Epäilemättä monet ihmiset, muiden muassa nuoruutensa parhaassa
kukoistuksessa olevan »Vivisektion puoltaja» lehden toimittaja,
olisivat sanoneet, että Soames ei ollut mies eikä mikään, kun ei
murtanut lukkoa vaimonsa huoneen ovelta, antanut hänelle ensin tukevaa
selkäsaunaa ja palannut sitten aviolliseen onneensa.
Inhimillisyys ei ole niin surkeasti huuhtonut pois kaikkea raakaa
voimaa kuin ennen vanhaan. Hempeämielinen kansanaines kuulkoon
kuitenkin huojennuksekseen, että Soames ei tehnyt mitään tällaista.
Toimiva raakuus ei ole yleistä Forsyteissa, he ovat liian harkitsevia
ja kaiken kaikkiaan liian pehmeäsydämisiä. Ja Soamesissa oli jotakin
ylimalkaista ylpeyttä, ei siksi paljon, että hän olisi kyennyt todella
jalomieliseen tekoon, mutta kyllä riittävästi, jotta hän ei sortunut
peräti halpaan tekoon, paitsi jos hän oli tavattomasti kiihtynyt.
Ennen kaikkea tämä todellinen Forsyte ei tahtonut tuntea olevansa
naurunalainen. Koska hän ei voinut antaa selkään vaimolleen, ei hänen
mielestään voinut tehdä mitään, ja niinpä hän hyväksyi tilanteen
pitemmittä puheitta.
Niinpä hän kaiken kesää ja syksyä edelleen kävi toimistossaan,
lajitteli taulujaan ja pyysi ystäviään päivällisille.
Hän ei lähtenyt kaupungista, sillä Irene ei tahtonut. Robin Hillin talo
pysyi tyhjänä ja vailla omistajaa, vaikka se nyt olikin valmis. Soames
oli nostanut Merirosvoa vastaan kanteen, vaatien häneltä kolmensadan
viidenkymmenen punnan summaa.
Asianajotoimisto Freak ja Able oli ryhtynyt puolustamaan Bosinneyn
asiaa. Myöntäen kaikki tosiseikat he pysähtyivät erääseen kohtaan
kirjevaihdossa ja päätyivät siihen — sanottuna ilman lainopillisia
lausetapoja — että puhe »vapaista käsistä tämän kirjevaihdon
sanamuodossa» sisälsi kielivirheen.
Onnellisen sattuman kautta, jonkalaiset eivät ole mahdottomia
lakimiespiirien suljetussa linnassa, Soames sai korviinsa hyvän joukon
tietoja asiain kulusta, hänen toimistonsa nimellinen osakas Bustard kun
kerran päivällisillä Walmisleyn, taksoituspäällikön, luona oli sattunut
istumaan nuoren Chankeryn vieressä.
Se ammattiasioista puhumisen vaatimus, joka valtaa kaikki lakimiehet
naisten poistuttua, sai Chankeryn, nuoren ja lupaavan asianajajan,
esittämään persoonattoman pulmakysymyksen naapurilleen, jonka nimeä
hän ei tuntenut, sillä Bustard, jonka paikka aina oli taka-alalla, ei
käytännössä omannut mitään nimeä.
Hänellä oli, sanoi Chankery, tekeillä asia, jonka ydinkohta oli »perin
juonikas». Sitten hän selitti, kaikkea ammatillista vaiteliaisuutta
noudattaen, Soamesin asian ongelman. Jokainen, jolle hän oli puhunut
siitä, oli sanonut, että se oli »perin juonikas». Valitettavasti asia
kai menisi myttyyn, hiton suureksi harmiksi varmaan hänen asiakkaalleen
— Walmisleyn samppanja oli huonoa, mutta tehokasta — tuomari kai löisi
asian lukkoon äkkiä, pelkäsi hän. Hän aikoi tehdä suuren ponnistuksen —
juttu oli niin juonikas. Mitä naapuri arveli siitä?
Bustard, vaiteliaisuuden perikuva, ei sanonut mitään. Hän kertoi
asian Soamesille, vaikkakin hieman pahanilkisesti, sillä tällä
hiljaisella miehellä oli inhimillisiä tunteita, ja liitti loppuun oman
mielipiteensä, että juttu oli »perin juonikas.»
