
pettymyksekseen, että penkillä noin kahdenkymmenen askelen päässä hänen
telineestään istui joku, sillä hän kauhistui ajatusta, että joku näkisi
hänen maalaavan.
Penkillä istui samettitakkiin puettu nainen, jonka katse oli kääntynyt
maahan. Kukkiva laakeripuu oli heidän välillään, ja tämän turvissa
nuori Jolyon pani telineensä kuntoon.
Hän ei pitänyt kiirettä, sillä jokaisen todellisen taiteilijan tavoin
hän takertui kaikkeen, joka saattoi hetkeksikin lykätä hänen työnsä
ponnistusta, ja hän huomasi salaa katselevansa tuota tuntematonta
naista.
Hänellä oli silmää kauniille kasvoille, niinkuin isälläkin oli ollut
ennen häntä. Nämä kasvot olivat viehättävät!
Hän näki pyöreän leuan, jota kehysti kermanvärinen kaularöyhelö, hienot
kasvot, suuret tummat silmät ja pehmeät huulet. Musta »taiteilija»hattu
kätki hiukset, vartalo nojasi keveästi penkin selkänojaan, hän istui
polvi polvella, ja kiiltonahkakengän kärki pisti esiin hameen alta.
Tämän naisen olemuksessa oli tosiaankin jotakin sanomattoman hienoa,
mutta nuoren Jolyonin huomio kiintyi etupäässä hänen kasvojensa
ilmeeseen, joka muistutti hänen omaa vaimoaan. Oli kuin tuon ilmeen
kantaja olisi joutunut kosketuksiin voimien kanssa, jotka olivat
hänelle liian vahvat. Se liikutti nuorta Jolyonia, herätti hänessä
epämääräisiä kiintymyksen ja ritarillisuuden tunteita. Kuka oli tämä
nainen? Ja mitä hän teki täällä yksinään?
Kaksi nuorta miestä tuota erikoista lajia, samalla kertaa
nenäkästä ja ujoa, jota tavataan Regent's Parkissa, kulki ohi
verkkopalloilumatkallaan, ja nuori Jolyon pani paheksuen merkille
heidän salaiset, ihailevat katseensa. Vetelehtivä puutarhuri pysähtyi
tekemään jotakin turhaa eräälle pampasruohoryhmälle — hänkään ei olisi
saanut kurkistella tuohon naiseen. Muuan herrasmies, vanha ja hatustaan
päättäen puutarhanhoidon opettaja, kulki kolmasti ohi tarkastaakseen
häntä kauan ja salaa, omituinen ilme huulillaan.
Kaikki nämä miehet ärsyttivät nuorta Jolyonia samalla epämääräisellä
tavalla. Nainen ei katsonut kehenkään heistä, mutta hän oli varma, että
jokainen ohikulkeva mies katsoisi häneen samalla tavalla.
Hänen kasvonsa eivät olleet viettelijättären, jonka joka katse
tarjoaa miehille nautinnon lahjaa, siinä ei ollut tuota »pirullista
kauneutta», jota maan ensimmäiset Forsytet pitävät niin suuressa
arvossa, hän ei liioin ollut tuota yhtä ihailtavaa tyyppiä, joka
tuo mieleen suklaarasian, eikä tuota henkisesti intohimoista tai
intohimoisen henkistä tyyppiä, jonka erikoisalana on sisustustaide
ja moderni runous, eikä hän näyttänyt lupaavan näytelmäkirjailijalle
aihetta tuollaiseen kiintoisaan ja hermoheikkoon luomukseen, joka tekee
itsemurhan viimeisessä näytöksessä.
Muodoltaan ja väreiltään nuo kasvot, niiden pehmeä, vakuuttava
passiivisuus, niiden aistillinen puhtaus muistuttivat nuorelle
Jolyonille Tizianin »Taivaallista Rakkautta», jonka jäljennös riippui
hänen ruokasalinsa sivupöydän yläpuolella. Ja hänen viehätysvoimansa
näytti piilevän tuossa pehmeässä passiivisuudessa, vaikutelmassa, että
painostusta hän ei voisi vastustaa.
Mitä tai ketä hän odotti hiljaisuudessa, puiden pudotellessa silloin
tällöin lehtiään ja rastaitten hypellessä lähekkäin ruohikolla
syksyisen kuuran säihkeen satuttamina?
