Ruskotus oli sammunut joelta, laulu lakkasi, nuori kuu piiloutui puun
taakse, oli pimeätä. Dartie painautui Ireneä vastaan.
Hän ei säikähtänyt väristystä, joka kävi läpi hänen koskettamiensa
jäsenten, eikä silmien häiriintynyttä, halveksivaa katsetta. Hän tunsi,
että Irene yritti vetäytyä pois, ja hymyili.
Täytyy tunnustaa, että maailmanmies oli juonut viiniä juuri niin paljon
kuin hänelle oli hyväksi.
Paksut huulet raollaan ylöspäin kiverrettyjen viiksien alla, rohkeat
silmät tuijottaen suoraan Ireneen hän oli ilkeän näköinen kuin satyyri.
Taivaan poluilla, puitten latvojen aitaamilla alueilla kulkivat tähdet
kulkuaan; nekin näyttivät hyörivän ja parveilevan ja kuiskailevan
keskenään. Sitten hälinä pengermällä taaskin alkoi, ja Dartie ajatteli:
»Ah, hän on nälkäisen näköinen piruparka, tuo Bosinney!» Ja taas hän
painautui Ireneen.
Tällä liikkeellä oli parempi menestys. Irene nousi, ja he kaikki
seurasivat mukana.
Maailmanmies oli lujemmin kuin koskaan päättänyt nähdä, mikä
Irene oikein oli naisiaan. Pengermällä hän pysytteli kiinni tämän
käsivarressa. Hänellä oli paljon hyvää viiniä sisässään. Oli edessä
pitkä ajelu kotiin, pitkä ajelu ja lämmin pimeys ja vuokravaunujen
mieluisa umpinaisuus — tuo täydellinen eristys, jonka joku hyvä ja
suuri mies on keksinyt. Nälkäinen arkkitehtipoika saisi ajaa hänen
vaimonsa kanssa — onnea matkalle vain! Ja hyvin tietäen, että hänen
ääneensä ei tällä hetkellä voinut liikoja luottaa, Dartie piti varansa
eikä puhunut, mutta hymy oli vakiintunut hänen paksuille huulilleen.
He kulkivat eteenpäin ajurin vaunuja kohti, jotka odottivat kauempana.
Hänen suunnitelmallaan oli kaikkien suurten suunnitelmain ansio, miltei
karkea yksinkertaisuus — hän pysyttelisi vain Irenen vieressä kunnes
tämä nousisi vaunuihin, ja hyppäisi äkkiä perässä.
Mutta kun Irene tuli vaunujen luo, ei hän noussutkaan niihin, vaan
meni hevosen pään viereen. Dartie ei sinä hetkenä kylliksi hallinnut
jalkojaan voidakseen seurata. Irene siveli hevosen turpaa, ja Dartien
harmiksi Bosinney ehti hänen viereensä. Irene kääntyi ja puhui
Bosinneylle nopeasti, matalalla äänellä. Dartie kuuli sanat »tuo mies.»
Hän seisoi itsepintaisesti vaunujen askelman luona ja odotti Irenen
tuloa. Hän ymmärsi asian paremmin!
Siinä lampunvalossa, nelikulmainen, ei keskimittaa pitempi vartalo
hyvään iltapukuun puettuna, vaalea päällystakki käsivarrella, neilikka
napinlävessä ja tummilla kasvoilla tuttavallinen, hyväntuulinen
hävyttömyys, siinä hän oli koko loistossaan — maailmanmies sormenpäitä
myöten.
Winifred istui jo vaunuissaan. Dartie kuvitteli, että Bosinneylle
tulisi viheliäinen ajo niissä vaunuissa, jollei hän pitäisi kiirettä!
Äkkiä hän sai sysäyksen, joka miltei keikautti hänet katuun. Bosinneyn
ääni sähisi hänen korvissaan: »Minä saatan Irenen kotiin, ymmärrätkö?»
Dartie näki hänen vihasta valkeat kasvonsa ja silmät, jotka tuijottivat
häneen kuin villikissan.
»Mitä?» änkytti hän. »Häh? Ei sinne päinkään! Sinä ajat vaimoni kanssa!»
»Mene pois», sähisi Bosinney, »tai heitän sinut katuun!»
Dartie peräytyi, hän näki mahdollisimman selvästi, että mies puhui
tosissaan. Hänen väistäessään Irene pujahti vaunuihin, hänen pukunsa
viisti Dartien jalkoja. Bosinney hyppäsi vaunuihin hänen perässään.
»Ajakaa», hän kuuli Merirosvon huutavan. Ajuri sivalsi hevosta. Se
lähti juoksemaan.
Dartie seisoi hetken hölmistyneenä, sitten hän syöksyi vaunuille,
joissa hänen vaimonsa istui, ja kömpi sisään.