Päätöksensä mukaisesti Forsytemme oli uskonut asiansa Joblingin ja
Boulterin käsiin. Kohta tämän tehtyään hän katui, ettei hoitanut asiaa
itse. Saatuaan jäljennöksen Bosinneyn puolustuskirjelmästä hän meni
heidän toimistoonsa.
Boulter, joka hoiti asiaa — Jobling oli kuollut pari vuotta aikaisemmin
— sanoi, että hänen mielestään juttu oli aika juonikas ja että hän
kernaasti kysyisi neuvonantajan mielipidettä siitä.
Soames käski häntä kääntymään jonkun hyvän miehen puoleen, ja he
menivät Waterbuckin luo, joka oli Q.C:n (Kuningattaren Neuvoston) jäsen
ja siis etevin. Hän piti papereita takanaan kuusi viikkoa ja kirjoitti
sitten seuraavalla tavalla:
»Minun mielestäni kirjevaihdon todellinen tulkinta riippuu hyvin paljon
siitä, mitä asianosaiset ovat tarkoittaneet, ja tulee oikeudessa
ratkeamaan annettujen todistusten mukaisesti. Minun mielipiteeni
mukaan olisi arkkitehti koetettava saada myöntämään ymmärtäneensä,
että hänellä ei ollut lupa kuluttaa enempää kuin korkeintaan
kaksitoistatuhatta viisikymmentä puntaa. Mitä tulee tuohon kohtaan
»vapaat kädet näitten kirjeitten sanamuodon mukaan», johon huomioni
on kiintynyt, on juttu aika juonikas, mutta olen kaiken kaikkiaan
sitä mieltä, että asiaan voidaan sovelluttaa »Boileau-Sementtiyhtiö»
-jutun ennakkotapausta.»
He menettelivät neuvon mukaan ja lähettivät kyselyn, mutta heidän
harmikseen herrat Freak ja Able vastasivat niin mestarillisella
tavalla, että mitään ei myönnetty eikä mitään ennakkotapausta syntynyt.
Soames luki Waterbuckin vastauksen ruokasalissaan lokakuun ensimmäisenä
päivänä ennen päivällistä. Se hermostutti häntä, ei niinkään paljon
»Boileau-Sementtiyhtiö» -jutun vuoksi kuin siksi, että ongelma oli
hänestäkin viime aikoina alkanut tuntua juonikkaalta. Siinä oli
juuri tuo mieluisa oveluuden sivumaku, joka teki sen houkuttelevaksi
parhaille lakimiesvaistoille. Ketä hyvänsä olisi hermostuttanut se
seikka, että Waterbuck, Q.C., vahvisti asianomaisen omaa mielipidettä.
Hän istui pohtien asiaa ja tuijotti tyhjään tulisijaan, sillä vaikka
syksy oli jo tullut, oli ilma sinä vuonna vielä yhtä loistavan kaunis
kuin elokuussa konsanaan. Ei ollut hauska hermostua — hän halusi liian
kiihkeästi panna jalkansa Bosinneyn niskaan.
Vaikka hän ei ollutkaan nähnyt arkkitehtiä tuon viime iltapäivän
jälkeen Robin Hillissä, ei hän koskaan päässyt vapaaksi siitä
tunteesta, että tämä oli alituisesti läsnä — ei koskaan vapaaksi hänen
kuluneitten kasvojensa, korkeitten poskipäittensä ja intomielisten
silmiensä muistosta. Ei olisi liikaa sanoa, ettei hän koskaan
vapautunut sen yön tunteesta, jolloin hän aamun sarastaessa kuuli
riikinkukkojen huudon — tunteesta, että Bosinney kummitteli talossa.
Ja jokainen miehen hahmo, jonka hän pimeinä iltoina näki kulkevan
ohi, muistutti tuota, jolle George oli antanut niin sopivan nimen
»Merirosvo».