Sitten hänen viehättävät kasvonsa kävivät innokkaiksi, ja katsellessaan
ympäri miltei rakastuneen mustasukkaisena nuori Jolyon näki Bosinneyn
rientävän ruohikon poikki.
Hän katseli uteliaana kohtausta, heidän silmiensä ilmettä, heidän
kättensä pitkää puserrusta. He istuutuivat likitysten, yhdistyneinä
kaikesta ulkonaisesta tahdikkuudesta huolimatta. Hän kuuli heidän
puheensa nopean muminan, mutta ei voinut erottaa, mitä he sanoivat.
Hän oli ollut leikissä itsekin! Hän tunsi pitkät odotuksen tunnit ja
puolivirallisten kohtausten niukat hetket, sen kiduttavan jännityksen,
joka kiusaa laillistamatonta rakastajaa.
Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista näiden kahden kasvoihin
nähdäkseen, että tämä ei ollut noita yhden huvikauden juttuja, jotka
askarruttavat Lontoon miehiä ja naisia, ei noita äkillisiä, ahnaita
intohimoja, jotka heräävät, menevät liiallisuuksiin ja nukkuvat taas
kuudessa viikossa. Tämä oli jotakin todellista! Tämä oli samaa, mitä
hänelle itselleen oli tapahtunut! Tästä saattoi tulla jotakin!
Bosinney pyysi ja taivutteli, ja nainen, tuo hiljainen, pehmeä ja
kuitenkin järkähtämätön passiivisuudessaan, istui tuijottaen ruohoon.
Olisiko Bosinneyssä miestä kantamaan hänet pois, tuon hennon,
passiivisen olennon, joka koskaan ei itsestään ottaisi askeltakaan?
Joka oli antanut hänelle koko itsensä ja kuolisi hänen puolestaan,
mutta kenties ei koskaan karkaisi hänen kanssaan!
Nuori Jolyon luuli kuulevansa hänen sanovan: »Mutta, rakkaani, se veisi
sinut perikatoon!» Sillä hän oli itse runsain mitoin kokenut tuota
kalvavaa pelkoa, joka asustaa jokaisen naisen sydämen pohjalla, että
nimittäin hän veisi perikatoon rakastamansa miehen.
Hän ei enää katsonut heihin, mutta heidän hiljainen, nopea puheensa
tuli hänen korviinsa samalla kun jonkin kevään säveleitä muistuttelevan
linnun katkonainen laulu. Iloa — murhenäytelmää? Kumpaako — kumpaako?
Vähitellen heidän puheensa päättyi, pitkä hiljaisuus seurasi.
»Entä missä on Soamesin paikka?» ajatteli nuori Jolyon. »Ihmiset
luulevat, että hän karttaa miehensä pettämisen syntiä. Vähän he
tuntevat naisia! Hän syö nyt, kärsittyään kauan nälkää — hän saa
korvauksen! Ja taivas auttakoon häntä Soames tulee myös ottamaan
korvauksen.»
Hän kuuli silkin kahinaa ja vakoillessaan laakerin takaa näki heidän
kulkevan pois, kädet salaa yhteen liitettyinä.
Heinäkuun lopulla vanha Jolyon oli vienyt pojantyttärensä Alpeille,
ja tällä käynnillä (heidän viimeisellään) June sai takaisin melko
paljon terveyttään ja hyvää tuultaan. Hotelleissa, jotka olivat
täynnä brittiläisiä Forsyteja — sillä vanha Jolyon ei voinut sietää
»noita inhoittavia saksalaisia», millä nimellä hän tarkoitti yleensä
ulkomaalaisia — Junea kohdeltiin kunnioituksella — olihan hän tuon
hienonnäköisen ja ilmeisesti rikkaan vanhan herra Forsyten ainoa
pojantytär. Hän ei seurustellut vapaasti ihmisten kanssa — vapaa
seurustelu ei kuulunut Junen tapoihin — mutta hän solmi eräitä
ystävyyssuhteita, niistä mainittavimman Rhônen laaksossa erään
ranskalaisen tytön kanssa, joka oli kuolemaisillaan keuhkotautiin.
Päätettyään heti, että ystävätär ei saisi kuolla, hän unohti
suunnittelemassaan sotaretkessä kuolemaa vastaan suuren osan omaa
suruaan.
