»Yksi kilpikonnaliemi, kirkas, yksi häränhäntä, kaksi lasia portviiniä.»
Frenchin yläsalissa, missä Forsyte vielä voi saada tukevaa
englantilaista ruokaa, James ja hänen poikansa istuivat syömässä
lounasta.
Kaikista ruokapaikoista James tuli mieluimmin tänne, tässä oli
jotakin vaatimatonta, hyvinmaustettua ja täyttävää, ja vaikka
muodikkuuden pakko oli jo jossakin määrin turmellut häntä ja vaikka
elintaso oli noussut yhtä matkaa tulojen kanssa, jotka _tavallisesti_
nousivat, hän vielä hiljaisina City hetkinään ikävöi varhaisempien
vuosiensa maukkaitten lihapatojen ääreen. Täällä kantoivat parrakkaat
englantilaiset tarjoilijat ruuan pöytään, täällä oli sahajauhoja
lattialla, ja kolme pyöreätä, kultakehyksistä peiliä riippui juuri
sopivan korkealla. Täältä oli vasta hiljattain poistettu »pilttuut»,
joiden suojassa saattoi syödä kyljyksensä tai pihvipaistinsa jauhoisen
perunan kera naapurien häiritsemättä, niinkuin herrasmies ainakin.
Hän pisti ruokaliinansa kulman liivin kolmanteen napin läpeen — tapa,
josta hänen jo vuosia sitten oli pitänyt luopua West Endissä. Hän tunsi
tulevansa nauttimaan sopastaan — koko aamu oli mennyt erään vanhan
ystävän maatilan hinnan kiristämisessä korkeammaksi.
Pantuaan suunsa täyteen ravitsevaa eikä liian tuoretta leipää hän alkoi
suoraan: »Kuinka aiot mennä Robin Hilliin? Menetkö hakemaan Irenen
mukaan? Se olisi kyllä viisainta. Siellä on kai paljon sellaista, mitä
hän tahtoo nähdä.»