Vanha Jolyon seisoi Broadstairsin ahtaassa eteisessä ja hengitti tuota
öljykankaan ja sillin tuoksua, joka vallitsee kaikissa kunniallisissa
täyshoitoloissa meren rannalla. Tuolilla — se oli kiiltävä
nahkanojatuoli, jonka jouhitäyte pisti esiin reiästä vasemmassa
yläkulmassa — oli musta salkku. Siihen hän pani papereita, Times-lehden
ja Eau-de-Cologne-pullon. Hänellä piti tänään olla Kansainvälisen
Kultayhtiön ja Uuden Kivihiiliyhtiön kokous, joita varten hän matkusti
kaupunkiin, sillä hän ei koskaan laiminlyönyt ainoatakaan johtokuntaa.
»Johtokunnan laiminlyöminen» olisi ollut uusi todistus hänen
vanhenemisestaan, ja sitä ei hänen kade Forsyte-henkensä voinut sietää.
Kun hän täytti tuota mustaa salkkua, näyttivät hänen silmänsä
sellaisilta kuin saattaisivat ne minä hetkenä tahansa leimahtaa
kiukkuun. Sillä tavoin kiiltävät koulupojan silmät, kun joukko
tovereita härnää häntä, mutta hän hillitsee itsensä, koska taistelu
on niin peloittavan epätasainen. Ja vanha Jolyon hillitsi itsensä,
tukahdutti mestarillisella tahdonvoimallaan, joka nyt hitaasti alkoi
kulua, sen suuttumuksen, jonka hänen nykyisen elämänsä olosuhteet
olivat nostattaneet.
Hän oli saanut pojaltaan epäkäytännöllisen kirjeen, jossa tämä, eksyen
kaikenlaisiin yleisiin juttuihin, näytti koettavan päästä vastaamasta
selvään kysymykseen. »Olen nähnyt Bosinneyn». sanoi poika. »Hän ei
ole mikään rikollinen. Mitä enemmän näen ihmisiä, sitä enemmän tulen
vakuutetuksi, että he eivät ole hyviä eivätkä, pahoja — naurettavia tai
pateettisia vain. Sinä et luultavasti ole yhtä mieltä kanssani.»
Vanha Jolyon ei ollutkaan yhtä mieltä, hänestä oli kyynillistä puhella
tuollaisia, hän ei ollut vielä ehtinyt siihen vanhuuden asteeseen,
jolloin kaikki, Forsytetkin, menetettyään ne illusionit ja periaatteet,
joita he ovat huolellisesti hellineet käytännöllisiä tarkoituksiaan
varten, mutta joihin he eivät koskaan ole uskoneet, menetettyään kaiken
ruumiillisen nautinnon, saatuaan sydämeensä isketyksi sen vakaumuksen,
että heillä ei ole enää mitään toivottavaa — murtavat itsehillinnän
sulut ja sanovat asioita, joita he eivät ikinä olisi luulleet
kykenevänsä sanomaan.
Kenties hän ei uskonut »hyvyyteen» eikä »pahuuteen» sen enempää kuin
hänen poikansakaan, mutta hän olisi sanonut: »Minä en tiedä — en osaa
sanoa». Siinä oli ehkä sentään jotakin, ja miksi turhaan ilmaisisi
epäilystään ja riistäisi itseltään mahdollisen edun?
Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka
(todellisena Forsytena) hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään
liian seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta
intohimoisesti. Ja kun tuo ihmeellinen näköala (»väsyttävä, mutta
maksaa vaivan», sanoo Baedeker) oli viimeisen kiipeämisyntyksen jälkeen
häneltä kielletty, oli hän epäilemättä tuntenut, että on olemassa jokin
suuri, arvokas prinsiippi, joka kruunaa elämän kaoottiset pyrkimykset,
pienet jyrkänteet ja pilkalliset, pimeät kuilut. Tämä oli kenties
lähempänä uskontoa kuin mihin hänen käytännöllinen henkensä koskaan oli
päässyt.
Mutta siitä oli jo monta vuotta kun hän viimeksi oli ollut vuoristossa.
Hän oli vienyt Junen sinne kahtena vuonna peräkkäin vainionsa kuoleman
jälkeen ja todennut katkerana, että hänen kiipeämisvuotensa olivat ohi.
Tuolle vanhalle, vuoriston suomalle luottamukselle asiain korkeampaan
järjestykseen hän oli jo kauan ollut vieras.