Vanha Jolyon katseli tätä uutta ystävyyttä sekä huojentuneena että
harmissaan, sillä tämä uusi todistus siitä, että Junen elämä tulisi
kulumaan siipirikkojen parissa suretti häntä. Eikö hän koskaan solmisi
ystävyyttä tai saisi harrastusta johonkin, josta olisi hänelle
todellista hyötyä?
»Ruveta nyt pitämään seuraa tuollaisten ulkomaalaisten kanssa», sanoi
hän. Hän usein kuitenkin kantoi kotiin rypäleitä tai ruusuja ja ojensi
ne »Mam'zellelle» mielistelevä tuike silmissään.
Syyskuun loppupuolella Mademoiselle Vigor Junen paheksumisesta
huolimatta veti viimeisen henkäyksensä pienessä St. Luc'in
hotellissa, johon hänet oli muutettu, ja June otti tappionsa niin
kovasti sydämelleen, että vanha Jolyon vei hänet Pariisiin. Täällä,
milolaista Venusta ja Madeleine-kirkkoa katsellessaan hän karisti
pois alakuloisuutensa, ja kun he lokakuun keskivaiheilla palasivat
Lontooseen, isoisä luuli parantaneensa hänet.
Stanhope Gatella hän kuitenkin pettymyksekseen sai huomata Junen
vaipuneen vanhaan hajamieliseen, hautovaan suruunsa. Hän istui
tuijottaen eteensä, käsi poskella, kuin jokin pieni jääkenttien
hengetär, armoton ja kiihkeä, vaikka ympärillä loisti sähkövalo, joka
silloin juuri oli uutuus, ja valaisi reunukseen saakka brokaadilla
verhottuja seiniä, ja Baplelta ja Pullbrediltä hankittuja huonekaluja.
Ja suuri, kultakehyksinen peili kuvasti noita dresdeniläisiä
posliiniryhmiä, joissa oli nuoria miehiä tiukoissa polvihousuissa ja
uhkeapovisia naisia, jotka pitivät lemmikkikaritsoitaan sylissään.
Vanha Jolyon oli ostanut ne nuorena miehenä ollessaan ja antanut
niille suurta arvoa noina rappeutuneen maun päivinä. Hän oli erittäin
avomielinen mies, joka enemmän kuin kukaan muu Forsyte oli muuttunut
ajan mukana, mutta hän ei voinut koskaan unohtaa, että hän oli ostanut
nämä ryhmät Jobsonilta ja maksanut niistä paljon rahaa. Hän sanoi usein
Junelle, mielessä eräänlaista pettymyksen ylenkatsetta:
»_Sinä_ et välitä niistä! Ne eivät ole sellaisia leluja, joista sinä
ja ystäväsi pidätte, mutta ne maksoivat minulle seitsemänkymmentä
puntaa!» Hän ei ollut mies, joka antoi vääristää makuansa, kun hän
järkkymättömistä syistä tiesi, että se oli terve.
Junen ensimmäisiä tekoja kotiintulon jälkeen oli käynti Timothyn
talossa. Hän uskotteli itselleen, että hänen velvollisuutensa
oli pistäytyä siellä ja ilahduttaa vanhuksia kertomalla kaikista
matkoistaan, mutta itse asiassa hän meni sinne siksi, että ei tietänyt
mitään muutakaan paikkaa, missä hän jollakin satunnaisella puheella tai
epäsuoralla kysymyksellä voisi saada joitakin tiedonmuruja Bosinneysta.
He ottivat hänet vastaan mitä sydämellisimmin. Ja kuinka voi rakas
isoisä? Hän oli käynyt heidän luonaan viimeksi toukokuussa! Timothy
setä oli kovin huonossa kunnossa, hänellä oli ollut niin paljon harmia
makuuhuoneensa uunin nuohouksesta — se typerä mies oli antanut noen
tulla savutorvesta alas! Se oli vallan järkyttänyt setää.
June istui kauan peläten ja samalla intohimoisesti toivoen, että he
puhuisivat Bosinneysta.
Mutta selittämättömän hienotunteisuuden lamaamana ei edes rouva
Septimus Small hiiskunut sanaakaan, vielä vähemmän kysyi Junelta
hänestä. Epätoivoissaan tyttö vihdoin kysyi, olivatko Soames ja Irene
kaupungissa — hän ei vielä ollut käynyt katsomassa ketään.
Hester täti vastasi: Oi kyllä, he olivat kaupungissa, he eivät olleet
käyneetkään missään. Talon suhteen oli joitakin pieniä vaikeuksia, hän
arveli. June oli varmaan kuullut! June kysyköön Juley tädiltä!
