»Ei tahdo? Mitä se merkitsee? Hänhän tulee asumaan talossa,
tietääkseni?»
Soames ei vastannut.
»Minä en tiedä, mitä tämän ajan naisista tulee», murisi James. »Minulla
ei koskaan ole ollut vaikeuksia naisten kanssa. Hänellä on liian paljon
vapautta. Hän on hemmoteltu —»
Soames nosti katseensa. »Minä en tahdo, että häntä moititaan», sanoi
hän odottamatta.
Hiljaisuutta häiritsi enää vain Jamesin hörppiminen, kun hän söi
soppaansa.
Tarjoilija toi kaksi lasia portviiniä, mutta Soames pysäytti hänet.
»Ei portviiniä tuolla tavalla tarjota», sanoi hän, »viekää ne pois ja
tuokaa pullo.»
Heräten soppaunelmistaan James loi tavanmukaisen nopean, ovelan
katsauksensa ympäröiviin tosiseikkoihin.
»Äitisi on vuoteessa», sanoi hän, »voit saada vaunut matkallesi.
Luulisin, että Irene pitää ajelusta. Tuo nuori Bosinney on kai siellä
näyttämässä teille taloa.»
Soames nyökäytti päätään.
»Lähtisin mielelläni omin silmin katsomaan, minkälaista hänen
loppuhommansa siellä nyt on ollut», jatkoi James. »Minä tulen hakemaan
teidät sieltä pois.»
»Minä matkustan junassa», vastasi Soames. »Jos tahdot ajaa katsomaan,
lähtee Irene ehkä kanssasi, en tiedä varmaan.»
Hän viittasi tarjoilijalle ja pyysi laskua, jonka James maksoi.
He erosivat Pyhän Paavalin katedraalin kohdalla, Soames lähti asemalle,
James raitiovaunulla länttä kohti.
Hän oli varannut itselleen nurkkapaikan lähinnä kuljettajaa, ja hänen
pitkät jalkansa vaikeuttivat kaikkien muitten sisäänpääsyä. Kaikkiin
tulijoihin hän katsoi vihaisesti ikäänkuin ei heillä olisi mitään
oikeutta hengittää hänen ilmaansa.
Hän ajatteli tänä iltapäivänä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhua
Irenen kanssa. Oikeaan aikaan sanottu sana voi saada suuria aikaan, ja
nyt kun Irene joutuisi asumaan maalla, hänellä olisi hyvä tilaisuus
kääntää lehteä elämässään! Hän saattoi nähdä, että Soames ei enää kovin
kauan kestäisi vaimonsa hommia.
Hänen mieleensä ei juolahtanut määritellä, mitä hän tarkoitti Irenen
»hommilla»; sanantapa oli laaja, epämääräinen, ja soveltui Forsytelle.
Ja Jamesilla oli näin lounaan jälkeen tavallista suurempi annos
rohkeutta.
Kotiin tultuaan hän käski ajaa esiin puolikääsit ja antoi tallipojalle
erikoisen määräyksen lähteä mukaan. Hän tahtoi olla ystävällinen
Irenelle ja tarjota hänelle kaikki mahdollisuudet.
Kun numero 62:n ovi avattiin, saattoi hän selvästi kuulla Irenen
laulavan. Hän huomautti tästä heti avaajalle, jotta ei olisi mitään
mahdollisuutta kieltää häneltä sisäänpääsyä.
Kyllä, rouva Soames oli kotona, mutta tyttö ei tietänyt tahtoiko hän
tavata ketään.
James, liikkuen sillä ketteryydellä, joka aina ihmetytti hänen pitkien
jalkojensa ja hajamielisen ilmeensä tarkkaajia, meni suoraa päätä
saliin odottamatta sen parempaa tietoa. Hän tapasi Irenen istumassa
pianon ääressä, kädet koskettimilla, ilmeisesti kuunnellen ääniä
eteisestä. Irene tervehti häntä hymyilemättä.