Hän tiesi olevansa vanha, mutta tunsi itsensä nuoreksi, ja tämä
teki hänet levottomaksi. Hän ajatteli levottomana ja ihmeissään
sitäkin seikkaa, että hän, joka aina oli ollut niin varovainen, oli
joutunut isäksi ja isoisäksi olennoille, jotka näyttivät syntyneiltä
onnettomuuteen. Hän ei voinut sanoa mitään pahaa Jo'sta — kuka voisi
sanoa mitään sitä poikaa vastaan, niin mukavaa miestä — mutta Jo'n
asema oli surkea, ja tämä Junen juttu oli melkein yhtä paha. Se oli
kuin kohtalo, ja kohtalo oli niitä asioita, joita hänenluonteisensa
mies ei voinut ymmärtää eikä sulattaa.
Kirjoittaessaan pojalleen hän ei tosissaan toivonut, että siitä olisi
mitään hyötyä. Noitten Rogerin tanssiaisten jälkeen hän oli liiankin
selvästi nähnyt, missä sitä oltiin — hän osasi laskea kaksi ja kaksi
yhteen vikkelämmin kuin moni muu — ja poikansa esimerkki silmäinsä
edessä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu Forsyte, että tuo kalpea
liekki kärventää ihmisen siivet, tahtoi hän sitten tai ei.
Noina aikoina ennen Junen kihlausta, jolloin tämä ja rouva Soames aina
olivat olleet yhdessä, vanha Jolyon oli nähnyt Ireneä siksi paljon,
että tunsi hänen taikavoimansa miehiin. Irene ei ollut hakkailija
eikä koketti — nuo sanat olivat rakkaita hänen sukupolvelleen, joka
mielellään määritteli asioita hyvällä, leveällä, epätäsmällisellä
sanalla — mutta hän oli vaarallinen. Vanha Jolyon ei osannut sanoa
miksi. Jos hänelle olisi puhuttu muutamien naisten myötäsyntyisestä
ominaisuudesta — viettelyvoimasta, jota he eivät itse hallinneet —
hän olisi sanonut: »Humpuukia!» Irene oli vaarallinen, ja sillä hyvä.
Vanha Jolyon tahtoi ummistaa silmänsä koko jutulta. Tuli mitä tuli,
hän ei tahtonut kuulla siitä sen enempää — hän tahtoi vain pelastaa
Junen aseman ja mielenrauhan. Hän toivoi vielä, että Junesta voisi taas
kerran tulla iloa hänelle itselleen.
Ja niin hän oli kirjoittanut. Vastuksesta oli ollut hyvin vähän hyötyä.
Mitä nuori Jolyon oli saanut irti haastattelustaan, siitä kertoi
tosiasiallisesti vain tämä omituinen lause: »Minä ymmärsin, että hän on
virrassa.» Virrassa! Missä virrassa? Mikä uudenaikainen sanantapa se
oli?
Hän huokasi ja pisti viimeiset paperit salkun sivutaskuun. Hän tiesi
aivan hyvin mitä tarkoitettiin.
June tuli ruokasalista ja auttoi kesätakkia hänen ylleen. Tytön
puvusta, hänen pienten päättäväisten kasvojensa ilmeestä isoisä heti
näki, mitä oli tulossa.
»Minä lähden mukaan», sanoi June.
»Mitä hullua, kultaseni, minä lähden suoraan Cityyn. En voi antaa sinun
ajelehtia yksinäsi.»
»Minun pitää mennä tervehtimään vanhaa rouva Smeechiä.»
»Voi noita sinun ainaisia 'siipirikkojasi'», murisi vanha Jolyon.
Hän ei uskonut tytön selitykseen, mutta lopetti vastarintansa. Junen
itsepäisyydelle ei mahtanut mitään.
Victorian asemalla hän pani tytön vaunuihin, jotka oli tilattu häntä
itseään varten — luonteenomainen teko, sillä hänessä ei ollut halpaa
itsekkyyttä vähääkään.
»Älä nyt väsytä itseäsi, kultaseni», sanoi hän, otti ajurin ja lähti
Cityyn.
June ajoi ensin eräälle Paddingtonin syrjäkadulle, jolla asui rouva
Smeech, hänen »siipirikkonsa» — vanha ihminen, jolla oli ollut
tekemistä talon siivoustöitten kanssa — mutta kuunneltuaan puolen
tunnin ajan hänen tavallisia valituksiaan ja tyrkytettyään hänelle
tilapäistä apua tyttö jatkoi matkaansa Stanhope Gatelle. Suuri talo oli
suljettu ja pimeä.