June kääntyi rouva Smalliin, joka istui suorana tuolissaan, kädet
ristissä, kasvot lukemattomista kohdista lerpallaan. Vastaukseksi
tytön katseeseen hän pysyi oudon hiljaa, ja kun hän puhui, teki hän
sen vain kysyäkseen Junelta, oliko tämä käyttänyt yösukkia tuolla
vuoristohotelleissa, missä öisin mahtaa olla niin kylmä.
June vastasi kieltävästi, hän vihasi kaikkea ummehtunutta, ja nousi
lähteäkseen.
Rouva Smallin ehdottomasti tahallinen hiljaisuus oli paljon
pahaenteisempää kuin mikään, mitä hän olisi voinut sanoa.
Ennenkuin tunti oli kulunut, hän oli kiristänyt tietoonsa rouva
Baynesilta Lowndes Squaressa, että Soames oli nostanut kanteen
Bosinneyta vastaan talon sisustuksesta.
Sen sijaan, että uutinen olisi huolestuttanut häntä, oli sillä
omituinen rauhoittava vaikutus, ikäänkuin olisi hän lähenevässä
taistelussa nähnyt uutta toivoa itselleen. Hän sai kuulla, että asian
arveltiin tulevan esille noin kuukauden kuluessa ja että Bosinneylla
näytti olevan hyvin vähän tai ei ollenkaan voiton toiveita.
»Ja mitä hän sitten tekee, sitä en käsitä», sanoi rouva Baynes. »Se
on kauhea juttu hänelle — tiedäthän — hänellä ei ole rahaa — hänellä
on suuria vaikeuksia nytkin. Ja me emme voi auttaa häntä, siitä olen
varma. Olen kuullut sanottavan, että rahaa ei saa lainaksi ilman
takuita, eikä hänellä ole sellaisia — ei mitään.»
Rouvan lihavuus oli viime aikoina lisääntynyt, hän oli syystoimintansa
täydessä vauhdissa, kirjoituspöytä kirjaimellisesti tulvillaan
hyväntekeväisyystilaisuuksien ruokalistoja. Hän katsoi tarkoittavasti
Juneen pyöreillä papukaijanvihreillä silmillään.
Äkillinen puna, joka leimahti tytön kiihkeille nuorille kasvoille — hän
oli varmaan nähnyt suuren toiveen puhkeavan eteensä —, hänen hymynsä
suloisuus tuli vuosien jälkeen usein lady Baynesin mieleen (Baynes
aateloitiin, kun hän oli rakentanut tuon yleisen Taidemuseon, joka on
antanut niin paljon toimia virkailijoilleen ja niin vähän iloa sille
työväen luokalle, jota varten se oli tarkoitettu.)
Tuon vilkkaan ja eloisan muutoksen muisto, joka oli kuin kukan
puhkeaminen tai auringon ensimmäinen pilkahdus pitkän talven jälkeen,
ja myöskin muisto kaikesta siitä, mitä sittemmin tapahtui, yllätti lady
Baynesin usein myöhemmin omituisena ja häiritsevänä, kun tärkeämmät
asiat täyttivät hänen mielensä.
Oli saman päivän ikäpuoli, jolloin nuori Jolyon oli ollut tuon
kohtauksen todistajana Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja samana
päivänä oli myös vanha Jolyon käynyt asianajajainsa Forsyte, Bustard
ja Forsyten luona Poultryssa. Soames ei ollut saapuvilla, hän oli
mennyt Somerset Houseen, Bustard oli kokonaan hautautunut papereihin
siinä luoksepääsemättömässä huoneessa, johon hän viisaasti kyllä oli
asetettu, jotta hän tekisi työtä niin paljon kuin mahdollista, mutta
James oli toimiston johdossa sormeaan pureksien ja synkeästi punniten
oikeusjuttua Forsyte — Bosinney.
Tässä terveessä lakimiehessä herätti »juonikas ongelma» vain
pientä mieluisaa pelkoa, juuri sen verran, että hänellä oli hauska
jännittävyyden tunne, sillä hänen käytännöllinen järkensä sanoi,
että jos hän itse istuisi tuomarin paikalla, ei hän kiinnittäisi
siihen suurtakaan huomiota. Mutta hän pelkäsi, että Bosinney tekee
vararikon eikä Soames kuitenkaan saa rahojaan takaisin, vieläpä joutuu
maksamaan kulut. Ja tämän käsinkosketeltavan pelon takana oli aina
tuo käsinkoskettelematon, väijyi taustalla epämääräisenä, sekavana,
häpeällisenä kuin paha uni, ja siitä oli tämä oikeusjuttu vain
ulkonainen ja näkyvä merkki.
