Soames lähti sinä iltana yläkertaan mielessä tunne, että hän oli mennyt
liian pitkälle. Hän oli valmis pyytämään anteeksi sanojaan.
Hän sammutti kaasun, joka vielä paloi käytävässä heidän huoneensa
edustalla. Käsi ovenrivalla hän pysähtyi ja koetti hahmotella
anteeksipyyntöään, sillä hän ei suinkaan aikonut antaa Irenen huomata,
että hän oli hermostunut.
Mutta ovi ei auennut, ei sittenkään, vaikka hän työnsi sitä ja käänsi
ripaa lujasti. Irene oli varmaan jostakin syystä pannut sen lukkoon ja
unohtanut sen.
Hän meni pukuhuoneeseensa, jossa kaasu myöskin paloi, vaikka matalalla
liekillä, ja meni nopeasti toiselle ovelle. Sekin oli lukossa. Sitten
hän huomasi, että telttasänky, jota hän joskus tilapäisesti käytti, oli
pantu kuntoon hänelle ja hänen yöpukunsa laskettu sen päälle. Hän pani
käden otsalleen — kun hän otti sen pois, oli se märkä. Hänelle valkeni,
että hänet oli suljettu ulos.
Hän meni takaisin ovelle, käänteli ripaa hiljaa ja sanoi: »Avaa ovi,
kuuletko. Avaa ovi!»
Kuului heikkoa rapinaa, mutta ei vastausta.
»Kuuletko? Päästä minut heti sisään — minä vaadin päästä sisään!»
Hän saattoi kuulla Irenen hengityksen oven läheltä — se oli kuin
eläimen, jota vaara uhkaa.
Oli jotakin kauhistuttavaa tuossa heltymättömässä hiljaisuudessa,
tuossa mahdottomuudessa päästä hänen luokseen. Soames meni takaisin
toiselle ovelle, työnsi sitä koko painollaan ja koetti saada sitä
auki. Ovi oli uusi, hän oli itse teettänyt sen, ja se oli ollut valmis
heidän tullessaan kotiin häämatkaltaan. Hän nosti raivoissaan jalkansa
potkaistakseen sitä, mutta palvelijain ajatteleminen pidätti häntä, ja
hän tunsi äkkiä olevansa lyöty.
Hän retkahti takaisin pukuhuoneeseensa ja otti käteensä kirjan.
Mutta kirjainten sijasta hän näki vain vaimonsa — hänen keltaiset
hiuksensa, jotka valuivat paljaille olkapäille, hänen tummat silmänsä,
jotka olivat kuin ahdistetun eläimen. Ja hänen kapinallisen tekonsa
koko merkitys selvisi Soamesille. Irene luuli, että se onnistuisi
hyvällä.
Hän ei voinut istua hiljaa, vaan meni taas ovelle. Hän voi vieläkin
kuulla Irenen hengityksen, ja hän kutsui: »Irene, Irene!»
Hän ei aikonut tehdä ääntään pateettiseksi. Pahaenteisenä vastauksena
nuo heikot äänet lakkasivat. Hän seisoi kädet nyrkissä ja ajatteli.
Sitten hän hiipi äkkiä varpaillaan toiselle ovelle ja koetti
äärimmäisin ponnistuksin saada sen aukeamaan. Ovi narisi, mutta ei
auennut. Soames istui portaille ja kätki kasvot käsiinsä.
Hän istui siinä kauan pimeässä, kuun luodessa yläpuolella olevasta
kattoikkunasta portaisiin kalpean valoläikän, joka piteni ja lähestyi
häntä. Hän koetti olla filosofinen.
Koska Irene oli lukinnut ovensa, ei hänellä voinut olla enää mitään
vaimon vaatimuksia, ja Soames saisi lohduttautua toisilla naisilla!
Tuollaisten ilojen ajatteleminen huvitti häntä hyvin vähän — hänellä
ei ollut halua noihin urotöihin. Oli tuskin koskaan ollut, ja nyt hän
oli kokonaan vieraantunut niistä. Hän tunsi, että hän ei koskaan voisi
päästä makuun. Hänen nälkäänsä saattoi tyydyttää vain hänen vaimonsa,
heltymätön ja säikähtänyt vaimonsa, noiden lukittujen ovien takana.