Hän oli päättänyt ottaa jotakin selville, maksoi mitä maksoi. Oli
parasta kohdata pahin, ja päästä siitä sitten. Ja tämä oli hänen
suunnitelmansa: hän menisi ensin Philin tädin, rouva Baynesin luo, ja
jollei sieltä lähtisi mitään tietoa, Irenen itsensä luo. Hänellä ei
ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän voittaisi näillä käynneillä.
Kello kolmelta hän oli Lowndes Squarella. Niinkuin ainakin nainen, kun
edessä on vaikeuksia, hän oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa ja lähti
taisteluun yhtä uljain katsein kuin vanha Jolyon konsanaan. Hänen
pelkonsa oli muuttunut kiihkeydeksi.
Kun June ilmoitettiin, oli rouva Baynes, Bosinneyn täti (Louisa oli
hänen nimensä), keittiössään, ohjaamassa keittäjää, sillä hän oli
erinomainen perheenemäntä, ja, niinkuin Baynes aina sanoi, »hyvä
päivällinen merkitsi paljon.» Hän työskenteli parhaiten päivällisen
jälkeen. Baynes se oli, joka rakensi Kensingtoniin tuon huomattavan
hienon rivin suuria punaisia taloja, jotka monien muitten kanssa
kilpailevat nimestä »Lontoon rumimmat».
Kuullessaan Junen nimen hän lähti kiireesti makuuhuoneeseensa, otti
kaksi leveätä rannerengasta sahvianirasiasta ja pani ne valkeihin
ranteisiinsa — sillä hän omasi huomattavassa määrin tuota »omistamisen
vaistoa», joka, niinkuin tiedämme, on Forsytelaisuuden koetinkivi ja
hyvän moraalin perusta.
Hänen vartalonsa, joka oli keskikokoinen ja leveärakenteinen omaten
taipumusta lihavuuteen, kuvastui valkopuisen vaatekaapin peilistä.
Puku oli tehty hänen omien ohjeittensa mukaan — se oli taitettua
väriä ja muistutti suurten hotellien käytävien himmeitä seiniä. Hän
kohotti kätensä tukkalaitteeseensa, joka oli Walesin prinsessan muotia,
kosketti sitä sieltä täältä, kiinnitti sen lujemmalle, ja hänen
silmänsä olivat tulvillaan itsetiedotonta realismia, ikäänkuin hän
katsoisi silmästä silmään jotakin elämän synkkää tosiseikkaa, jonka
hän koetti kääntää mahdollisimman hyväksi. Nuoruudessa hänen poskensa
olivat olleet kuin kermaa ja ruusuja, mutta keski-ikä täplitti niitä
nyt, ja tuo kova, ruma suorasukaisuus tuli taaskin hänen silmiinsä, kun
hän huiskutti puuteriviuhkaa otsallaan. Sitten hän pani viuhkan pois ja
seisoi peilin edessä ihan hiljaa järjestäen hymyä korkealle, mahtavalle
nenälleen, leualleen, joka ei koskaan ollut ollut suuri ja joka nyt
pieneni sitä mukaa kuin »toinen leuka» kasvoi, ja ohuthuuliselle,
alaspäin kääntyneelle suulleen. Ja nopeasti, jotta vaikutus ei menisi
hukkaan, hän kokosi hameensa lujalla otteella molempiin käsiin ja meni
portaita alas.
Hän oli jo jonkin aikaa toivonut tätä vierailua. Hänellekin oli jo
ehditty kuiskata, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti hänen
veljenpoikansa ja tämän morsiamen välillä. Kumpikaan ei ollut
lähestynyt häntä viikkokausiin. Hän oli pyytänyt Philiä päivälliselle
monet kerrat, ja hänen muuttumaton vastauksensa oli ollut: »Ei ole
aikaa.»
Hänen vaistonsa oli hälyttynyt, ja tuollaisissa asioissa tämän
oivallisen naisen vaisto oli tarkka. Hänen olisi pitänyt olla Forsyte;
nuoren Jolyonin määritelmän mukaan hän totisesti olisi voinut olla, ja
ansaitsee sellaisena kuvauksensa.