Irene tapasi hänet vielä, siitä Soames oli varma. Missä, kuinka, sitä
hän ei tietänyt eikä kysynyt, sillä hän tunsi epämääräistä ja salaista
kauhua liikaa tietoa kohtaan. Kaikki tuntui tähän aikaan tapahtuvan
maan alla.
Väliin, kun hän kysyi vaimoltaan, missä tämä oli ollut, minkä hän yhä
vielä aitoforsytelaiseen tapaan teki, Irene näytti hyvin omituiselta.
Hänen itsehillintänsä oli ihmeellinen, mutta oli hetkiä, jolloin hänen
kasvojensa naamion takana, noitten kasvojen, jotka Soamesille aina
olivat olleet tutkimattomat, väijyi ilme, jota hän ei ollut koskaan
tottunut näkemään niissä.
Irenekin oli ottanut tavakseen lounastaa ulkona. Kun Soames kysyi
Bilsonilta, oliko hänen emäntänsä ollut kotona lounaalla, oli vastaus
yhtenään: »Ei, herra.»
Soames paheksui syvästi hänen juoksentelemistaan yksinään ja sanoikin
sen hänelle. Mutta Irene ei ollut tietääkseen. Hänen tyvenessä
tavassaan halveksia miehensä toivomuksia oli jotakin, joka suututti,
kummastutti ja samalla melkein huvitti Soamesia. Oli suorastaan kuin
Irene olisi elätellyt itsessään uskoa, että hän on voittanut Soamesin.
Soames jätti Waterbuckin, Q.C., mielipiteen tutkimisen sikseen,
meni yläkertaan ja astui Irenen huoneeseen, sillä tämä ei lukinnut
oviaan ennen maatapanon aikaa — Soames totesi, että hänellä toki oli
ymmärrystä ottaa huomioon palvelijain tunteet. Irene harjasi tukkaansa
ja kääntyi häneen omituisen kiihkeänä.
»Mitä tahdot?» sanoi hän. »Ole hyvä ja poistu huoneestani!»
Hän vastasi: »Minä tahdon tietää, kuinka kauan tämä asiaintila
välillämme tulee kestämään. Minä olen sietänyt sitä kyllin kauan.»
»Tahdotko olla hyvä ja lähteä huoneestani?»
»Tahdotko kohdella minua kuin miestäsi?»
»En.»
»Sitten minä ryhdyn toimenpiteisiin ja pakotan sinut.»
»Tee se!»
Soames jäi tuijottamaan, hämmästyen hänen vastauksensa levollisuutta.
Irenen huulet olivat puristetut ohueksi viivaksi, hiukset valuivat
kuohkeina massoina paljaille olkapäille ollen omituisena, kultaisena
vastakohtana tummille silmille — noille silmille, joita elähyttivät
pelko, ylenkatse, viha ja kummallinen, kaamea voitonriemu.
»Tahdotko nyt lähteä huoneestani?»
Soames kääntyi ympäri ja astui nyrpeänä ulos.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei hänellä ollut mitään aikomusta ryhtyä
toimenpiteisiin, ja hän näki, että Irenekin tiesi sen — tiesi, että hän
ei uskaltanut.
Hänellä oli tapana kertoa Irenelle päivänsä töistä, kuinka ne tai ne
asiakkaat olivat käyneet hänen luonaan, kuinka hän oli järjestänyt
vakuuskirjan Parkesille, kuinka eräs pitkäaikainen oikeusjuttu Fryerin
ja Forsyten välillä edistyi — tuo juttu, jonka pohjana oli hänen
isosetänsä Nicholasin yliluonnollinen huolehtivaisuus omaisuudestaan,
hän kun oli sijoittanut sen niin hyvin, ettei kukaan tahtonut
päästä käsiksi perintöön, ja joka näytti tuomiopäivään asti pysyvän
tulolähteenä useille asianajajille.
Ja kuinka hän oli pistäytynyt Jobsonille ja nähnyt myytynä erään
Boucher'n taulun, jonka hän oli ollut ostamaisillaan Talleyrandilta ja
Pojilta Pall Mallista.