Kukaan toinen nainen ei voisi auttaa häntä.
Tämä vakaumus valtasi hänen mielensä hirvittävällä voimalla pimeydessä.
Hänen filosofiansa oli tiessään, ja nyrpeä suuttumus valtasi sen
paikan. Irenen käytös oli epämoraalista, anteeksiantamatonta, kaikkien
hänen vallassaan olevien rangaistusten arvoista. Hän ei kaivannut
ketään muuta kuin Ireneä, ja Irene ei tahtonut!
Irene mahtoi sitten todellakin vihata häntä. Hän ei ollut koskaan
ennen sitä uskonut. Hän ei uskonut sitä nytkään. Se tuntui hänestä
uskomattomalta. Hänestä tuntui, että hän oli kerta kaikkiaan menettänyt
arvostelukykynsä. Jos Irene, jota hän aina oli tottunut pitämään niin
pehmeänä ja antautuvana, kykeni tällaiseen päättäväiseen tekoon — mitä
voisikaan vielä tapahtua?
Sitten hän kysyi itseltään taaskin, oliko Irenellä ja Bosinneylla
suhde. Hän ei uskonut, että niin oli, hän ei voinut suostua uskomaan,
että se olisi syynä hänen käyttäytymiseensä — sitä ajatusta ei voinut
hyväksyä.
Oli sietämätöntä ajatella, että hänen olisi pakko antaa aviosuhteensa
yleisön haltuun. Ilman kaikkein sitovimpia todistuksia hänen täytyi
vielä kieltäytyä uskomasta, sillä hän ei tahtonut rangaista itseään. Ja
kaiken aikaa sydämessään — hän _uskoi_.
Kuu loi harmahtavaa valoa hänen vartalolleen, joka oli kyyristyneenä
porraskäytävän seinää vastaan.
Bosinney rakasti Ireneä! Hän vihasi tuota miestä eikä tahtonut säästää
häntä nyt. Hän saattoi ja voi kieltäytyä maksamasta penniäkään yli
kahdentoistatuhannen ja viidenkymmenen punnan — sehän oli viimeinen
raja, minkä hän oli asettanut kirjeessään, tai pikemminkin hän maksaisi
ja haastaisi hänet oikeuteen. Hän menisi Joblingille ja Boulterille
ja jättäisi asian heidän haltuunsa. Hän saattaisi tuon rahattoman
kerjäläisen vararikkoon! Ja äkkiä — minkähän ajatusyhtymän kautta?
— hän tuli ajatelleeksi, ettei Irenelläkään ollut rahaa. He olivat
molemmat kerjäläisiä. Se tuotti hänelle omituista tyydytystä.
Hiljaisuuden keskeytti seinän takaa kuuluva heikko rapina. Irene meni
vihdoin vuoteeseen. Vai niin! Iloa vain ja mieluisia unia! Vaikka hän
nyt heittäisi oven selkoselälleen, ei Soames menisi sisään!
Mutta hänen huulensa, jotka olivat vääntyneet katkeraan hymyyn,
värähtivät, hän peitti silmät käsillään...
* * *
Myöhään seuraavana iltapäivänä Soames seisoi ruokasalin ikkunassa
tuijottaen synkästi kadulle.
Aurinko tuhlaili vielä valoaan vaahteroihin, joiden leveät lehdet
välkkyivät ja värisivät nurkalla olevan posetiivin tahdissa. Se soitti
valssia, vanhaa valssia, joka jo oli poissa muodista ja jonka sävelillä
oli kohtalokas poljento. Se soitti soittamistaan, vaikka tosiaankin
vain lehdet olivat tanssimassa.
Nainen, joka soitti, ei näyttänyt iloiselta, sillä hän oli väsynyt,
eikä suurista taloista kukaan heittänyt hänelle kuparilantteja. Hän
siirsi posetiivin kauemmaksi ja alkoi kolmannella ovella uudelleen.