»Ajakaa», sanoi hän ajajalle, »älkää päästäkö näkyvistä tuota edellä
ajavaa herraa.»
Vaimonsa vieressä istuen hän puhkesi sadatteluihin. Tyynnyttäen itsensä
äärimmäisin ponnistuksin hän lisäsi: »Kyllä sinäkin keitit kauniin
sopan, kun annoit Merirosvon saattaa hänet kotiin! Miksi maailmassa et
voinut pidättää häntä itsellesi? Mies on mielettömästi rakastunut, sen
näkee hullukin.»
Hän hukutti Winifredin vastauksen uusiin vetoomuksiin
Kaikkivaltiaaseen, ja vasta Barnesiin ehdittäessä hän lopetti
valitusvirtensä, jonka aikana hän oli herjannut Winifrediä, hänen
isäänsä, hänen veljeään, Ireneä, Bosinneyta, Forsyten nimeä, omia
lapsiaan ja kironnut päivää, jolloin meni naimisiin.
Winifred, lujaluontoinen nainen, antoi hänen sanoa sanottavansa, minkä
jälkeen mies vaipui juroon hiljaisuuteen. Hänen vihaiset silmänsä eivät
hetkeksikään lakanneet seuraamasta noita vaunuja, jotka häilyivät
edellä pimeässä kuin menetetty tilaisuus.
Onneksi hän ei voinut kuulla Bosinneyn intohimoista puhetta — tuota
puhetta, jonka maailmanmiehen käytös oli päästänyt valloilleen kuin
virran; hän ei voinut nähdä Irenen värisevän ikäänkuin hänen yltään
olisi riistetty jokin vaatekappale, ei nähdä hänen silmiään, jotka
olivat mustat ja surulliset kuin lapsen, jota lyödään. Hän ei voinut
kuulla Bosinneyn pyytävän, hartaasti, itsepintaisesti, lakkaamatta,
ei voinut kuulla Irenen äkillistä, pehmeätä itkua eikä nähdä tuon
nälkäisen piruparan kauhistuneena ja vapisten koskettavan hänen kättään
nöyrästi.
Montpellier Squarella ajuri, joka seurasi saamiansa ohjeita
kirjaimellisesti, pysähtyi uskollisena edellisten vaunujen taakse.
Dartiet näkivät Bosinneyn hyppäävän vaunuista ja Irenen seuraavan
häntä rientäen eteenpäin pää kumarassa. Hänellä ilmeisesti oli avain
kädessään, sillä hän katosi näkyvistä heti. Oli mahdotonta sanoa, oliko
hän kääntynyt puhumaan Bosinneylle.
Tämä kulki heidän vaunujensa ohi, ja sekä miehellä että vaimolla oli
erinomainen näköala hänen kasvoihinsa katulampun valossa. Niillä
kuvastui mielenliikutus.
»Hyvää yötä, herra Bosinney», huusi Winifred.
Bosinney hätkähti, sieppasi hatun päästään ja riensi pois. Hän oli
ilmeisesti unohtanut heidän olemassaolonsa.
»Kas siinä!» sanoi Dartie. »Näitkö sen elukan kasvoja? Mitä minä
sanoin? Kaunis juttu!» Hän vielä paransi tilannetta.
Noissa vaunuissa oli niin selvästi tapahtunut jotakin ratkaisevaa, että
Winifred oli kykenemätön puolustamaan teoriaansa.
Hän sanoi: »Minä en aio puhua siitä mitään. En ymmärrä mitä hyödyttää
nostaa meteli!»
Tämän näkökohdan Dartie heti hyväksyi. Koska hän katsoi Jamesin
yksityiseksi hätävarakseen, oli hänestä turhaa häiritä häntä toisten
huolilla.
»Aivan niin», sanoi hän. »Hoitakoon Soames asian itse. Siihen hän totta
vieköön kyllä pystyy!»
Näin puhuen Dartiet astuivat Green Streetin varrella olevaan
asuntoonsa, jonka vuokran James maksoi, ja etsivät hyvinansaittua
lepoa. Oli keskiyön hetki, eikä kukaan Forsyte viipynyt kaduilla
vakoilemassa Bosinneyn vaelluksia. Kukaan ei nähnyt hänen palaavan
ja seisoskelevan puistikon kaiteeseen nojaten, suojassa katulampun
valosta, nähnyt hänen seisovan siinä puitten varjossa katsellen taloa,
jonka pimeyteen kätkeytyi tuo, jonka näkemisestä minuutinkin ajan hän
olisi antanut maailman — tuo, joka nyt oli hänelle lehmusten leyhkä,
valon ja pimeyden tarkoitus, hänen oman, sydämensä syke.