Hän ihaili Boucher'ta, Watteauta ja koko tuota koulua. Hänellä oli
tapana kertoa Irenelle kaikkea tällaista, ja hän teki sen nytkin,
puhuen päivällisellä pitkät jutut ikäänkuin voisi sanarunsaudellaan
peittää itseltään sydämensä kivun.
Usein, kun he olivat kahden, hän yritti suudella Ireneä, kun tämä sanoi
hyvää yötä. Hänellä kai oli jokin epämääräinen ajatus, että jonakin
iltana Irene sallisi sen, tai ehkä vain se tunne, että miehen pitää
suudella vaimoansa. Vaikka Irene vihaisikin häntä, ei hänen missään
tapauksessa pitäisi erehtyä laiminlyömään tätä vanhaa tapaa.
Ja miksi Irene vihasi häntä? Nytkään hän ei oikein voinut uskoa sitä.
Oli omituista olla vihattu — tuo tunne oli liian jyrkkä, ja kuitenkin
hän itse vihasi Bosinneyta, tuota Merirosvoa, tuota saalistavaa
kulkuria, tuota yövaeltajaa. Sillä ajatuksissaan Soames aina näki hänen
makaavan väijyksissä, harhailevan. Oi, mutta se mies mahtoi uida hyvin
mataloissa vesissä! Nuori Burkitt, arkkitehti, oli nähnyt hänen tulevan
kolmannen luokan ravintolasta kovin alakuloisen näköisenä.
Yön tunnit hän makasi valveillaan, miettien tilannetta, johon ei
näyttänyt tulevan mitään päätöstä — mikäli ei Irene äkkiä tulisi
järkiinsä — kertaakaan hän ei vakavasti ajatellut vaimostaan eroamisen
mahdollisuutta...
Entä Forsytet? Mitä osaa he esittivät tässä Soamesin maanalaisessa
murhenäytelmässä?
Totta puhuen hyvin pientä tai ei mitään, sillä he olivat rannikolla.
Hotelleissaan, vesiparannuslaitoksissaan ja täysihoitoloissaan he
ottivat kylpyjä joka päivä kooten happea, jonka piti auttaa heitä
talven yli.
Joka ryhmäkunta omassa valitsemassaan viinitarhassa kasvatti ja kokosi
ja pusersi ja pani pulloihin mieluisan meri-ilman rypäleitä.
Syyskuun loppu alkoi olla heidän paluunsa todistajana.
Vahvassa terveydentilassa, huomattavasti väriä poskilla heitä saapui
päivittäin pienissä omnibusseissa eri kylpypaikoista. Seuraava aamu
näki heidät taas kutsumustaan suorittamassa.
Ensimmäisenä sunnuntaina oli Timothylla tungosta lounaasta päivälliseen
asti.
Muun pakinan ohella, joka oli liian runsasta ja kiintoisaa
selostettavaksi, rouva Septimus Small mainitsi, että Soames ja Irene
olivat olleet kaupungissa koko ajan.
Seuraavan kiintoisan todistuksen antaminen jäi suhteellisesti vieraan
henkilön tehtäväksi.
Sattui nimittäin, että eräänä syyskuunlopun iltana rouva MacAnder,
Winifred Dartien paras ystävä, oli polkupyörällään ajellut Richmond
Parkissa nuoren Augustus Flippardin kanssa ja ajanut Irenen ja
Bosinneyn ohi, jotka kävelivät sanajalkametsästä Sheen Gatea kohti.
Kenties pikku naisen oli jano, sillä hän oli ajanut kauan kovalla,
kuivalla tiellä, ja niinkuin koko Lontoo tietää, polkupyörällä
ajaminen ja puheleminen nuoren Flippardin kanssa koskee sitkeimpäänkin
ruumiinrakenteeseen, tai kenties vain tuo viileä sanajalkametsä, josta
»nuo kaksi» tulivat, kiihdytti hänen haluaan. Viileä sanajalkametsä
mäen huipulla, missä tammi taivuttaa oksansa katoksi, missä kyyhkyset
laulavat ikuista häähymniä ja humiseva syksy kuiskii rakastavaisten
korvaan sanajalkain keskellä, saksanhirven hiipiessä viereen.