Se oli sama valssi, jota oli soitettu Rogerin luona, kun Irene tanssi
Bosinneyn kanssa. Soames tunsi taas hänen gardeniainsa tuoksun, tuo
ilkeä soitto toi sitä mukanaan niinkuin silloinkin, kun Irene välkkyvin
hiuksin, katse niin pehmeänä oli liukunut hänen ohitseen Bosinneyn
kanssa edestakaisin avarassa tanssisalissa.
Soittajavaimo väänsi kampia hitaasti. Noin hän tietysti oli vääntänyt
kampiaan kaiken päivää — vääntänyt tuolla läheisellä Sloane
Streetilläkin, vääntänyt ehkä Bosinneylle itselleen.
Soames kääntyi, otti leikellystä rasiasta savukkeen ja palasi
takaisin ikkunan luo. Sävel veti häntä vastustamattomasti puoleensa,
ja siinä tulikin Irene hänen näkyviinsä, päivänvarjo laskettuna
kokoon, kiirehtien kotiin Montpellier Squarea pitkin, yllä pehmeä,
vaaleanpunainen, avohihainen pusero, jota Soames ei tuntenut. Irene
pysähtyi posetiivin kohdalle, otti rahaa kukkarostaan ja antoi vaimolle.
Soames peräytyi ja seisahtui paikkaan, josta saattoi nähdä halliin.
Irene avasi oven omalla avaimellaan, laski kädestään päivänvarjon ja
seisoi katsellen itseään peilistä. Hänen poskensa punersivat ikäänkuin
aurinko olisi polttanut niitä, hänen huulensa avautuivat hymyyn. Hän
ojensi käsivarsiaan ikäänkuin syleilläkseen itseään ja nauroi naurua,
joka eniten muistutti nyyhkytystä.
Soames astui eteenpäin.
»Hyvin — sievää»! sanoi hän.
Mutta Irene kääntyi kuin ammuttuna ja aikoi rientää hänen ohitseen
yläkertaan. Soames sulki tien.
»Miksi niin kova kiire?» kysyi hän, ja hänen silmänsä kiintyivät
irralleen päässeeseen kiharaan Irenen korvan juuressa.
Hän tuskin tunsi Ireneä. Tämä oli kuin tulessa, niin syvä ja rikas oli
väri hänen poskillaan, silmissään, huulillaan, ja tuo puserokin oli
tavaton.
Irene nosti kätensä ja pyyhkäisi kiharan pois. Hän hengitti nopeasti
ja syvään, ikäänkuin olisi juossut, ja oli kuin joka henkäys olisi
kantanut tuoksua hänen hiuksistaan, ruumiistaan, kuin aukeavasta
kukasta.
»Minä en pidä tuosta puserosta», sanoi Soames hitaasti. »Se on pehmeä,
muodoton kappale.»
Hän nosti sormensa Irenen rintaa kohti, mutta Irene työnsi hänen
kätensä syrjään.
»Älä koske minuun!» huusi hän.
Soames tarttui hänen ranteeseensa, hän väänsi sen irti.
»Ja missä olet mahtanut olla?» kysyi mies.
»Taivaassa — poissa tästä talosta!» Näin sanoen Irene juoksi portaita
ylös.
Ulkona, ihan ovella, posetiivinsoittaja väänsi valssiaan — kiitokseksi.
Ja Soames seisoi liikkumattomana. Mikä esti häntä juoksemasta perässä?
Sekö, että hän uskon silmillä näki Bosinneyn katsovan alas korkeasta
ikkunastaan Sloane Streetin varrella, pinnistelevän katsettaan
nähdäkseen vielä vilauksen Irenen katoavasta hahmosta, vilvoittelevan
kuumenneita kasvojaan ja nähden vielä unta hetkestä, jolloin tuo nainen
oli heittäytynyt hänen syliinsä — koko huone oli vielä täynnä hänen
tuoksuaan ja hänen naurunsa sointia, joka oli kuin nyyhkytys.