Tavallisen Forsyten luontoon kuuluu, että hän ei tiedä olevansa
Forsyte, mutta nuori Jolyon hyvin tiesi olevansa. Hän ei ollut tietänyt
ennen tuota ratkaisevaa askelta, joka teki hänestä hylkiön, mutta
siitä saakka oli tämä tietoisuus seurannut häntä aina. Hän tunsi sen
liitostaan ja kaikista edesottamuksistaan toisen vaimonsa kanssa, joka
intohimoisesti ei ollut Forsyte.
Hän tiesi, että jollei hänellä suuressa määrin olisi ollut silmää
sille mitä hän tarvitsi, sitkeyttä pitämään siitä kiinni, ja jollei
hän olisi ymmärtänyt hulluudeksi hukata sitä, mistä oli maksanut niin
suuren hinnan — toisin sanoen, jollei hänellä olisi ollut »omistamisen
vaistoa» — ei hän koskaan olisi voinut (kenties ei olisi tahtonutkaan)
viedä tuota naista mukanaan läpi kaikkien näiden viidentoista vuoden
rahahuolien, ylenkatseen ja väärinkäsitysten, ei olisi voinut
suostuttaa häntä avioliittoon ensimmäisen vaimon kuoltua, ei itse
olisi läpäissyt tätä kaikkea ja selviytynyt kaikesta — laihana, mutta
hymyilevänä.
Hän oli noita ihmisiä, jotka pienoiskokoisten kiinalaisten
epäjumalankuvien tavoin istuvat jalat ristissä oman sydämensä häkissä
ja ikuisesti hymyilevät itselleen epäilevää hymyä. Eipä siltä, että
tämä hymy, joka oli niin sisäinen ja niin ikuinen, olisi millään
tavoin vaikuttanut hänen tekoihinsa, jotka, samoin kuin hänen leukansa
ja temperamenttinsa, olivat aivan erikoinen sekoitus pehmeyttä ja
päättäväisyyttä.
Hän tiesi olevansa Forsyte myöskin työssään, tuossa
vesivärimaalailuissa, johon hän uhrasi niin paljon tarmoa, kuitenkin
aina pitäen silmällä itseään, ikäänkuin hän ei voisi ottaa niin
epäkäytännöllistä hommaa aivan vakavasti, ja aina jokin omituinen
levottomuus mielessään siksi, ettei kyennyt tekemään enemmän rahaa
työllään.
Tämä tietoisuus siitä, mitä merkitsi olla Forsyte, sai hänet ottamaan
vastaan seuraavan kirjeen vanhalta Jolyonilta sekä myötätuntoisesti
että vastahakoisesti.
»Sheldrake House,
Broadstairs,