Hän nosti päätään, kun vanha Jolyon tuli sisään, ja mutisi: »Mitä
kuuluu, Jolyon? En ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin. Sanotaan, että
olet ollut Sveitsissä. Tuo nuori Bosinney on saanut aikaan kauniin
sekasotkun. Minä kyllä tiesin, kuinka siinä kävisi!» Hän ojensi paperit
ja katseli vanhempaa veljeään hermostuneen synkkänä.
Vanha Jolyon luki ne hiljaa, ja hänen lukiessaan James katsoi lattiaan
pureskellen sormenpäitään.
Vanha Jolyon laski ne vihdoin käsistään, ja ne putosivat
jysähtäen kasaan, jossa oli Buncombe vainajan juttuun kuuluvia
todistuskappaleita. Tämä oli tuon alkuperäisen ja hyödyllisen Fryer —
Forsyte jutun haarautumia.
»En ymmärrä», sanoi hän, »miksi Soames viitsii nostaa melua parista
sadasta punnasta. Minä luulin, että hän on varakas mies.»
Jamesin pitkä ylähuuli värähti vihaisesti, hän ei voinut sietää, että
hänen poikaansa ahdistettiin siltä taholta.
»Ei siinä rahasta ole kysymys —», aloitti hän, mutta kohdatessaan
veljensä suoran, viisaan ja arvostelevan katseen hän pysähtyi.
Tuli hiljaisuus.
»Olen tullut testamenttini vuoksi», sanoi vanha Jolyon vihdoin purren
viiksiään.
Jamesin uteliaisuus heräsi heti. Kenties ei mikään koko maailmassa
kiihdyttänyt häntä siinä määrin kuin sana testamentti, se oli viimeinen
yhteys omaisuuteen, lopullinen inventointi miehen varoista, viimeinen
sana hänen arvostaan. Hän soitti kelloa.
»Tuokaa tänne herra Jolyonin testamentti», sanoi hän hätäilevälle,
mustatukkaiselle konttoristille.
»Aiotko tehdä muutoksia?» Ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Olenkohan
minä yhtä paljon arvoinen kuin hän?»
Vanha Jolyon pani testamentin liivintaskuunsa, ja James kierteli pitkiä
jalkojaan kaipaavasti.
»Sanotaan, että olet tehnyt joitakin hyviä kauppoja hiljattain», sanoi
hän.
»Minä en tiedä mistä olet saanut tietosi», sanoi vanha Jolyon
terävästi. »Koska tuo juttu tulee esille? Ensi kuussa? En ymmärrä,
mitä olette saaneet päähänne. Te saatte tietysti hoitaa omat asianne,
mutta jos seuraatte neuvoani, peruutatte kanteen. Hyvästi!» Kylmä
kädenpuristus, ja hän oli poissa.
James, jonka tuijottavat siniharmaat silmät ikäänkuin kiertelivät
jotakin salaista levottomuuden kuvaa, alkoi taas pureskella viiksiään.
Vanha Jolyon vei testamenttinsa Uuden Kivihiiliyhtiön toimistoon ja
istahti tyhjään johtokunnan huoneeseen lukemaan sitä. Hän vastasi
»murheelliselle Hemmingsille» niin happamesti, kun tämä, nähdessään
puheenjohtajan istuvan siinä, tuli tuomaan uuden päällysmiehen
ensimmäistä toimintakertomusta, että sihteeri vetäytyi pois
harmistuneen arvokkaasti, lähetti hakemaan kirjurin ja läksytti häntä,
kunnes poika parka ei tietänyt minne katsoa.
Ei tarvinnut ajatellakaan — jumaliste — ja sen hän (murheellinen) kohta
opettaisi hänelle — että mokomakin pojanhuippana saisi tulla tänne
istumaan ja luulla olevansa Herra Kaikkivaltias. Hän (murheellinen)
oli ollut tämän toimiston pää useampia vuosia kuin mitä tuollaisella
pojalla oli edes ikää, ja jos poika luulee, että hän työnsä päätyttyä
saisi istua täällä tekemättä mitään, niin hän ei totisesti tuntenut
Hemmingsiä (murheellista) ja niin edespäin.