Sanajalkametsä, jossa elettyjä iloja ei mikään voi riistää, kultaisia
hetkiä, jolloin taivas ja maa ovat vaipuneet pitkään hääsyleilyyn.
Sanajalkametsä, joka on omistettu saksanhirville, omituisille
kanto-fauneille, jotka kesäyön hämärässä juoksevat hopeanvalkeitten
koivu-nymfien ympäri.
Tämä rouva tunsi kaikki Forsytet ja koska hän oli ollut mukana Junen
kihlajaiskutsuissa, tiesi hän varsin hyvin, kenestä oli kysymys. Tuon
ihmisparan oma avioliitto ei ollut onnistunut, mutta koska hänellä oli
ollut kylliksi järkeä ja taitavuutta työntämään miehensä ilmeiseen
rikkomukseen, oli hän itse läpäissyt välttämättömät avioerotoimenpiteet
joutumatta alttiiksi ihmisten tuomiolle.
Hän oli niin ollen kaikkien tämänlaatuisten asiain tuntija, ja hän
asui eräässä noita suuria rakennuksia, joitten monissa pienissä
huoneistoissa asuu uskomattomat määrät Forsyteja, joitten tärkeimpänä
virkistyksenä työtuntien jälkeen on toisten ihmisten asiain pohtiminen.
Pieni naisparka, ehkä hänen oli jano, ainakin hän oli väsynyt, sillä
Flippard oli älyniekka. »Noiden kahden» näkeminen noin tavattomalla
paikalla oli todellinen onnen potku.
MacAnder, hän tuntee ajan ja koko Lontoon seisovan.
Tämä pieni, mutta huomattava nainen ansaitsee mielenkiintomme.
Hänen kaikkinäkevä silmänsä ja ovela kielensä olivat tutkimattomia
välikappaleita Sallimuksen päämäärien jouduttamiseksi.
Vaikka aina näyttikin kuolevalta, omasi hän miltei tuskastuttavan
kyvyn pitää huolta itsestään. Hän oli omalta kohdaltaan tehnyt
enemmän kuin kenties kukaan nainen koko kaupungissa hävittääkseen sen
ritarillisuuden tunteen, joka vielä on takertunut sivistyksen pyöriin.
Hän oli hyvin pirteä, ja hänestä sanottiin hellien »pikku MacAnder».
Hän pukeutui piukeasti ja hyvin ja kuului erääseen naisten klubiin,
mutta ei suinkaan ollut tuota hermostunutta ja epämiellyttävää tyyppiä,
joka aina ajattelee oikeuksiaan. Hän otti oikeutensa itsetiedottomasti,
ne tulivat hänelle luonnostaan, ja hän tiesi tarkoin, kuinka niitä
oli käytettävä, jotta ei herättäisi mitään muuta kuin ihailua siinä
suuressa luokassa, johon hän liittyi, jollei juuri tapojensa, niin
syntyperän, kasvatuksen ja tuon oikean, salaisen mittakaavan,
omistamisvaistonsa kautta.
Ollen bedfordshireläisen asianajajan ja papintyttären tytär, hän
ei koskaan, kautta koko surullisen avioliittonsa — hän oli ollut
naimisissa hyvin lempeän maalarin kanssa, jolla oli ollut sairaalloinen
rakkaus luontoon ja joka oli jättänyt hänet erään näyttelijättären
vuoksi — ollut menettänyt kosketustaan Seurapiirien vaatimuksiin,
uskomuksiin ja sisäiseen tunteeseen, ja saavutettuaan taas vapautensa
hän asettui ilman ponnistusta keskelle sakeinta forsyteismia.
Hän oli aina hyvällä tuulella, »täynnä tietoja» ja kaikkialle
tervetullut. Ei koskaan hämmästytty eikä paheksuttu, kun hänet
kohdattiin Reinillä tai Zermattissa, joko yksinään tai yhden naisen ja
kahden herrasmiehen kanssa, sillä tiedettiin, että hän kykeni pitämään
huolta itsestään, ja kaikkien Forsytein sydämiä lämmitti se ihmeellinen
vaisto, joka teki hänet kykeneväksi nauttimaan kaikesta antamatta
mitään itsestään. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että sellaisia naisia
kuin rouva MacAnderia sopi pitää esikuvina parhaan naistyyppimme
säilyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Hänellä ei koskaan ollut ollut
lapsia.