»Anoppisi on vuoteessa», aloitti James toivoen heti voittavansa hänen
myötätuntonsa. »Minulla on vaunut täällä. Oleppas nyt hyvä tyttö, pane
hattu päähäsi ja lähde kanssani ajelulle. Se tekee sinulle hyvää.»
Irene katsoi häneen ikäänkuin aikoisi kieltäytyä, mutta näytti sitten
muuttavan mieltään, meni yläkertaan ja tuli takaisin hattu päässä.
»Minne aiotte viedä minut?» hän kysyi.
»Käväisemme vain Robin Hillissä», sanoi James supisten nuo sanat hyvin
äkkiä. »Hevoset tarvitsevat liikuntoa, ja minusta olisi hauska nähdä,
mitä siellä on tehty.»
Irene peräytyi, mutta muutti taas mielensä ja nousi vaunuihin. James
seurasi tarkoin hänen kintereillään ollakseen oikein varma.
Vasta kun he olivat ehtineet puolitiehen James aloitti: »Soames on
kovin kiintynyt sinuun — hän ei anna moittiakaan sinua. Miksi et osoita
enemmän hellyyttä häntä kohtaan?»
Irene punastui ja sanoi hiljaa: »En voi osoittaa sitä, mitä minulla ei
ole.»
James katsoi häneen terävästi. Hän tunsi, että kun hän nyt kerran oli
saanut Irenen omiin vaunuihinsa ja hänellä sitäpaitsi oli omat hevoset
ja omat palvelijat mukana, hän todellakin oli tilanteen herra. Irene
ei voinut ajaa häntä pois, ja julkista kohtausta hän ei panisi toimeen
missään tapauksessa.
»Minä en voi ymmärtää mitä tarkoitat», sanoi hän. »Soames on hyvin hyvä
aviomies.»
Irenen vastaus oli niin hiljainen, että sitä tuskin kuului keskellä
liikenteen hälinää. James erotti sanat: »Te ette ole naimisissa hänen
kanssaan.»
»Mitä se siihen kuuluu? Hän on antanut sinulle kaikki mitä tarvitset.
Hän on aina valmis viemään sinut minne vain, ja nyt hän on rakentanut
tuon maatalonkin sinulle. Eihän sinulla itselläsi mitään olisi.»
»Ei.»
Taaskin James katsoi häntä, mutta ei voinut tajuta hänen kasvojensa
ilmettä. Näytti melkein siltä kuin hän aikoisi ruveta itkemään, ja
kuitenkin —
»Minä olen varma siitä», mutisi hän kiireesti, »että olemme kaikki
koettaneet olla ystävällisiä sinulle.»
Irenen huulet värisivät, ja mielipahakseen James näki kyynelen
vierähtävän hänen poskelleen. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa.
»Me pidämme kaikki sinusta», sanoi hän. »Jospa vain» — hän aikoi sanoa
»käyttäytyisit hyvin», mutta sanoikin — »jospa vain olisit enemmän
vaimo hänelle.»
Irene ei vastannut, ja Jameskin lakkasi puhumasta. Irenen
hiljaisuudessa oli jotakin, joka teki hänet neuvottomaksi. Se ei ollut
itsepäistä hiljaisuutta, vaan pikemminkin kuin myöntymistä kaikkeen
mitä hän saattoi sanoa. Ja kuitenkaan ei hän mielestään ollut saanut
viimeistä sanaa. Hän ei voinut ymmärtää tätä.
Hän ei liioin kyennyt kauan olemaan vaiti.
»Minä otaksun, että tuo nuori Bosinney», sanoi hän, »nyt pian menee
naimisiin Junen kanssa?»
Irenen kasvot muuttuivat. »Minä en tiedä», sanoi hän. »Kysyisitte
Junelta.»
»Kirjoittaako June sinulle?»
»Ei.»
»Kuinka se on mahdollista?» sanoi James. »Minä luulin, että June ja
sinä olitte niin hyvät ystävät.»