Toisella puolen vihreällä veralla verhottua ovea vanha Jolyon istui
pitkän, mahonkisen, nahalla päällystetyn johtokunnanpöydän ääressä,
paksut, löyhäliitteiset, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit nenän
harjalla, muutellen kultakynällään testamentin pykäliä.
Juttu oli yksinkertainen, sillä täällä ei ollut mitään
noita harmillisia pikku määräyksiä ja lahjoituksia
hyväntekeväisyystarkoituksiin, jotka kuluttavat turhiin ihmisen
omaisuuden ja tärvelevät sen pienen maininnan majesteetillisen
vaikutuksen, jonka aamulehdet suovat Forsytelle, joka kuolee sadan
tuhannen punnan omistajana.
Yksinkertainen juttu. Vain kahdenkymmenentuhannen lahja hänen
pojalleen ja »mitä muuhun omaisuuteeni tulee, oli se sitten kiinteätä
tai irtainta tai luontonsa puolesta molempiin kuuluvaa, on hänen
suoritettava siitä saatava tuotto, korot, vuotuiset tulot, osingot
ja korot edellämainitulle pojan tyttärelleni June Forsytelle tai
hänen valtuuttamalleen asiamiehelle, niin että nämä tulot koko hänen
elinaikansa ovat hänen yksinomaisena oikeutenaan ilman että...
j.n.e. ja hänen kuolemansa jälkeen äskenmainitut kiinteimistöt,
perintöosuudet, talot, talonasemat, osakkeet, käteiset varat,
kiinnitykset ja vakuudet, toisin sanoen mitä omaisuudesta silloin on
jäljellä tai mitä sen sijalle on tullut sille tai niille, joko yhdelle
tai usealle, siinä tarkoituksessa ja muodossa, siten käytettäväksi ja
hallittavaksi kuin mainittu June Forsyte, oli hän sitten naimisissa
tai naimattomana, määrää, säätää tai osoittaa testamentissaan tai
testamentinluontoisessa asiakirjassa tai asiakirjoissa, jotka
hän on asianmukaisessa järjestyksessä laatinut ja todistajain
läsnäollessa allekirjoittanut. Ja jollei... j.n.e. Kuitenkin sillä
edellytyksellä...» Ja niin edespäin seitsemän lehteä lyhyttä ja
yksinkertaista esitystä.
James oli kukoistuksensa päivinä laatinut tuon testamentin. Hän oli
ottanut huomioon melkein kaikki mahdollisuudet.
Vanha Jolyon istui kauan lukemassa tätä testamenttia, viimein hän
otti puolen arkkia paperia telineeltä ja teki lyijykynällä pitkän
muistiinpanon, sitten hän pani testamentin kokoon, käski hakea ajurin
ja ajoi Paramorin ja Herringin asianajotoimistoon Lincoln's Inn
Fieldsissä. Jack Herring oli kuollut, mutta hänen veljenpoikansa hoiti
vielä toiminimeä, ja vanha Jolyon istui hänen kanssaan suljetussa
huoneessa puolen tuntia.
Hän oli käskenyt ajuria odottamaan ja määräsi tullessaan osoitteen
Wistaria Avenue 3.
Hän tunsi omituista, hidasta tyydytystä, ikäänkuin olisi saavuttanut
voiton Jamesista ja tuosta varakkaasta miehestä. He eivät enää
saisi pistää nenäänsä hänen asioihinsa, hän oli juuri peruuttanut
heidän holhoojaoikeutensa testamenttiin, hän ottaisi koko asian
heidän käsistään ja uskoisi sen nuorelle Herringille, ja hän ottaisi
yhtiöittensäkin asiat heiltä pois. Jos tuo nuori Soames oli niin
varakas mies, ei hän kaipaisi tuhatta vuodessa tai niin. Ja vanha
Jolyon hymyili häijysti valkeitten viiksiensä alla. Hän tunsi tekevänsä
sellaista, mikä oli vain oikeudenmukainen, runsain määrin ansaittu
hyvitys.