Jos rouva MacAnderin oli jotakin vaikeampi sietää kuin mitään muuta,
niin se oli tuo tuollainen pehmeä naistyyppi, jota miehet sanovat
»viehättäväksi.» Rouva Soamesia kohtaan hänellä aina oli ollut
erikoinen vastenmielisyys.
Hän tunsi varmaan hämärästi, että jos viehättävyys kerran myönnetään
arvosteluperustaksi, saisivat pirteys ja kyky mennä päin seiniä,
ja hän vihasi — sitäkin syvemmällä vihalla, koska tuo niin sanottu
viehättävyys ajoittain näytti häiritsevän kaikkia laskelmia —
tuota hienoa kiehtovaisuutta, jota hän ei voinut kokonaan olla
huomioonottamatta Irenessä.
Hän sanoi kuitenkin, että hän ei voinut nähdä mitään tuossa naisessa —
hänessä ei ollut mitään vauhtia — hän ei koskaan kykenisi tulemaan omin
neuvoin toimeen — kuka tahansa voisi hyötyä hänen kustannuksellaan, se
oli selvää — hän ei tosiaankaan voinut käsittää, mitä ihailtavaa miehet
Irenessä näkivät!
Hän ei tosissaan tarkoittanut pahaa, mutta koettaessaan säilyttää
asemaansa avioliiton vaikeitten olosuhteitten jälkeen hän oli huomannut
niin välttämättömäksi olla »täynnä tietoja», että hänen mieleensä ei
hetkeksikään johtunut pidättää kieltään puhumasta »noista kahdesta»,
jotka hän oli nähnyt puistossa.
Ja niin sattui, että hän joutui samana iltana syömään päivällistä
Timothyn talossa, jonne hän väliin meni »hauskuttamaan noita
vanhoja ihmisiä», niinkuin hän sanoi. Samat henkilöt kutsuttiin
aina hänen seurakseen: Winifred Dartie miehineen, Francie, koska
hän kuului taiteilijapiireihin, sillä rouva MacAnderin tiedettiin
kirjoittavan pukupakinoita lehteen »Naisten valtakunta», ja hänen
flirttitovereikseen, mikäli he vain olivat saatavilla, kaksi
Haymanin poikaa, jotka tosin eivät koskaan sanoneet mitään, mutta
joitten uskottiin olevan syvästi perillä kaikesta, mikä pirteässä
seuramaailmassa oli uusinta.
Kahtakymmentäviittä yli seitsemän hän väänsi sammuksiin sähkövalon
pikku eteisestään ja kietoutuneena oopperavaippaansa, jossa oli
chinchillakaulus, hän astui käytävään ja pysähtyi hetkeksi toteamaan,
että avain oli mukana. Nuo pienet itsenäiset huoneistot olivat mukavia,
ilmaa ja valoa hänellä tosin ei ollut, mutta hän voi sulkea ovensa,
kun halutti ja lähteä ulos. Palvelijoista ei ollut mitään vaivaa,
eikä hän koskaan tuntenut olevansa sidottu niinkuin silloin kun rakas
Fred parka oli mukana, yksinkertaisena kuten aina. Hänellä ei ollut
mitään kaunaa rakasta Fred parkaa kohtaan, joka oli sellainen hölmö,
mutta tuon näyttelijättären ajatteleminen sai nytkin pienen, katkeran,
ylenkatseellisen hymyn hänen huulilleen.
Hän painoi oven lujasti kiinni ja astui käytävään, jossa oli synkät,
okrankeltaiset seinät ja loppumaton näköala ruskeita, numeroituja
ovia. Hissi oli tulossa alas, ja korvia myöten kietoutuneena suureen
viittaansa, jokainen kastanjanruskea hius paikallaan hän odotti
liikkumattomana sen pysähtymistä omaan kerrokseensa. Rautainen
hissinveräjä aukeni, hän astui sisään. Hississä oli jo kolme henkilöä,
mies, jolla oli korkeat, valkeat liivit ja suuret, sileät pikkulapsen
kasvot, ja kaksi mustapukuista naista, hansikkaat käsissä.