Hän oli naittanut kolme tytärtään tavalla, jonka ihmiset sanoivat
ylittävän heidän ansionsa, sillä heitä haittasi tuo ammattiin
kuuluva rumuus, joka säännöllisesti tavataan korkeampien
virkamiesten naisväen keskuudessa. Hänen nimensä oli lukemattomissa
hyväntekeväisyyskomiteoissa, jotka olivat yhteydessä Kirkon kanssa —
teatterinäytäntöjä, tanssiaisia, myyjäisiä — eikä hän koskaan lainannut
nimeään, jollei ennakolta tietänyt, että kaikki oli järjestetty
läpeensä hyvin.
Hän uskoi — niin sanoi hän usein — asiain järjestämiseen kaupalliselle
pohjalle; Kirkon, armeliaisuuden, itse asiassa kaiken varsinainen
tehtävä on lujittaa Yhteiskunnan rakennusta. Yksilöllinen toiminta
oli niin ollen hänen mielestään epämoraalista. Järjestyminen oli
kaikki kaikessa, sillä vain järjestymisen kautta tiesi saavansa täyden
arvon rahastaan. Järjestyminen — ja taas järjestyminen! Eikä ole
epäilystäkään siitä, että hän oli, niinkuin vanha Jolyon häntä nimitti,
»touhuttaja» — vanha Jolyon meni pitemmälle ja sanoi »humpuuki».
Ne armeliaisuusyritykset, joihin hän lainasi nimensä, olivat
niin ihailtavan hyvin järjestettyjä, että kun tulokset aikoinaan
luovutettiin asianomaisille, olivat ne totisesti kuorittua maitoa,
josta kaikki inhimillisen ystävyyden kerma on poistettu. Mutta,
niinkuin hän usein huomautti, tunteellisuudesta olikin koetettava
päästä. Hän oli itse asiassa pikku akateemikko.
Tämä suuri ja hyvä nainen, joka nautti niin korkeata arvoa
kirkollisissa piireissä, oli forsyteismin temppelin pääpapittaria,
joka yöt päivät ylläpiti pyhää liekkiä Omistamisen Jumalan alttarilla,
johon on kirjoitettu nämä innoittavat sanat: »Ei mitään ilmaiseksi, ja
mahdollisimman vähän kuudella pennillä.»
Kun hän astui huoneeseen, tiesi, että jotakin todella tukevaa
oli tullut sisään. Siksi kai hän olikin niin suosittu johtajana.
Ihmiset pitivät kaikesta tukevasta, kun oli maksettava rahaa,
ja he katsoivat häneen — kun näkivät hänet esikuntansa keskellä
hyväntekeväisyystanssiaisissa korkeine nenineen ja leveine,
nelikulmaisine vartaloineen, paljettien peittämässä univormussaan —
kuin kenraaliin ikään.
Ainoa mikä heillä oli häntä vastaan, oli se, että hänellä ei ollut
kaksoisnimeä. Hän oli voima ylemmän keskiluokan seurapiireissä,
sen sadoissa seuroissa ja yhdyskunnissa, jotka kaikki jollakin
tavoin leikkaavat hyväntekeväisyyden taistelukenttää, ja tällä
taistelukentällä hän sai niin hauskasti veljeillä Seurapiirien
(isolla alkukirjaimella kirjoitettavan) jäsenten kanssa. Hän oli
voima seurapiireissä (pienellä alkukirjaimella), tuossa suuremmassa,
tärkeämmässä ja voimakkaammassa yhteisössä, jossa kaupalliskristilliset
laitokset, elämänohjeet ja periaatteet, joiden ruumistuma rouva
Baynes oli, olivat todellista, elävää, vapaasti ja asiallisesti
virtaavaa verta eikä vain tuota hedelmätöntä veren mukailua, joka
virtaa pienemmän, mutta suuremmalla alku kirjaimella kirjoitettavan
Seurapiirin suonissa. Ihmiset, jotka tunsivat rouva Baynesin, tiesivät,
että hän oli tervehenkinen — tervehenkinen nainen, joka ei koskaan
antanut itseään, eikä mitään muutakaan, jos suinkin voi olla antamatta.
Hän oli ollut mitä pahimmissa väleissä Bosinneyn isän kanssa, joka
melko usein oli tehnyt hänet anteeksiantamattoman pilkan kohteeksi.
Nyt, kun veli oli poissa, oli hän sisaren puheissa »rakas, herjaava
veliparkani.»
