»No niin», murahti James hänen ilmeensä peloittamana, »on se sitten
merkillistä, että minä en voi saada selvää vastausta selvään
kysymykseen, mutta niin se vain aina on.»
Hän hautoi jonkin aikaa huonoa onneaan ja puhkesi viimein sanomaan:
»No niin, minä olen varoittanut sinua. Sinä et tahdo kuulla järkeä.
Soames, hän ei puhu paljoa, mutta minä näen, että hän ei kauan jaksa
kestää tätä menoa. Sinä et voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi, ja
mikä pahempi, et saa myötätuntoa keneltäkään.»
Irene taivutti päätään pieneen hymyilevään kumarrukseen. »Olen hyvin
kiitollinen.»
James ei tietänyt mitä maailmassa siihen voisi vastata.
Kirkas, kuuma aamu oli hitaasti muuttunut harmaaksi, painostavaksi
iltapäiväksi. Raskas pilvipengermä, jonka kellertävä väri ennusti
ukkosta, oli ilmaantunut etelään ja kohosi kohoamistaan. Puitten oksat
riippuivat liikkumattomina tien yläpuolella, eikä ainoakaan lehti
värähtänyt. Kuumentuneiden hevosten haju tuntui heikkona sakeassa
ilmassa. Kuski ja tallipoika istuivat jäykkinä ja liikkumattomina
istuimellaan kuiskutellen salavihkaa keskenään kääntämättä edes päätään.
Jamesin suureksi helpotukseksi he ehtivät taloon viimein. Hän
oli hätääntynyt tuon vieressään olevan naisen hiljaisuudesta ja
umpimielisyydestä — naisen, jota hän aina oli luullut niin lempeäksi ja
taipuvaiseksi.
Vanut jättivät heidät ovelle, ja he astuivat sisään.
Halli oli kylmä ja niin hiljainen, että oli kuin olisi astuttu
hautaan. James tunsi väristystä selkäpiissään. Hän kohotti nopeasti
nahkaverhoja, jotka riippuivat pylväiden välissä sisäpihan edessä.
Hän ei voinut pidättää hyväksymisen huudahdusta.
Sisustustyöt edustivat tosiaankin oivallista makua. Himmeänpunaiset
tiilet, jotka peittivät lattian seinien kohdalta aina pyöreään
irisryhmään, joka taas ympäröi lattiaan upotettua, veden täyttämää
marmoriallasta, olivat ilmeisesti parasta laatua. James ihaili
suunnattomasti purppuranpunaisia nahkaverhoja, jotka kokonaan peittivät
yhden seinän ja kehystivät suurta valkotiilistä tehtyä uunia. Lasikaton
keskiosat oli avattu, ja lämmin ulkoilma tunkeutui talon sisimpään
saakka.
James seisoi kädet selän takana, pää taivutettuna taaksepäin
korkeita, kapeita olkapäitä kohti ja tutki pylväiden koristuksia ja
kuvioita friisissä, joka reunusti norsunluunvärisiä seiniä parvekkeen
alapuolella. Ilmeisesti ei ollut säästetty mitään vaivoja. Tämä oli
oikea herrasmiehen talo. Hän meni verhojen luo, ja keksittyään niiden
koneiston veti ne auki ja näki taulugallerian, joka päättyi suureen,
kokoseinän täyttävään ikkunaan. Siinä oli musta tammilattia, ja seinät
olivat taaskin norsunluunväriset. Hän kulki eteenpäin, heitteli auki
ovia ja kurkisti sisään. Kaikki oli täydellisen valmista, ei muuta kuin
tulla asumaan vain heti.
Hän kääntyi vihdoin puhuttelemaan Ireneä ja näki tämän seisovan
puutarhan ovella miehensä ja Bosinneyn kanssa.
Vaikka herkkyys ei ollutkaan Jamesin vahvimpia puolia, tunsi hän heti,
että jotakin oli hullusti. Hän meni heidän luokseen epämääräisen
levottomana, tuntematta häiriön syytä, ja teki yrityksen auttaa asioita.
»Hyvää päivää, herra Bosinney», sanoi hän ojentaen kätensä. »Olette
pannut rahaa menemään aika reimasti, arvaamma.»
Soames käänsi selkänsä ja marssi pois. James katsoi Bosinneyn
uhkaavista kasvoista Ireneen ja kiihdyksissään sanoi ajatuksensa
ääneen: »Niin, minä en tiedä mikä on hätänä. Kukaan ei kerro minulle
mitään!» Ja lähtiessään poikansa jälkeen hän kuuli Bosinneyn lyhyen
naurun ja hänen sanansa: »No, Jumalan kiitos! Te näytätte niin —»
Valitettavasti hän ei kuullut enempää.
Mitä oli tapahtunut? Hän katsoi taakseen. Irene oli hyvin lähellä
arkkitehtiä, ja hänen kasvonsa eivät olleet ne, jotka hän tunsi. Hän
kiirehti poikansa luo.