Rouva MacAnder hymyili heille, hän tunsi kaikki, ja nämä kolme, jotka
siihen saakka olivat olleet ihailtavan hiljaa, alkoivat heti puhella.
Tämä oli rouva MacAnderin suotuisa salaisuus. Hän sai aina keskustelun
aikaan.
Hissin laskeutuessa viiden kerroksen läpi keskustelu jatkui, ja
hissipoika seisoi selinpäin, kurkottaen kyynillisiä kasvojaan ristikon
lomasta.
Pohjakerroksessa he erosivat, valkoliivinen herra meni hempeämielisenä
biljardisaliin, vanhat naiset päivälliselle sanoen keskenään: »Mikä
herttainen pieni nainen!» »Kyllä hän osaa jutella!» — ja rouva MacAnder
meni vuokravaunuihinsa.
Kun rouva MacAnder söi päivällistä Timothylla (vaikka Timothy itse
ei koskaan suostunut olemaan läsnä), sai keskustelu tuon laajemman,
maailmallisen leiman, mikä on mahdollinen Forsytein kesken, ja se
luultavasti juuri oli määrännyt täällä hänen arvonsa.
Rouva Smallin ja Hester tädin mielestä se oli virkistävää vaihtelua.
»Jospa vain Timothy voisi tavata hänet!» sanoivat he. He tunsivat, että
se tekisi hänelle hyvää. Rouva MacAnder esimerkiksi kykeni kertomaan
uusimman Monte Carlo-jutun Sir Charles Fisten pojasta, tiesi, kuka
oli todellinen sankaritar Tynemouth Eddyn muodikkaassa kirjassa, jota
koko maailma luki, ja mitä Pariisissa arveltiin housuhameista. Hän oli
myöskin hyvin järkevä, mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen,
oliko nuoren Nicholasin poika lähetettävä laivastoon, niinkuin äiti
tahtoi, vai pantava konttoristiksi, niinkuin isän mielestä oli
turvallisempaa. Hän voimakkaasti torjui laivastoajatuksen. Jollei
asianomainen ollut erikoisen loistava tai omannut poikkeuksellisen
hyviä suhteita, häntä kohdeltiin aivan kurjasti, ja mitä sitten
oli odotettavaa, vaikka olisi tullut amiraaliksi — kurja palkka!
Konttoristilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, kunhan hänet vain
pantiin hyvään liikkeeseen, missä ei alkutaipaleella ollut mitään
vaaroja.
Väliin hän antoi heille tietoja Pörssistä, jonka kanssa rouva
Smallilla ja Hester tädillä tosin ei ollut mitään tekemistä. Heillä
ei itse asiassa ollut rahoja sijoitettavina, mutta tällä tavoin he
joutuivat niin jännittävään kosketukseen elämän todellisuuden kanssa.
Se oli oikea elämys. He kysyisivät Timothylta, sanoivat he. Mutta
he eivät koskaan sitä tehneet, sillä he tiesivät ennakolta, että
se järkyttäisi häntä. Salaa he kuitenkin viikkokausia jälkeenpäin
katsoivat sanomalehdestä, jonka he ottivat kunnioittaen käteensä sen
todella muodikkaitten taipumusten vuoksi, oliko »Bright'in rubiini»
tai »Kumitakkiyhtiö» nousussa vai laskussa. Väliin he eivät löytäneet
yhtiön nimeä ollenkaan, ja he odottivat kunnes James tai Roger tai
Swithin tuli taloon ja kysyivät uteliaisuudesta värisevällä äänellä,
kuinka tuo »Bolivian Kalkki ja Sinkkiyhtiö» menestyi — he eivät voineet
löytää sitä sanomalehdestä.
Ja Roger vastasi: »Mitä te sillä tiedolla teette? Roskaa koko yhtiö!
Poltatte vain sormenne, jos kiinnitätte rahanne kalkkiin tai johonkin
muuhun, mistä ette tiedä mitään! Kuka kertoi teille?» Ja saatuaan
tietää, kuka oli kertonut, hän lähti pois, teki tiedusteluja Cityssä ja
ehkä sijoitti omaa rahaansa yritykseen.
