Vaikka rouva Small pettämättömällä vaistollaan oli sanonut juuri
sellaista, mikä teki hänen vieraansa entistään uteliaammaksi, on vaikea
käsittää, mitä muutakaan hän totuuden mukaan olisi voinut sanoa.
Tämä ei ollut asia, josta Forsytet olisivat voineet puhella
edes keskenään — käyttääksemme sanaa, jonka Soames oli keksinyt
luonnehtiakseen itselleen tilannetta, se oli »maanalainen.»
Viikon sisällä rouva MacAnderin ajelusta Richmond Parkissa tiesivät he
kuitenkin kaikki, lukuunottamatta Timothya, jolta asia huolellisesti
salattiin — James jokapäiväisellä vaelluksellaan Poultrysta Park
Laneen, George, tuo hurjimus, päivittäisellä seikkailullaan Haversnaken
kaari-ikkunan ja »punaisen kattilan» biljardihuoneen välillä — kaikki
he tiesivät, että »nuo kaksi» olivat menneet äärimmäisyyksiin.
George (hän se keksi monia noista sattuvista sutkauksista, jotka vielä
elävät muodinmukaisissa piireissä) lausui tunteen julki täsmällisemmin
kuin kukaan, sanoessaan veljelleen Eustacelle, että »Merirosvo» on
»vauhdissa» ja että Soames kai kohta on saanut tarpeekseen.
Kaikki tunsivat, että niin hän olikin, mutta mitä saattoi tehdä? Hänen
olisi ehkä pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin, mutta toimenpiteisiin
ryhtyminen oli vihoviimeistä.
Oli vaikeata nähdä, mihin toimenpiteisiin saattoi ryhtyä ilman julkista
skandaalia, jota kukaan heistä ei katsonut sopivaksi suositella. Tässä
umpikujassa oli ainoa keino olla hiiskumatta mitään Soamesille ja
mitään edes toinen toisilleen, itse teossa, ei olla tietääkseen.
Osoittamalla kylmyyttä Ireneä kohtaan saattaisi ehkä vaikuttaa häneen
hiukan, mutta hän oli harvoin nähtävänä tähän aikaan, ja näytti hieman
vaikealta mennä hakemaan häntä vain voidakseen osoittaa kylmyyttä.
Makuuhuoneensa eristyksessä James väliin uskoi Emilylle sen todellisen
surun, jota pojan onnettomuus hänessä herätti.
»Minä en ymmärrä», sanoi hän tavallisesti, »mutta se kiusaa minut
hengiltä. Siitä tulee skandaali, ja sellaisesta ei ole Soamesille
mitään hyötyä. Minä en aio sanoa hänelle mitään. Ehkä siinä ei olekaan
mitään. Mitä sinä luulet? Irene on hyvin taiteellinen, sanotaan. Mitä?
Oi, sinä olet »oikea Juley!» niin, minä en osaa sanoa, mutta minä
odotan pahinta. Sellaista siitä tulee, kun ei ole lapsia. Minä olen
ensi hetkestä saakka sen tietänyt. He eivät koskaan sanoneet minulle,
että he eivät aio saada lapsia — ei kukaan koskaan sano minulle mitään!»
Polvillaan vuoteen vieressä, silmät avoimina ja murheellisen
tuijottavina hän hengitti peittoonsa. Yöpaidassaan, niska kurkottuen
eteenpäin, sekä pyöristyneenä hän oli kuin jokin pitkä valkea lintu.
»Isä meidän —», luki hän ja ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen
mahdollista häväistysjuttua.
Niinkuin vanha Jolyon, niin pani hänkin pohjimmalla sydämessään syyn
tähän murhenäytelmään perheen niskoille. Mitä tuon joukon — hän
alkoi ajatella Stanhope Gaten haaraa, johon kuului nuori Jolyon ja
hänen tyttärensä »tuona joukkona» — mitä tuon joukon tarvitsi tuoda
perheeseen Bosinneyn tapainen henkilö? (Hän oli kuullut Georgen
pilanimen »Merirosvo», mutta hän ei saanut siitä mitään irti — nuori
mieshän oli arkkitehti.)