Hän tervehti Junea huolellisen vuolaasti, niinkuin vain hän osasi. Hän
hieman pelkäsi Junea, mikäli nainen, jolla on niin huomattava asema
kaupallisessa ja kristillisessä maailmassa voi pelätä — noin hennoksi
tytöksi Junessa oli paljon arvokkuutta, hänen silmiensä pelottomuus
aiheutti sen. Ja rouva Baynes myös vaistosi ovelasti, että Junen
käytöksen suorasukaisuuden takana oli paljon Forsytea. Jos tyttö
olisi ollut vain suora ja peloton, rouva Baynes olisi pitänyt häntä
»särmikkäänä» ja halveksinut häntä, jos hän taas olisi ollut pelkästään
Forsyte, niinkuin esimerkiksi Francie, hän olisi holhonnut häntä
pelkällä painavammuudellaan, mutta June kaikessa pienuudessaan — rouva
Baynes tavallisesti ihaili paljoutta — teki hänen olonsa epämukavaksi,
ja hän istutti tytön tuoliin valoa vastaan.
Kunnioitukseen oli toinenkin syy, vaikka rouva Baynes, joka oli liian
hyvä kristitty ollakseen maailmallismielinen, ei olisi sitä ikinä
myöntänyt — hän oli usein kuullut miehensä mainitsevan vanhaa Jolyonia
erittäin varakkaaksi mieheksi, ja oli kiintynyt hänen pojantyttäreensä
maailman terveimmästä syystä. Tänään hän tunsi samaa jännitystä, jota
koemme lukiessamme romaania, jossa puhutaan sankarista ja perinnöstä,
kun pelkäämme, että kirjailija saa jonkin kauhean mielijohteen ja
jättääkin nuoren miehen perinnöttömäksi kirjan lopulla.
Hänen käytöksensä oli lämmin, hän ei ollut koskaan niin selvästi
nähnyt, kuinka hieno ja kaikin puolin toivottava tuo tyttö oli. Hän
kysyi vanhan Jolyonin vointia. Ihmeellinen mies ikäänsä nähden,
niin ryhdikäs, niin nuoren näköinen — kuinka vanha hän olikaan?
Kahdeksankymmentäyksi! Sitä hän ei koskaan olisi uskonut! He olivat
siis rannikolla! Sehän oli kovin hauskaa heille; June kai sai kirjeitä
Phililtä, joka päivä? Hänen vaaleanharmaat silmänsä työntäytyivät
esiin, kun hän teki tämän kysymyksen, mutta tyttö kohtasi katseen
silmää räpäyttämättä.
»En», sanoi hän, »Phil ei kirjoita koskaan!»
Rouva Baynesin katse painui, se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta
niin kävi kuitenkin. Hän tointui heti.
»Tietysti ei. Se on niin Philin tapaista — sellainen hän on ollut aina!»
»Niinkö?» sanoi June.
Vastauksen lyhyys hämäännytti hetkiseksi rouva Baynesin valoisaa hymyä,
mutta hän kätki hämminkinsä nopealla liikkeellä, silitti hamettaan ja
sanoi: »Niin, rakkaani — hän on mahdollisimman ajattelematon ihminen,
ei kukaan kiinnitä huomiota _hänen_ tekoihinsa!»
Junelle tuli äkkiä vakaumus, että hän hukkasi aikaa vain; vaikka hän
olisi kysynyt suoraan, ei tältä naiselta olisi saanut mitään tietoja.
»Tapaako täti häntä?» kysyi hän, ja hänen kasvonsa lehahtivat
punaisiksi.
Hiki kihosi rouva Baynesin otsalle puuterin alle.
»Oi kyllä! En muista, koska hän viimeksi oli täällä — tosiaankin, viime
aikoina emme ole nähneet häntä usein. Hänellä on paljon työtä serkkusi
talosta — olen kuullut, että se on valmistumaisillaan. Meidän pitää
järjestää pienet päivälliset sen asian kunniaksi. Tulethan viettämään
iltaa kanssamme!»
»Kiitos», sanoi June. Taaskin hän ajatteli: »Minä vain kadotan aikaa
täällä. Tuo nainen ei tule kertomaan mitään.»
Hän nousi lähteäkseen. Rouva Baynesissa tapahtui muutos. Hänkin nousi,
hänen huulensa värähtivät, hänen kätensä liikahtivat. Oli selvää, että
jotakin oli hyvin hullusti, eikä hän uskaltanut kysyä tuolta tytöltä,
joka seisoi siinä hentona ja suorana päättäväisin kasvoin leuka lujana
ja silmät vihaisina. Rouva Baynes ei muuten ollut arka tekemään
kysymyksiä — koko järjestyminenhän perustuu kysymysten tekoon!