Hitaasti, varmasti, kuin sen salaisen, hiljaisen prosessin kautta,
joka aiheuttaa vanhan puun lahoamisen, oli hänen onnensa, tahtonsa
ja ylpeytensä haavojen myrkky kalvanut rikki hänen elämänviisautensa
hienon rakennuksen. Elämä oli kuluttanut hänet rikki yhdeltä taholta,
ja niinkuin se perhe, jonka pää hän oli, niin oli hänkin menettänyt
tasapainonsa.
Ajaessaan pohjoiseen poikansa taloa kohti hän epämääräisesti tunsi,
että se omaisuuden uusi järjestely, jonka hän juuri oli pannut
alulle, oli kuin isku tai rangaistus, suunnattu sitä perhettä ja sitä
yhteiskuntaa kohtaan, jonka edustajia James poikineen hänen mielestään
oli. Hän oli nyt uudelleen määrännyt omaisuutensa nuorelle Jolyonille,
ja tämä määräys tyydytti hänen salaista kostonhaluaan — hän tahtoi
kostaa ajalle, surulle, ihmisten sekaantumiselle, kaikelle sille
laskemattomalle paheksumiselle, joka viidentoista vuoden aikana oli
maailman taholta tullut hänen ainoan poikansa osaksi. Se osoittautui
ainoaksi mahdolliseksi keinoksi päästä kerta kaikkiaan testamenttinsa
herraksi, pakottaa James ja Soames ja perhe ja koko tuo kätketty
Forsytein paljous kerta kaikkiaan tunnustamaan, että _hän se määräsi_.
Oli ihanaa ajatella, että hän vihdoinkin saisi tehdä pojastaan paljon
rikkaamman miehen kuin mitä tuo Jamesin poika, tuo »varakas mies» oli.
Ja oli ihanaa antaa Jolle, sillä Jo oli hänelle rakas.
Nuori Jolyon ja hänen vaimonsa olivat kumpainenkin ulkona (nuori Jolyon
ei itse asiassa ollut vielä ehtinyt kotiin Kasvitieteellisestä), mutta
pieni palvelustyttö sanoi, että herraa odotettiin minä hetkenä tahansa.
»Hän tulee aina kotiin teelle, sir, leikkimään lasten kanssa.»
Vanha Jolyon lupasi odottaa ja istahti sangen kärsivällisenä
haalistuneeseen, kuluneeseen saliin, jonka vanhat sohvat ja tuolit
nyt, kesäpäällysten jouduttua pois, paljastivat kaikki nukkavierut
kohtansa. Hän ikävöi nähdä lapsia, saada heidät lähelleen, heidän
notkeat ruumiinsa polviensa viereen, kuulla Jollyn huudon: »Halloo,
ukki!» ja nähdä hänen hyökkäävän sisään, tuntea Hollyn pehmeän käden
pujahtavan poskelleen. Mutta hän ei tahtonut kutsua heitä vielä.
Siinä, mitä hän oli tullut tekemään, oli jotakin juhlallista, eikä hän
tahtonut leikkiä ennenkuin se oli tehty. Hänen oli hauska ajatella,
kuinka hän kynänsä kahdella vedolla saisi palauttaa tähän pieneen
taloon sen säätyläisleiman, joka siitä niin silmiinpistävästi puuttui,
kuinka hän voisi täyttää nämä huoneet tai jonkin suuremman asunnon
huoneet parhailla taideteoksilla Baplen ja Pullbredin varastoista,
kuinka hän voisi lähettää pikku Jollyn Harrowiin ja Oxfordiin (hän
ei enää luottanut Etoniin eikä Cambridgeen, sillä hänen poikansa oli
käynyt niissä), kuinka hän saattoi hankkia pikku Hollylle parasta
soitto-opetusta, lapsella kun oli niin huomattavat lahjat.
Tällaisia näkyjä tulvi hänen mieleensä, ja liikutus paisutti hänen
sydäntään. Hän nousi, meni ikkunan luo ja katsoi pieneen muurattuun
puutarhapahaiseen, missä ennenaikaisesti paljastunut omenapuu seisoi
oksat ohuina syysiltapäivän hitaasti tihenevässä sumussa. Koira
Balthasar, häntä käpertyneenä täplikkään, tuuheakarvaisen selän yli,
kulki toisessa päässä, nuuski kasveja ja väliin nosti toisen jalkansa
seinää vastaan.
Ja vanha Jolyon mietti.