Oltiin päivällisen puolivälissä ja Smither oli juuri tuonut
lampaansatulan sisään, kun rouva MacAnder katseli virkeästi ympärilleen
ja sanoi: »Oi niin, kenet luulette minun tavanneen tänään Richmondin
puistossa? Ette ikinä arvaisi — rouva Soamesin ja — herra Bosinneyn. He
olivat varmaan olleet katsomassa taloa.»
Winifred Dartie yskäisi, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Tämä oli se
todistuskappale, jota kaikki olivat itsetiedottomasti odottaneet.
Tehdäksemme rouva MacAnderille oikeutta, oli hän ollut kolmen hengen
seurueessa Sveitsissä ja Italian järvillä eikä ollut kuullut mitään
Soamesin riitaantumisesta arkkitehtinsä kanssa. Hän ei siis voinut
aavistaa sanojensa syvää vaikutusta.
Suorana ja hieman punastuneena hän antoi pienten, viekkaitten silmiensä
vaeltaa kasvoista kasvoihin koettaen mitata sanojensa vaikutusta.
Hänen kummallakin puolellaan istui Haymanin poika, laihat, vaiteliaat,
nälkäiset kasvot kääntyneenä lautaseen, ja söi lammastaan kiinteästi.
Nuo kaksi, Giles ja Jesse, olivat niin samanlaiset ja niin
erottamattomat, että heille oli Shakespearen näytelmän mukaan annettu
nimi »Dromiot.» He eivät koskaan puhuneet, ja näyttivät täydellisesti
syventyneen siihen, että eivät tehneet mitään. Yleisesti luultiin, että
he pänttäsivät päähänsä jotakin tärkeätä tutkintoa varten. He kävelivät
avopäin tuntikaupalla puistossa, joka oli heidän kotinsa vieressä,
kirjat käsissään, mäyräkoira kintereillään, puhumatta koskaan sanaakaan
ja polttaen kaiken aikaa. Joka aamu he ratsastivat noin viidenkymmenen
metrin välimatkan päässä toisistaan Campden Hilliä alas laihoilla
hevosilla, joitten jalat olivat melkein yhtä pitkät kuin heidän omansa,
ja joka aamu, noin tuntia myöhemmin, he palasivat takaisin, taaskin
viidenkymmenen metrin välimatkan päässä toisistaan. Joka ilta, missä
ikänänsä he sitten olivat syöneet päivällistä, heidät saattoi nähdä
noin puoli yhdentoista aikaan nojaamassa kaidepuuta vastaan Alhambran
kävelypaikalla.
Heitä ei koskaan nähty muuten kuin yhdessä; tällä tavoin he viettivät
päivänsä, nähtävästi täysin onnellisina.
Jonkin epämääräisen ritarillisuuden innoittamina he kääntyivät tuona
kiusallisena hetkenä rouva MacAnderiin ja sanoivat aivan yhteen ääneen:
»Oletteko nähnyt —»
Tämä hämmästyi heidän sanoistaan siinä määrin, että laski haarukan
kädestään, ja Smither, joka juuri kulki ohi, otti viipymättä lautasen
pois. Rouva MacAnder säilytti kuitenkin mielenmalttinsa ja sanoi heti:
»Minun pitää saada vielä vähän tuota hyvää lammasta.»
Mutta perästäpäin salissa hän istahti rouva Smallin viereen päättäen
ottaa selvää asiasta. Ja hän aloitti näin:
»Viehättävä nainen tuo rouva Soames, niin miellyttävä luonteeltaan!
Soames on todellakin onnellinen mies!»
Hänen tiedonhalunsa ei ollut tarpeeksi ottanut huomioon sitä sisempää
Forsyteläistä ihoa, joka kieltäytyy jakamasta huoliaan ulkopuolisen
kanssa. Rouva Septimus Small oikaisihe suoraksi, niin että koko olemus
natisi ja ratisi ja sanoi arvokkuudesta vapisten:
»Kultaseni, se on aihe, josta me emme puhu!»