Hänestä alkoi tuntua, että veli Jolyon, johon hän aina oli katsonut
ylöspäin, ja jonka mielipiteeseen hän oli luottanut, ei ollutkaan aivan
se, miksi hän oli häntä luullut.
Koska hänellä ei ollut vanhemman veljensä luonteenvoimaa, oli hän
enemmän surullinen kuin suuttunut. Hänen suuri lohdutuksensa oli
mennä Winifredin luo ja viedä pikku Dartiet ajelulle Kensingtonin
puutarhaan. Siellä hänen usein nähtiin kävelevän pyöreän lammikon
rannalla, levottomana tuijottaen pikku Publius Dartien purjeveneeseen,
jonka hän itse oli vuokrannut pennistä, näköjään varmana siitä, että
se ei koskaan tule takaisin. Pikku Publius taas, josta James ilokseen
saattoi sanoa, ettei hän ollenkaan tullut isäänsä, ja joka hyppeli
rannalla isoisän tuulensuojassa, koetti saada hänet lyömään toisen
pennin vetoa, että laiva ei tulisi takaisin, sillä hän oli huomannut,
että se aina tuli. Ja James löi vedon ja maksoi häviönsä aina — väliin
aina kolme tai neljäkin penniä iltapäivässä, sillä pikku Publius ei
näyttänyt koskaan, väsyvän leikkiin — ja aina maksaessaan hän sanoi:
»No, tämä on säästölaatikkoasi varten. Sinustahan tulee rikas mies!»
Pienen tyttärenpojan kasvavan rikkauden ajatteleminen tuotti hänelle
todellista huvia. Mutta pikku Publius tiesi makeiskaupan ja paljon
paremman keinon käyttää rahojaan.
Ja he tulivat kotiin puiston kautta, ja Jamesin pitkä, laiha hahmo
korkeine olkapäineen ja hajamielisine, murehtivine kasvoineen yritti
holhota, vaikkakin säälittävän huonolla menestyksellä, Imogenin ja
pikku Publiuksen terveitä lapsiolemuksia.
Mutta nämä puutarhat ja puisto eivät olleet pyhitetyt yksin Jamesille.
Forsytet ja maankiertäjät, lapset ja rakastavaiset, viipyivät ja
vaelsivat täällä päivästä päivään, yöstä yöhön etsien jokainen vähän
vapautusta työstä, katujen noesta ja melskeestä.
Lehdet kellastuivat hitaasti, viivytellen, auringossa ja öitten
kesäisessä lämpimässä.
Lauantaina lokakuun viidentenä päivänä taivas, joka kaiken päivää
oli ollut sininen, tummeni auringon laskettua purppurarypäleitten
väriseksi. Kuuta ei näkynyt, ja kirkas hämärä kietoutui samettiverhon
tavoin puitten ympärille, joiden ohentuneet, höyheniä muistuttavat
lehvät eivät liikahtaneet hiljaisessa, lämpimässä ilmassa. Koko Lontoo
oli kerääntynyt puistoon tyhjentämään kesän maljan pohjaa myöten.
Joka portista virtasi parittain ihmisiä pitkin polkuja ja palanutta
ruohokenttää, ja pari toisensa jälkeen pujahti hiljaa valaistuilta
paikoilta höyhenoksaisten puitten varjoon, missä, runkoon nojaten
tai pensaikkojen suojassa, he eivät tietäneet muusta kuin toisistaan
kaukana pehmeässä pimeydessä.
Uusille tulijoille nämä edelläkävijät olivat vain osana tuota
intohimoista pimeyttä, mistä kuului omituista huminaa kuin epämääräistä
sydänten lyöntiä. Mutta kun tuo humina ehti lampunvalossa vaeltavien
korviin, värähtivät heidän äänensä ja taukosivat, heidän käsivartensa
kietoutuivat yhteen, heidän silmänsä alkoivat etsiä, tutkistella,
tunnustella pimeyttä. Äkkiä, kuin näkymättömien käsien vetäminä hekin
astuivat kaiteen yli ja katosivat pimeyteen.