Oliko muuta iloa jäljellä kuin antamisen ilo? Oli hauska antaa, kun
saattoi antaa jollekin, joka oli kiitollinen saamastaan, — jollekin,
joka oli antajan omaa lihaa ja verta! Mitään samanlaista tyydytystä ei
saanut, jos antoi sellaisille, jotka eivät kuuluneet antajalle, jotka
eivät voineet mitään vaatia häneltä. Sellainen antaminen oli petos
vanhan Jolyonin elämän individualistisia vakaumuksia ja toimintaa
kohtaan, kaikkia hänen yrityksiään, työtään, kohtuullisuuttaan ja
sitä suurta ja ylpeätä tosiseikkaa kohtaan, että hän, niinkuin
kymmennettuhannet Forsytet ennen häntä, kymmenettuhannet nykyisyydessä
ja kymmenettuhannet tulevaisuudessa, oli aina huolehtinut omastaan ja
pysynyt omassaan tässä maailmassa.
Ja kun hän seisoi siinä katsomassa laakerien ruosteisia lehtiä,
täplikästä ruohomattoa, Balthasar koiran puuhia, niiden viidentoista
vuoden kärsimykset, jolloin häneltä oli riistetty hänen laillinen
ilonsa, sekoittivat karvaan pisaransa lähestyvän hetken suloisuuteen.
Nuori Jolyon saapui vihdoinkin, työhönsä tyytyväisenä ja raikkaana
pitkän oleskelun jälkeen ulkoilmassa. Kuullessaan, että hänen isänsä
oli salissa hän kiireesti kysyi, oliko rouva Forsyte kotona ja
kuultuaan, että tämä ei ollut, hän huokasi helpotuksesta. Sitten
hän pani maalaustarpeensa huolellisesti pieneen vaatekomeroon, pois
näkyvistä, ja meni sisään.
Luonteenomaisen päättäväisenä vanha Jolyon kävi heti käsiksi asiaan.
»Minä olen muuttanut jälkisäädöksiäni, Jo», sanoi hän. »Tästälähin voit
leikata takkisi vähän pitemmäksi — määrään sinulle tuhannen vuodessa
heti. June saa viisikymmentätuhatta kuoltuani, ja sinä loput. Tuo
koirasi tärvelee puutarhaa. Minä en pitäisi koiraa, jos olisin sinun
sijassasi.»
Koira Balthasar oli asettunut keskelle ruohokenttää ja tutki häntäänsä.
Nuori Jolyon katsoi eläintä, mutta näki sen himmeästi, sillä hänen
silmänsä olivat sumentuneet.
»Sinun osuutesi ei tule olemaan sataatuhatta pienempi, poikani», sanoi
vanha Jolyon, »ajattelin, että sinun on parempi tietää. Minun iässäni
ei ole kovin pitkiä aikoja jäljellä. Minä en toiste puhu siitä. Kuinka
vaimosi jaksaa ja — sano hänelle terveisiä.»
Nuori Jolyon pani kätensä isänsä olalle, ja koska kumpikaan ei puhunut,
päättyi kohtaus.
Saatettuaan isänsä vaunuihin nuori Jolyon palasi saliin ja seisoi
samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli seisonut, katsellen pieneen
puutarhaan. Hän koetti tajuta, mitä tämä kaikki merkitsi hänelle, ja
koska hän oli Forsyte, avautui omaisuuden näköaloja hänen aivoihinsa.
Nämä puolilla annoksilla eletyt vuodet eivät olleet tyydyttäneet hänen
luonnollisia vaistojaan. Hän ajatteli äärimmäisen käytännöllisessä
muodossa matkoja, vaimonsa pukuvarastoa, lasten kasvatusta, ponihevosta
Jollylle, tuhansia seikkoja, mutta kesken kaiken hän ajatteli myös
Bosinneyta ja hänen rakastajatartaan, ja rastaan katkonaista laulua.
Iloa — murhenäytelmää! Kumpaako? Kumpaako?
Oma menneisyys — tuskaisa, kipeä, intohimoinen, ihmeellinen menneisyys,
jota mikään raha ei voinut maksaa, jonka polttavaa suloisuutta ei
mikään voinut palauttaa ennalleen — oli taas tullut hänen mieleensä.
Kun vaimo tuli kotiin, meni nuori Jolyon suoraan hänen luoksensa ja
sulki hänet syliinsä, ja seisoi kauan siinä puhumatta, silmät ummessa,
painaen häntä rintaansa vastaan, ja vaimo katseli häntä, silmissään
ihmettelevä, jumaloiva, epäilevä katse.