Mutta tämä lähtö oli niin vakava, että hänen muuten niin vahvat
hermonsa olivat todella järkkyneet. Vastahan tänä aamuna hänen
miehensä oli sanonut: »Vanha herra Jolyon on varmaan hyvän joukon yli
sadantuhannen punnan arvoinen.»
Ja tuossa tyttö seisoi ojentaen kättään — ojentaen kättään hyvästiksi!
Onni saattoi liukua pois — hän ei osannut sanoa — se onni, että saisi
pitää hänet perheessä, eikä rouva Baynes kuitenkaan uskaltanut puhua!
Hänen silmänsä seurasivat Junea ovelle.
Se sulkeutui.
Silloin rouva Baynes huudahti ja lähti juoksemaan, tukeva vartalo
huojuen puolelta toiselle, ja avasi oven taas.
Myöhäistä! Hän kuuli ulko-oven kilahtavan ja seisoi liikkumattomana,
todellisen suuttumuksen ja mielipahan ilme kasvoillaan.
June kulki katua nopeana kuin lintu. Hän vihasi nyt tuota naista — jota
hän onnellisempina päivinä oli tottunut ajattelemaan ystävällisesti.
Näinkö hänet aina lähetettäisiin pois, pitikö hänen aina kestää tätä
kiduttavaa epätietoisuutta?
Hän lähtisi Philin itsensä luo ja kysyisi mitä tämä tarkoitti. Hänellä
oli oikeus saada tietää. Hän kiirehti eteenpäin Sloane Streetiä kunnes
tuli Philin numeron kohdalle. Avattuaan kääntöoven alakerrassa hän
juoksi portaita ylös, sydän tuskaisesti takoen.
Kolmannen kerroksen pengermällä hän pysähtyi hengittämään, piti kiinni
kaidepuusta ja kuunteli. Ei mitään kuulunut.
Kasvot hyvin kalpeina hän nousi neljänteen kerrokseen. Hän näki oven,
nimikilvessä Philin nimen. Ja päättäväisyys, joka oli tuonut hänet
tänne asti, haihtui.
Hän näki menettelynsä koko merkityksen. Hänen tuli kauttaaltaan kuuma,
ja kämmenet kostuivat käsineitten silkin alla.
Hän vetäytyi takaisin portaisiin, mutta ei mennyt alas. Kaiteeseen
nojaten hän koetti vapautua tukehtumisen tunteesta, ja hän tuijotti
oveen kauhun rohkaisemana. Ei, hän ei tahtonut mennä pois. Välittikö
hän siitä, mitä ihmiset ajattelivat? Eivät he sitä saisi tietää! Kukaan
ei auttanut häntä, jollei hän itse auttanut itseään! Hän panisi sen
toimeksi.
Niinpä hän pakottautui jättämään seinän tuen ja soitti kelloa. Ovi
ei auennut, koko häpeä ja pelko oli äkkiä tiessään, hän soitti ja
soitti taas, ikäänkuin hän voisi saada jonkin vastauksen tuolta
tyhjältä, suljetulta huoneelta, jonkin korvauksen siitä pelosta ja
häpeästä, minkä tämä käynti hänelle maksoi. Ovi ei auennut, hän lakkasi
soittamasta, istahti portaitten yläpäähän ja kätki kasvot käsiinsä.
Sitten hän hiipi alas, lähti ulkoilmaan. Hänestä tuntui kuin olisi
hän läpäissyt vaikean sairauden eikä tällä hetkellä toivonut muuta
kuin päästä kotiin mahdollisimman pian. Ihmiset, joita hän kohtasi,
näyttivät tietävän missä hän oli ollut, mitä hän oli tehnyt, ja äkkiä —
vastakkaisella puolella, kulkemassa asuntoaan kohti Montpellier Squaren
suunnalta — hän näki Bosinneyn itsensä.
June teki eleen ikäänkuin olisi yrittänyt kadun yli. Heidän katseensa
kohtasivat, ja Bosinney nosti hattua. Raitiovaunu tuli eteen ja sulki
näköalan, sitten, katukivityksen reunalta, liikenteeseen sattuneen raon
kautta June näki hänen jatkavan matkaansa.
Ja June seisoi liikkumattomana, katsellen hänen jälkeensä.