Tätä hiljaisuutta, joka sisältyi kaupungin kaukaiseen, armottomaan
pauhuun, elähyttivät lukemattomien taistelevien ihmisatomien luvuttomat
intohimot, toiveet ja lemmentunteet, sillä huolimatta tuon suuren
Forsyte-järjestön, Kaupunginvaltuuston, kiellosta — rakkaus oli
sen silmissä jo kauan ollut, lähinnä katuojitusta, yhteiskunnan
pulmallisin kysymys tuona yönä tapahtui tässä puistossa ja sadoissa
muissa puistoissa sellaista, jota ilman nuo tuhannet tehtaat, kirkot,
myymälät, verotoimistot ja viemärit, joitten vartijoita he olivat,
olisivat olleet valtasuonia ilman verta, ihminen ilman sydäntä.
Kaikki itseunohduksen, intohimon ja rakkauden vaistot viettivät
salaista juhlaansa puitten kätkössä, suojassa tunnottoman vihollisensa,
»omistamisen vaiston», kätyreiltä, ja Soames, joka palasi kotiin
Bayswaterista — hän oli yksin ollut syömässä päivällistä Timothylla
— ja kulki jokivartta miettien tulevaa oikeudenkäyntiä, sai aivan
verensä hyydyksiin kuullessaan matalaa naurua ja suudelmien ääntä. Hän
aikoi kirjoittaa _Times-lehteen_ seuraavana aamuna kiinnittääkseen
toimituksen huomion puistojemme tilaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä,
sillä häntä kauhistutti saada nimensä julkisuuteen.
Mutta koska hän oli nälkäinen, vaikuttivat hiljaisuuden kuiskeet,
pimeässä häämöittävät olennot häneen kuin jokin epäterve kiihoitusaine.
Hän poikkesi joen vartta kulkevalta tieltä ja hiipi puitten alle,
pienten istutusten syvään varjoon, missä pähkinäpuitten oksat
riiputtivat suuria lehtiään alhaalla ja missä pimeys oli syvempää.
Hän kulki tietään kierrellen ja salaa tarkastellen tuoleja, jotka oli
asetettu vieri vierekkäin puunrunkoja vastaan ja joilta toisiinsa
kietoutuneet rakastavaiset liikahtivat hänen lähestyessään.
Sitten hän seisoi hiljaa rinteellä ja katseli Serpentine lammikkoa,
jonka rannalla muuan täysin liikkumaton pari istui kirkkaassa
lampunvalossa erottuen mustana hopeaisesta vedestä. Nainen oli
haudannut kasvonsa miehen kaulaan — he olivat kuin yksi ainoa olento,
puusta leikattu intohimon kuva, hiljainen ja häpeämätön.
Ja tämän näyn pistämänä Soames kiirehti syvemmälle puitten varjoon.
Kuka tietää mitä hän ajatteli ja mitä hän etsi tällä matkallaan? Leipää
nälkäänsä — valoa pimeyteen? Kuka tietää mitä hän odotti löytävänsä
— persoonatonta ihmissydämen tuntemusta — päätöstä yksityiseen
maanalaiseen murhenäytelmäänsä — sillä kuka taaskaan tietää, eikö mikä
tahansa pari, nimetön ja nimeämätön, voinut olla juuri »nuo kaksi?»
Mutta sellaista tietoa hän ei toki etsinyt — istuisiko Soames Forsyten
vaimo puistossa kuin mikäkin tavallinen letukka? Sellaisia ajatuksia ei
voinut sulattaa, ja hän kulki äänettömin ajatuksin puulta puulle.
Kerran hän olisi voinut vaikka vannoa, kerran kuiskaus »Jospa vain aina
voisi olla näin!» karkoitti veren hänen sydämestään, ja hän odotti
kärsivällisenä ja jurona, kunnes nuo kaksi nousisivat. Mutta hänen
ohitseen kulkikin vain laiha pieni puotityttö tuhruisessa puserossaan
riippuen rakastajansa käsipuolessa.
Sadat muut rakastavaiset kuiskasivat tuon saman toiveen puitten
hiljaisuudessa, sadat muut rakastavaiset riippuivat kiinni toisissaan.
Mutta äkillisen vastenmielisyyden valtaamana Soames palasi tielle ja
lakkasi hakemasta sitä, mitä ei itsekään tietänyt.