Soames käveli taulugalleriassa.
»Mikä on hätänä?» sanoi James. »Mitä tämä kaikki merkitsee?»
Soames katsoi häneen ylimielisen, järkkymättömän tyvenenä kuten
ainakin, mutta James tiesi vallan hyvin, että hän oli kiihkeän
suuttunut.
»Ystävämme», sanoi hän, »on taaskin ylittänyt valtuuksiaan, siinä
kaikki. Sitä pahempi hänelle tällä kertaa.»
Hän kääntyi ja kulki taas ovea kohti. James seurasi häntä nopeasti ja
työntäytyi eteen. Hän näki Irenen ottavan sormen huuliltaan, kuuli
hänen sanovan jotakin tavallisella äänellään ja alkoi puhua ennenkuin
ehti heidän luokseen:
»Nyt tulee myrsky. Meidän on paras lähteä kotiin. Emme kai voi saada
teitä mukaan, herra Bosinney? Niin, minä arvasin sen. Hyvästi sitten!»
Hän ojensi kätensä. Bosinney ei tarttunut siihen, kääntyi vain nauraen
ja sanoi:
»Hyvästi, herra Forsyte. Varokaa myrskyä!» Sitten hän lähti pois.
»No niin», alkoi James, »minä en tiedä —»
Mutta Irenen kasvojen näkeminen pysäytti hänet. Hän tarttui miniäänsä
käsipuoleen ja saattoi hänet vaunuihin. Hän oli varma, aivan varma
siitä, että he olivat sopineet jotakin keskenään...
Mikään tässä maailmassa ei siinä määrin saa Forsytea suunniltaan kuin
huomio, että jokin asia, josta hän on sitoutunut suorittamaan määrätyn
summan, tuleekin maksamaan enemmän. Ja tämä on täysin ymmärrettävää,
sillä koko hänen elämänjärjestyksensä perustuu arviointien
täsmällisyyteen. Jollei hän voi luottaa määrättyihin omaisuuden
arviointeihin, on hänen kompassissaan vika, ja hän joutuu ajelemaan
vihaisilla vesillä ilman peräsintä.
Kirjoitettuaan Bosinneylle sanamuodossa, joka jo on mainittu,
Soames oli jättänyt talon hintakysymyksen mielestään. Hän uskoi
tehneensä lopullisen maksukysymyksen niin selväksi, että mikään
ylittämisen mahdollisuus ei tosiaankaan ollut tullut hänen mieleensä.
Kuullessaan Bosinneylta, että hänen asettamansa kahdentoista tuhannen
punnan raja tulisi ylitetyksi noin neljälläsadalla, hän oli käynyt
valkeaksi vihasta. Hänen alkuperäinen arvionsa koko talosta oli ollut
kymmenentuhatta puntaa, ja hän oli usein moittinut itseään ankarasti
siitä, että oli suostunut yhä uusiutuviin ylittämisiin. Tällä
viimeisellä kerralla Bosinney oli kuitenkin täydellisesti erehtynyt.
Soames ei voinut käsittää, kuinka maailmassa mies voi käyttäytyä
noin aasimaisesti, mutta se oli nyt kuitenkin tapahtunut, ja kaikki
kauna ja kauan kytenyt, salainen mustasukkaisuus Bosinneyta kohtaan
leimahti tämän tuhlauksen huippusaavutuksen johdosta ilmiraivoksi.
Luottavaisen ja ystävällisen aviomiehen asenne oli mennyt. Hän oli
omaksunut sen turvatakseen omaisuuttaan — vaimoaan — nyt hän jätti sen
toisenlaatuisen omaisuuden turvaamiseksi.
»Ah», oli hän sanonut Bosinneylle voidessaan taas puhua, »ja sinä
olet kaiketi täysin tyytyväinen itseesi. Mutta minä voin kohta sanoa
sinulle, että olet kokonaan erehtynyt ihmisestä!»
Mitä hän tarkoitti noilla sanoilla, sitä ei hän sillä hetkellä itsekään
tarkoin tiennyt, mutta päivällisen jälkeen hän kävi läpi kirjevaihtonsa
Bosinneyn kanssa saadakseen täyden varmuuden. Asiasta ei voinut olla
kahta mielipidettä — mies oli tehnyt itsensä syypääksi ylimääräisen
neljänsadan punnan tai ainakin kolmensadan viidenkymmenen kulutukseen,
ja hän aikoi vaatia niistä hyvityksen.
Hän katseli vaimonsa kasvoja tultuaan tähän päätökseen. Irene istui
tavallisella paikallaan sohvassa ja muutti pitsiä erääseen kaulukseen.
Hän ei ollut kertaakaan puhunut miehelleen koko iltana.
Soames meni takan eteen, katseli kuvaansa peilissä ja sanoi: »Ystäväsi
Merirosvo on käyttäytynyt kuin hullu, mutta hän saa sen maksaa.»