»Kyllä kohta tiedät. Pikkuseikka vain, joka on täysin alapuolella
ylenkatseesi — neljäsataa puntaa.»
»Tarkoitatko, että aiot panna hänet maksamaan ne tuon vihattavan talon
vuoksi?»
»Tarkoitan.»
»Ja tiedät, että hänellä ei ole mitään?»
»Tiedän.»
»Sitten olet halpamaisempi kuin luulin.»
Soames kääntyi pois peilistä, otti vaistomaisesti kiinan posliinimaljan
kamiinihyllyltä ja risti kätensä sen ympäri kuin rukoillen. Hän
näki Irenen poven nousevan ja laskevan, hänen silmiensä tummenevan
suuttumuksesta, ja kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa moitteeseen
hän kysyi hiljaa:
»Onko sinulla käynnissä jonkinlainen flirtti Bosinneyn kanssa?»
»Ei, ei ole.»
Heidän silmänsä kohtasivat, ja Soames katsoi pois. Hän ei uskonut eikä
ollut uskomatta Irenen sanoihin, mutta hän tiesi tehneensä erehdyksen,
kun oli kysynyt — hän ei ollut koskaan tietänyt eikä tulisi tietämään,
mitä Irene ajatteli. Hänen tutkimattomien kasvojensa näkeminen,
kaikkien niiden satojen iltojen muistaminen, jolloin hän oli nähnyt
vaimonsa istuvan tuossa yhtä pehmeänä ja passiivisena, mutta niin
selittämättömänä, tuntemattomana, raivostutti häntä yli määrän.
»Minä luulen, että sinä olet kivestä tehty», sanoi hän puristaen
käsiään niin kovaa, että hauras malja särkyi. Kappaleet putosivat
ristikolle. Ja Irene hymyili.
»Sinä näytät unohtavan», sanoi hän, »että malja ei ole —»
Soames tarttui hänen käsivarteensa. »Hyvä kuritus», sanoi hän,
»on ainoa, mikä voisi saada sinut järkiisi.» Mutta hän pyörähti
kantapäillään ja lähti huoneesta.